Kolmasluokkalainen on alkanut soittelemaan kesken koulupäivän mulle itkuisia puheluita töihin

Lapset ei yleensä myönnä, jos heitä kiusataan, koska kokevat sen häpeällisenä. Itse koulukiusattuna kerroin opettajalle, mutta hän ei uskonut minua tai viitsinyt tehdä asialle mitään. Kerran kotona sitten romahdin ja itkin äidille, etten halua mennä kouluun. Äiti soitti rehtorille, joka otti asian hoitaakseen ja kiusaaminen loppui.

Vierailija kirjoitti:

Ei se opettaja tietenkään mitään huomaa kun on se kiusaaja.

Opettajat on usein niitä kiusaajia. Turha miinustella tätä viestiä.

Niin se maailma muuttuu. Minun kouluaikanani, jos unohti kirjan tai penaalin tms. kotiin, laitettiin hakemaan puuttuva tavara. Siinä kun talsi parikin kilometriä suuntaansa ja kohta takaisin, alkoi paremmin muistamaan.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoa alkamassa? Siihen vielä joku tylympi opettaja ja syrjivät, porukasta ulos jättävät koulukaverit vaikkei sellaista selvää kiusaamista olisikaan?

Itselläni samantapaista nuoren kanssa läpi yläkoulun ja lukion, jatkuvia whatsapp-viestejä samaan tyyliin, "en voi mennä tunnille, mua ahdistaa", tuntikin päivässä kerrallaan kun yritin jotenkin saada olonsa helpottamaan.

Jonkinasteista kiusaamista oli, mutta todella vaikeaa sellaiseen puuttua, ja kun opettajakaan ei sitä nähnyt, olisi pitänyt vaan kuulemma "mennä itse muiden mukaan".

Tänään juttelet lapsen kanssa, selvästi joku on nyt pielessä :(

itse sain potkut koska luokassa oli yksi häirikköoppilas joka varasti kumeja puhuii koko ajan päälle haukkui ties miksi minua pomppi lattialla koko ajan ja koko hänen ammattinsa oli tuhota muiden työskentelyrauhaa, sitten kun laitoin sivuluokkaan yksin koko luokka rauhoittui ja kaikki muut oppilaat vihasivat tämän idiootin käytöstä. Minut erotettiin kun äitinsä teki koko ajan valituksia reksille kuinka hänen lapsensa traumatisoituu kun on välillä eristyksissä, reksi ei osannut muuta kuin antaa minulle potkut kun olin koeajalla. syy oli minun vaikka koko paska oli tämän häirikön syytä joka olisi tarvinnut oman erityisluokkansa joita ei ala-asteellla enää ole! ja sitten kun suutuin annoin vinkkejä luokalle että täällhänä on yksi apina joukossa, jonka nimeä en sano. ja äiti vihaisena mutten itse saanut valituksia vanhemmilta enkä reksiltä

Vierailija kirjoitti:

Niin se maailma muuttuu. Minun kouluaikanani, jos unohti kirjan tai penaalin tms. kotiin, laitettiin hakemaan puuttuva tavara. Siinä kun talsi parikin kilometriä suuntaansa ja kohta takaisin, alkoi paremmin muistamaan.

Mitä hyötyä tuosta on, eihän siinä enää tunnille ehdi kuitenkaan. Ja ei kyllä edes 80-luvulla saanut kovin helposti poistua koulun alueelta.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten tilanteiden pelkoa alkamassa? Siihen vielä joku tylympi opettaja ja syrjivät, porukasta ulos jättävät koulukaverit vaikkei sellaista selvää kiusaamista olisikaan?

Itselläni samantapaista nuoren kanssa läpi yläkoulun ja lukion, jatkuvia whatsapp-viestejä samaan tyyliin, "en voi mennä tunnille, mua ahdistaa", tuntikin päivässä kerrallaan kun yritin jotenkin saada olonsa helpottamaan.

Jonkinasteista kiusaamista oli, mutta todella vaikeaa sellaiseen puuttua, ja kun opettajakaan ei sitä nähnyt, olisi pitänyt vaan kuulemma "mennä itse muiden mukaan".

