Te joilla on ollut huono lapsuus/ huonot vanhemmat

Itse myös elänyt lapsuuden jossa ei välitetty,halittu,rakastettu..isä masentunut ja aina poissa joko henkisesti tai töissä..äiti pieksi veljeäni ja oli oikea natsi häntä kohtaan..enkä oikein itse muista että äidin kanssa oltaisi oikein mitään yhdessä tehty..nyt minä jo yli kolmen kymmenen ja huomaan että sitä joutuu tekemään itse virheensä ennenkuin oppii edes ne ihmissuhteiden säännöt..joutuu tavallaan uudesti kasvattamaan itsensä..

En ole päässyt katkeruudesta. Musta tuli sossu. En silti pysty pelastamaan lapsia.

Jos olisin saanut päättää, niin en olisi halunnut kokea lapsuuttani tai koko elämääni kun on ollut kaikki niin hankalaa.. ikää 23 pääsin juuri osastolta.. Antaisin mitä vain toisesta perheestä pieninä. Ja kadehdin ystävien perheitä jotka iloitsivat ja olivat yhdessä ja oikeasti rakasti perheenä toisiaan. Kotiin sitä pelkäsi mennä ja jos meni niin koittaa olla omassa huoneessa niin paljon kuin mahdollista. Ja vaikka kunka paljon yrittää niin aina tulee syyttäminen ja syyllistäminen että olen paska ja en tuu pärjäämää elämässä kun en tee mitään. Valmistuin silti koulusta stipendein näyttäen äidilleni että hän on väärässä. Pian sen jälkeen jo olinkin osastolla yliannostuksen takia. Siitä sain pysyvän aivovamman. Olen halunnut päättää elämäni yläasteesta lähtien. En todellakaan haluaisi täällä olla. Harmikseni olen niistä selvinnyt, vaikkakin nyt kroppa petti jo viimisen yliannostuksen takia. 

Kiitän ja kuittaan. Jos ette oo valmis pitämää lapsestanne huolta ja rakastamaan edes vhäisen, niin älkää niitä tehkö.. en voi kuvailla kuinka paskaa on herätä joka aamu kun ei haluaisi enään herätä. 

Hassua. Itse yleensä istun paikallani terapiassa.

Olen 59 ja kyllä todella katkeroitunut. Oli isäpuoli, joka ei hyväsynyt ja vaikea äiti. Vaikka ulkonaisesti oli kaikki hoidettu mutta kodin ilmapiiri hirveä vaikka alkoholia ei juuri kuvassa, isäpuoli väkivaltainen. Minulla ollut kuitenkin hyvä ammatti ja talous hyvä, mutta olen täysin ulkopuolella elämästä. Ei perhettä ei lapsia, ei mitään. Tyhjää! Vietin kaksi onnellista ja tasapainoista vuotta 10-12 v isovanhempieni luona. Olin lahjakas, sosiaalisen, sain olla oma itseni, ei tarvinnut pelätä. Velipuolelleni kävi ehkä kuitenkin vielä huonommin, vaikka olikin omat vanhemmat ja sai lapsia. Olen käynyt 15 vuotta terapiassa, mutta ei se mitään aura, jos on ollut vain kaksi hyvää vuotta lapsuudessa. Ei riitä! Hirvee ahdistus kun ei oo saanu elää elämäänsä ja nyt vanha!

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 11:07"]

valitettavan usein sen huonon lapsuuden kokenut jatkaa sitä ketjua omiin lapsiinsa olleen juuri samantapainen vanhempi kuin se oma huono vanhempi. Näin myös ne, jotka ovat selvinneet "hyvin", repsahtavat niihin huonoihin tapoihin kun saavat oman lapsen. Ei nyt varmaan yksi-yhteen, mutta se perussuhtautuminen siihen lapseen.

[/quote]

Huomaan itsessäni tämän ainakin yhdessä suhteessa: en jaksa olla niin läsnäoleva äiti kuin haluaisin. Siis voin olla läsnä fyysiesti, mutta henkisesti poissaoleva. Minulla ei ole voimavaroja.

Anteeksianto on se avain katkeruudesta vapautumiseen. Hyväksyä ja käsitellä omat tunteensa ja mitä on tapahtunut. Sitten antaa anteeksi vanhemmilleen.

