Lue keskustelun säännöt.
60-luvun varakkaat perheet ulkoistivat lastenhoidon
26.11.2020 |
Olen terapian myötä havahtunut siihen, kuinka paljon isäni lapsuus on vaikuttanut minuun huonolla tavalla. Hän syntyi 60-luvun alussa varakkaaseen perheeseen, jossa vanhemmat keskittyivät uraansa kodinhoitajien hoitaessa lapset ja kodin. Tuosta hoitajien vaihtuvuudesta en ole varma.
Isäni isä asui lisäksi aina yli puolet vuodesta ulkomailla. Halusi mennä sinne rentoutumaan, vaikka lapset ja vaimo jäivät tuhansien kilometrien päähän. Tämmöinen on ollut kuulemma aikanaan melko yleistä ns. hienostopiireissä. Epäilen myös että hänellä on ollut siellä sivusuhde/suhteita, isotätini vihjasi kerran asiasta.
Isäni ja setäni ovat molemmat aika estyneitä, toisaalta kummankin puhetapa on ajoittain passiivis-aggressiivinen. Isäni ei koskaan osoittanut hellyyttä äidilleni silmieni edessä. Minun kanssa hän osasi olla ja huolehtia tärkeimmistä tarpeistani, siitä olen ihmeissäni. Mutta sosiaalisia taitoja hän ei osannut opettaa. Estyneenä hän usein vaati, että ei mennä mihinkään ylimääräisiin kissanristijäisiin, ainoastaan hautajaisiin. Hän on ihmisenä työnarkkari, jolla ei ole montaa ystävää. Ihan kuin minäkin.
Olisi kiva tietää onko muillakin tällaista perhehistoriaa, että he itse tai muu tuttu ovat olleet periaatteessa 100% hoitajien kasvattamia.
Kommentit (3)
Olen vähän miettinyt, että onko ydinperhe oikeastaan ollenkaan ihmiselle luontainen tapa olla ja elää. Tai ainakin siinä pitäisi olla porukkaa ympärillä, paljon ja usein. Näin näyttää historiallisesti olleen, eivätkä lastenhoitajat ole olleet pitkällä aikavälillä ollenkaan harvinaisia edes vähävaraisille. Niiden puuttuessa on sitten ollut jotain muuta jengiä apuna. Vanha sanonta kuuluu että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Jos elellään vain siellä omassa perhekuplassa niin... no, uupumistahan siitä selvästi seuraa ja monenlaista pahoinvointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän miettinyt, että onko ydinperhe oikeastaan ollenkaan ihmiselle luontainen tapa olla ja elää. Tai ainakin siinä pitäisi olla porukkaa ympärillä, paljon ja usein. Näin näyttää historiallisesti olleen, eivätkä lastenhoitajat ole olleet pitkällä aikavälillä ollenkaan harvinaisia edes vähävaraisille. Niiden puuttuessa on sitten ollut jotain muuta jengiä apuna. Vanha sanonta kuuluu että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Jos elellään vain siellä omassa perhekuplassa niin... no, uupumistahan siitä selvästi seuraa ja monenlaista pahoinvointia.
Lisään vielä että toki välittävät vanhemmat tarvitaan.
Eihän tuollainen tee hyvää kehittyvälle lapselle. Tuohon aikaan ei muutenkaan ymmärretty kehityspsykologian päälle.