Tämä varmaan. Englannintunnit varmaan vaikeita, kun pitää puhua vierasta kieltä ja tuntuu että toiset arvostelee.

Mulla oli tuon ikäisenä tosi kova pelko siitä, että mun vanhemmat kuolee (olin vasta tajunnut kuolemisen lopullisuuden).

Sitten tuli soiteltua mitä typerimmistä asioista vanhemmille, jotta sai varmistettua, että he ovat hengissä. Enkä muuten ikinä osannut sanoa, että mistä kiikastaa.

Tämä pelko kulki käsi kädessä sen käytöksen kanssa, että en yhtäkkiä halunnut mennä enää kavereille yökylään ja kahden yön leirikoulu oli täynnä itkua, kun ajatuksiin hiipi yhtäkkiä vaan se "entä jos ne kuolee" -huoli. En siis halunnut olla erossa vanhemmistani, jotta ne eivät kuole "ilman minua".

Ihan normaali aikuinen musta tuli, mutta muistan tuon vaiheen kestäneen suunnilleen 1,5-2 vuotta.

Niin, voi olla, että tuo penaalin unohtaminen on vaan tekosyy, ei halua/pysty kertomaan todellista asiaa.  Itse olin lapsena vähän tällainen, mun oli vaikea puhua niistä todellisista syistä, sitten keksin jotain mitä ajattelin, että äiti ymmärtää.

Äitini oli joskus vähän arvaamaton suhtautumisessaan, saattoi vähätellä juuri jotain pientä, mutta lapselle isoa asiaa, vähätellä tai rohkaista "vaan menemään/tekemään". Sitten kun oli hätä, teki mieli puhua äidin kanssa, mutten pystynyt kertomaan oikeita asioita.

Joku ongelmahan lapsella nyt on!

Vierailija kirjoitti:

Selvästi hänellä on hätä ja hakee turvaa soittamalla.

Suosittelen selvittämään asian ja kuuntelemaan lasta.

Aika itsestäänselvyys tuo sun ohje, sitähän ap on yrittänyt tehdä.

Ap täällä

Joo otan tänään puheeksi lapsen kanssa. Ollaan kyllä aiemminkin puhuttu, mutta ei oo mitään selitystä osannut antaa. Enkä ole koskaan kieltänyt soittamasta, vaan aina vastannut lapsen soittoon ja koittanut rauhoitella. Ehkä tuo viesti kuulosti tylyltä kun kiireessä kirjoitin. Ei se kuitenkaan sitä ole. Ap

Onko oppilaan kouluympäristössä tapahtunut muutoksia vaativampaan suuntaan kolmoselle siirtyessä?

Enemmän siirtymodtä luokasta/rakennuksesta toiseen, ememmän muistamista.

On ainakin tullut uusia oppiaineita, enemmän muistamista ja mukana kuljetettavaa.

Minun lapseni teki ja tekee vielä teininäkin tuota. Ahdistus ja jännitys on voinut kasautua js penaalin unohtuminen on sitten ”hyväksytty” syy pyytää apuja. Usein syy on muualla ja vaikeasti lapsen hahmoteltavissa, että mikä ja miksi ahdistaa ja jännittää. Miksi itkettää jne. Tyttö sai asperger diagnoosin juuri kolmannella luokalla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuon ikäisenä tosi kova pelko siitä, että mun vanhemmat kuolee (olin vasta tajunnut kuolemisen lopullisuuden).

Sitten tuli soiteltua mitä typerimmistä asioista vanhemmille, jotta sai varmistettua, että he ovat hengissä. Enkä muuten ikinä osannut sanoa, että mistä kiikastaa.

Tämä pelko kulki käsi kädessä sen käytöksen kanssa, että en yhtäkkiä halunnut mennä enää kavereille yökylään ja kahden yön leirikoulu oli täynnä itkua, kun ajatuksiin hiipi yhtäkkiä vaan se "entä jos ne kuolee" -huoli. En siis halunnut olla erossa vanhemmistani, jotta ne eivät kuole "ilman minua".