Oma lapsuuteni oli ok, mutta noin 15 vuotiaana asiat alkoivat mennä päin helvettiä. Isäni oli todella pelottava ja käyttäytyi uhkaavasti. Pelkäsin mennä kotiin. Hän lyttäsi itsetuntoni täysin ja minun oli pakko mennä hänen firmaansa töihin. Hän luulee että kaikki on korvattavissa rahalla. En uskaltanut sanoa vastaan eikä äitini tehnyt asialle mitään. Olen nyt 23 v ja alkanut huomata kuinka iso vaikutus tällä kaikella on ollut minuun. Haluan eroon katkeruudesta. Elämä on liian lyhyt jatkuvaan vihaan.

Voi kun kaikki teistä pääsisivät yli katkeruudesta. Toivon sitä todella paljon.

Tiedän itsekin kokemuksesta, että tuohon katkeruuteen saattaa jäädä helposti kiinni ja välillä edelleenkin itsellenikin hetkittäin tulee sellaisia ajatuksia, että olisipa elämä voinut olla helpompaa jos en olisi käynyt läpi sitä kaikkea.

Osaan myös iloita taustastani. En säikähdä pienestä. En kavahda työssäni jos kuulen kamalia kohtaloita ja jne. Olen myös oppinut nauttimaan elämässä juuri niistä pienistä asioista. En juokse rahan tai materian perässä. Nautin turvallisuudesta ja rauhallisuudesta. Yhdessä tekemisestä ja jne.

Minun taustani on hurja. Kun kerron lapsuuttani, en ole edelleenkään tavannut terapeuttia tai ketään muutakaan ammattilaista joka ei kavahtaisi sitä.

Taustaan kuului, äitini alkoholismi ja hänen silmitön väkivalta niin meita lapsia kohtaan kuin isääni ja myöhemmin miesystävien. Äitini käytti meitä myös seksuaalisesti hyväkseen. (Minua ja siskojani). Nämä olivat vain helpoimpia asioita kertoa taustastani.

Haluan kannustaa silti meitä kaikkia huonon lapsuuden kohdanneita katsomaan tulevaisuuteen. Meillä on kaikki avaimet tehdä siitä hyvä.

Joku tuolla jo kertoikin, että halutuksi hoitoon jos huomaisi kohtelevan lapsiaan huonosti. Tämän saman minäkin olen päättänyt. Täydellinen äiti en ole, mutta tiedän, että samanlaisia asioita lapseni eivät saa joutua kohtaamaan, mitä itse kohtasin.

Muutos on sinussa!! Tee tulevaisuudestaan hyvä ja usko itseesi!

Tuo itseensä uskominen on itselleni ollut varmasti haasteellisista, mutta teen töitä sen eteen koko ajan. Kohta uskon, ilman työtäkin :)

Käytetään siis kokemuksemme hyödyksi!

Jännä, että miten ihminen huijaa itseään kaikella materiaalilla. Aivan kuin se parantaisi omanarvontunnetta ja sitä kautta kelpaisi paremmin muille.