Ihan normaali aikuinen musta tuli, mutta muistan tuon vaiheen kestäneen suunnilleen 1,5-2 vuotta.

Sama, tai en niin voimakkaasti pelännyt heidän kuolevan, mutta tajusin että kasvan nopeasti isoksi, ja sitten joka tapauksessa en enää saa viettää vanhempien kanssa aikaa samalla tavalla. Koitin tankata läheisyyttä, jonka ajallisen rajallisuuden käsitin tosi kirkkaasti.

AntiikinMessias kirjoitti:

itse sain potkut koska luokassa oli yksi häirikköoppilas joka varasti kumeja puhuii koko ajan päälle haukkui ties miksi minua pomppi lattialla koko ajan ja koko hänen ammattinsa oli tuhota muiden työskentelyrauhaa, sitten kun laitoin sivuluokkaan yksin koko luokka rauhoittui ja kaikki muut oppilaat vihasivat tämän idiootin käytöstä. Minut erotettiin kun äitinsä teki koko ajan valituksia reksille kuinka hänen lapsensa traumatisoituu kun on välillä eristyksissä, reksi ei osannut muuta kuin antaa minulle potkut kun olin koeajalla. syy oli minun vaikka koko paska oli tämän häirikön syytä joka olisi tarvinnut oman erityisluokkansa joita ei ala-asteellla enää ole! ja sitten kun suutuin annoin vinkkejä luokalle että täällhänä on yksi apina joukossa, jonka nimeä en sano. ja äiti vihaisena mutten itse saanut valituksia vanhemmilta enkä reksiltä

Nyt tekee mieleni kysyä, miten voit toimia opettajana, kun kirjoittamisen tasosi on tätä luokkaa? Ehkä tälle ulosannille on hyvä syy, kuulisin mielelläni. (Vähän aiheen vierestä, kyllä, mutta todellakin ihmettelen.)

Mun pojalla todettiin adhd. Unohteli asioita ja tavaroita (esim. Ottaa repun mukaan joka oli illalla pakattu valmiiksi..) Kun näitä unohduksia tuli (usein niin että unohti enkun kirjat/vihkon tai penaalin oman luokan pulpettiin ja enkkua toisessa rakennuksessa) lapsi sai siitä paljon negatiivista palautetta. Monesti tuli itkien kotiin että kun ope on aina vihainen vaikka hän ei oo tehnyt mitään. Alkuun en ymmärtänyt että mistä on vihainen kun lapsi ei osannut selittää. Opettajan kanssa jutellessa selvisi että pojalta puuttui lähes joka tunti jotain ja oli muuten vain levoton. Mentiin neurologille ja saatiin selväksi diagnoosiksi adhd. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kouluun meneminen oli lapsen kanssa yhtä tappelua. Poika ei sinne halunnut mennä kun pelkäsi että unohtaa säännöt (pitää olla hiljaa, pitää istua paikallaan, ei saa kiikkua tuolilla) tai tavarat ja hänelle ollaan vihaisia. Kun poika sai diagnoosin ope soitti ja pyysi anteeksi. Poika on nyt kutosella ja koulu sujuu hyvin, mutta lapsi ei edelleenkään tykkää enkunopesta. Muutenkin enkku on hänelle vaikeaa ja huonoja muistoja opesta. Sellaista meillä

Juttele lapsen kanssa, yritä saada selvää mikä on. Onko kavereita välkillä, onko koulun jälkeen ja kotimatkalla kavereita. Laita luokanvalvojalle viestiä, että tarkkailisi lasta ja juttelisi tämän kanssa. 

Tsemppiä! Meilläkin alkanut kolmasluokkalaisella tulla uudenlaisia huolia. Ei soittele kotiin, mutta välillä illalla suree, kun joku sanonut jotain ikävää, tai jäänyt porukasta ulos välkällä, koulun jälkeen joku luvannut tulla kylään mutta onkin mennyt toiselle kaverille jne ikäviä juttuja. Lapset kasvaa ja huolet kasvaa. 

Kyllä joku nyt kiusaa/syrjii.Ja jos ei löydy suraa koulusta niin partioon,sieltä saa yleensä kavereita.