Kasvoin henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä. Koko perhe rampautui yhden mielipuolen toiminnan kautta, siitä seurasi lähes tusinallinen ihmisiä, jotka vihaavat toisiaan julmalla tavalla. Olen pohjattoman väsynyt ottamaan vastaan enää toisten traumoja, omanikin on kannettavana. Olen uuvuksissa jatkuvasta varpaillaan olemisesta, se on ollut ainoa keino välttää räjähdyksiä. Olen kyllästynyt todistamaan, miten vahingollinen lopputulos on terapoimattomalla mielellä, sillä selvää on, että vanhemmiten se pahenee ja ilmenee hankalana luonteenlaatuna sekä monenmoisena oireena mm. pakonomainen juoruilu ja urkkiminen, vainoharhat, raivokohtaukset, valehteleminen, pahansuopuus jne. Tarkoitan sitä miten nuori fiksu voikin käyttäytyä keski-ikäisenä kuin sekopää. Roikuin pitkälle aikuisikään niiden ihmisten vaikutuspiirissä, koska olin liian pelokas lähtemään, minulle kehittyi niin huono itsetunto ja luulin niitä ihmisiä tukiverkostokseni. Todellisuudessa he ovat sitä pahinta myrkkyä minulle ja ensimmäinen askel oli pois muuttaminen kun mittani tuli täyteen. Etäisyys antoi minulle tilaa nähdä ihmiset ja tilanteet realistisesta näkökulmasta, aloin ymmärtämään, miten epäreilussa ympäristössä olenkaan kasvanut, minä en ollutkaan se huono ihminen vaan minulle tehtiin vääryyttä. Tapasin mieheni, joka valoi minuun uskoa. Hän opetti minua luottamaan itseeni. Nykyään toteutan unelmiani, vaikka lapsuuden perheeni teki kaikkensa että en milloinkaan niitä tulisi löytämään. Olen sanoutunut kokonaan irti niistä ihmisistä, sillä ne vähäisetkin yhteydenpidot aiheuttavat pelkkää pahoinvointia. Sanon sen suoraan, että en pidä heistä, edes sukulaisilta ei tarvitse sietää mitä hyvänsä. Anteeksianto on minulle mysteeri, sillä en näe tarvetta anteeksiantoon, mitään anteeksi annettavaa ei ole, kukaan ei hyödy minun anteeksiannostani. Ainoastaan itseni kanssa on hyödyllistä tehdä sovinto. Takanani on kivulias matka ja olen ponnistellut kovasti pois häpeästä ja syyllisyydestä. En tahdo omia lapsia, mm. oman kurjan menneisyyteni vuoksi. Menneisyyttä ei voi poistaa, mutta siitä voi oppia. Minä olen oppinut PALJON.

Tsempit teille muille "kohtalotovereille"!

Kyllä sitä sinullekin voi vielä henkistä kasvua tulla kun jätät sille tilaa. Täysin lapsellista tuhlata ajatuksia sille että "toivot etteivät olisi tehneet yhtäkään lasta." Mitä sinä tuollaiseen energiaasi ja ajatuksia edes uhraat. Luuletko että tuo on asia joka on sinun käsissäsi tai 25.v myöhemmin voit toivoa asiat pois?

Toinen seikka on sellainen että maailmassa on aika paljon lapsia joiden vanhemmilla ei ole edellytyksiä lasten kasvatukseen/ turvallisen lapsuuden turvaamiseen. Jopa täysin kehitysvammaiset saavat lapsia tai orvot heitetään sukulaisille joita ei yhtään lapset kiinnosta. Sieltä on vain jokaisen pinnalle pyristeltävä. Katkeruus ei auta ketään. Olisitko sokealle katkera siitä ettei näe? Yhtä turhaa on olla tyhmälle katkera siitä ettei ymmärrä.

Ei muuta kuin omaa elämääsi rakentamaan ja katse tulevaan.

Y h y y y t on niin itkuinen ja paha olo kun vanhemmat oli ikäviä y h y y y y täytyy saada keskusteluapua y h y y y 😫😫😫😫

Mua helpotti sukupolvien ketjun ymmärtäminen. Oon kyselly aika paljon vanhempien lapsuudesta ja niiden vanhemmista ja perheoloista ja ne selittää kyllä hyvin monia huonoja piirteitä ja ongelmia. Ei se tietty sitä kaikkea pahaa oikeuta, mut ymmärsin paremmin niiden ratkaisuja ja toimintaa ja koin jopa myötätuntoa ja surua heidän vaikeuksista.

Myös niiden huonojen mallien tunnistaminen jotka oon ite oppinu/”perinyt” ja niiden purkamisen alottaminen on lisänny armollisuutta heitä kohtaan. Edelleen suhde toiseen vanhempaan on ristiriitainen, koska hän ei kykene muuttamaan oikein toimintaansa ja ongelmat on aika syvällä. Mutta sit vähän tauotan yhteydenpitoa ja näkemistä.

Yhteiskunnalliset tilanteet esim sota ja puute ja selviytymiskeinot/selviytymättömyys ja jotkut henk koht elämän ratkaisut, persoonallisuuden jäykkyys ainakin meijän suvun sukupolvien ketjun taustalla aivan selkeenä näkyvissä kun oon vähän syvemmälle penkonu. Ja myös että apua ei oo haettu tai sitä ei oo ollu saatavilla.

Ei voi kun yrittää katkasta sitä ketjua omalla kohdalla.

En ole katkera. Olen valinnut tämän elämän. Äiti oli sairas ja teki valtavasti vahinkoa.

Isä teki paljon tuhoa.

Ainoa mistä olen katkera, on se etten saa kunnon terapiaa.

Kuulostaa myös ap siltä että ehkä sen katkeruuden alla on vieläkin ihan oikea suru menetetystä lapsuudesta joka haluaa tulla pintaan? Entä jos sun sisäinen lapsi edelleen kaipaa niitä asioita joita oisit lapsuudessa tarvinnut, mut joita et saanu vaikka ne ois sulle kuulunut? Entä jos ihan vaan sureminen vois auttaa?

Terapiassa sitä katkeruutta vois tietty ymmärtää ja käsitellä vielä lisää, ootko harkinnut uudestaan?

Noin 40-vuotiaana. Pääsin katkeruudesta eroon vasta kun katkaisin täysin välit vanhempiini. Traumat alkoivat vasta silloin kunnolla parantua. Olen nyt 45 v. ja suhteellisen hyvin tasapainossa. Täysin ehjää minusta ei koskaan tulekaan.

Terapiassa kävin yli 10 vuotta, en tosin yhtäjaksoisesti vaan minulla on ollut pitkiäkin taukoja. Keholliset menetelmät ovat olleet tärkeä apu, mm. TRE ja traumatietoinen jooga.

Tuo välien katkaiseminen lapsuuden perheeseen ei muuten ole mikään uusi menetelmä - jopa Jung on aikoinaan suositellut sitä sellaisille potilaille, joiden lapsuusolot olivat väkivaltaiset.

Huono lapsuus aina aiheuttaa trauman, hoitamattomana trauma tökkii koko elämän ajan, päihdeongelmia, parisuhdeongelmia, yksinäisyyttä, pahimmillaan johtaa itsemurhaan, väkivaltaan muita kohtaan.

Hoidettuna, käsiteltynä kuten sanotaan traumasta tulee vain tapahtuma henkilön henkilöhistoriaan joka ei enää häiritse elämää eikä aiheuta ongelmia.

Viha on vaikein käsiteltävä tunne. Viha on voimaannuttava tunne, masennuksesta toipuvan ensimmäisiä merkkejä on että hän pystyy tuntemaan vihaa, masentuneen kaikki tunteet ovat lamassa. Vihalle täytyy löytää oikea kohde muuten alkaa vihata kaikkia ihmisiä ympärillään.

Katkeruudesta ei pääse eroon. Se tulee aaltomaisesti, välillä on kuukausien taukoja ja sitten joku ajatus tai muisto laukaisee sen esille. Joka kerta on vaan keksittävä jokin tapa käsitellä se poispäin. Sen voi työntää syrjään tai jotenkin perata siistimmäksi. Riippuu nykyhetken tapahtumista ja miten vaikea lapsuus on ollut. Itse meinaan hukkua niihin vaikeisiin tilanteisiin vaikka ikääkin jo on. Lapsena rukoilin päivät ja illat että auta Jumala jaksamaan. Vanhemmat ei olleet uskovaisia, en tiedä mistä oma uskoni sai alkunsa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin 24v ja pohdiskelen samoja asioita. Äidilläni ollut koko ikänsä pahoja narsistisia oireita ja vaatinut meiltä paljon. Itse ei ole elämässään saanut aikaiseksi mitään. (opiskeli siivoojaksi yli 50 vuotiaana koska työkkäri pakotti). On sanojaan säästelemättä arvostellut ulkonäköä, painoa ja ylipäätään kaikkea jopa herkässä teini iässä olevalle. Arvostelee rankalla kädellä jopa lapsenlapsensa kasvatusta. Itse ei kestä minkäänlaista palautetta omista valinnoistaan. Äitini on minulle vain lihava, alkoholisoitunut, laiska ja juoruilija. Saanko olla katkera?

Jos katkeruus parantaa sun elämää, niin ole vaan.

Kurjasta lapsuudesta pääsee vaan rakentamalla hyvän aikuisuuden. Menneet on menneitä, katkeruus lapsuutta kohtaan on yleensä tyytymättömyyttä nykyhetkeä kohtaan. On vaan helpompi syyttää lapsuutta kuin ottaa omasta elämästä vastuu.