Te joilla on ollut huono lapsuus/ huonot vanhemmat

Minulla on ollut varsin huono lapsuus, olen kasvanut päihdeongelmaisen, älyltään ja elämänhallinnaltaan varsin vajavaisen yh-äidin lapsena. 

Kumma kyllä, itselläni ei ole koskaan ollut mitään katkeruutta, ei aikuisena. Enkä ole tarvinnut mitään terapiaakaan enkä koe olevani mitenkään sen rikkinäisempi kuin ihmiset keskimäärin. Teini-ikä minulla oli kyllä hyvin vaikea, lintsasin koulusta, join, harrastin seksiä kaikenlaisten pilluralliäijien kanssa vain saadakseni itselleni huomiota ja ihailua... Mutta tajusin itse jossain vaiheessa, että en halua elää äitini elämää aina työttömänä ja ainoana ilona viina ja huumeet, joten ryhdistäydyin elämäni ja koulunkäynnin kanssa... 

Usein koen olevani huonon lapsuuteni takia jopa vahvempi kuin moni muu, kun vastoinkäymisiä tulee. En järkyty ihan pienistä, koska olen nähnyt ties mitä jo lapsena. Ja tiedän selviäväni aika pahuksen kovista paikoista, elämä on karaissut.

Minä olen kotoa muuton jälkeen etääntynyt vanhemmistani todella paljon,mistä he jaksavat minua syyllistää :( Tarvitsin sitä että voisin "löytää itseni" ja nyt kun osaan todella laittaa asiat mielessäni oikeaan järjestykseen,niin se mitä vanhempani tekivät lapsuudessa on TODELLA väärin.. he itse eivät sitä näe,tietenkään koska ovat aina toimineet samalla tavalla,eivätkä ole siitä ihmisenä sen kummemmin kasvaneet. Tunnen kyllä katkeruutta,toista vanhempaa kohtaan enemmän kuin toista. Joskus "unohdan" sen katkeruuden hyvinä päivinä ja olen heille se läheinen tytär mutta sitten taas pidän hiljaisuutta kun halua sitä etäisyyttä. Olen 23 vuotias.

Minulla on nyt myös lapsi joten johtuukohan tästä  että itse on äiti niin miettii myös näitä omia lapsuusjuttuja ja äitini äitiyttä enemmän?  Lapsi on nyt 1,5v ja olen todella iloinen hänestä, meillä käydään kerhoissa ja perhekahviloissa, puistoissa yhdessä lapsen kanssa, vauva-uinnissa jne.. Siitä olen erittäin ylpeä miten oma äitiyteni on tullut kuitenkin niin luonnollisena ja tunnen sitä suurta iloa lapsesta, vaikehan tuo on ei voi helpoksi sanoa mutta oma äiti ei pärjännyt siitäkään, häneen siirtyi se omassa lapsuudessa koettu äitiyden puute ja huono vanhemmuus, sen sijaan kun musta kasvoi tällä saralla ihan fiksu ja järkevä, hyvä äiti joak jaksaa. Sitä mietin varsinkin usein että kuinka voi ollakin niin että toiset jotka ei saa sitä hyvää lapsuutta osaavat sen jo periaatteesta antaa omille lapsilleen ja toiset taas siirtävät sen oman huonon lapsuuden myös omiin lapsiinsa vaikka luulisi sen aina olevan päinvastoin, kun on itse kokenut kaiken sen paska ja siitä katkera niin ei ikinä halusi omalle lapselleen samaa?  Anteeksi sekava avautumiseni, nää on jotenkin nyt ollut paljon pinnalla ja juuri nyt haluan ne tähän purkaa koska en saa ketään juttukaveriakaan kiinni! :D

valitettavan usein sen huonon lapsuuden kokenut jatkaa sitä ketjua omiin lapsiinsa olleen juuri samantapainen vanhempi kuin se oma huono vanhempi. Näin myös ne, jotka ovat selvinneet "hyvin", repsahtavat niihin huonoihin tapoihin kun saavat oman lapsen. Ei nyt varmaan yksi-yhteen, mutta se perussuhtautuminen siihen lapseen.

Minäkin 24v ja pohdiskelen samoja asioita. Äidilläni ollut koko ikänsä pahoja narsistisia oireita ja vaatinut meiltä paljon. Itse ei ole elämässään saanut aikaiseksi mitään. (opiskeli siivoojaksi yli 50 vuotiaana koska työkkäri pakotti). On sanojaan säästelemättä arvostellut ulkonäköä, painoa ja ylipäätään kaikkea jopa herkässä teini iässä olevalle. Arvostelee rankalla kädellä jopa lapsenlapsensa kasvatusta. Itse ei kestä minkäänlaista palautetta omista valinnoistaan. Äitini on minulle vain lihava, alkoholisoitunut, laiska ja juoruilija. Saanko olla katkera?

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 11:07"]

Minulla on nyt myös lapsi joten johtuukohan tästä  että itse on äiti niin miettii myös näitä omia lapsuusjuttuja ja äitini äitiyttä enemmän?  Lapsi on nyt 1,5v ja olen todella iloinen hänestä, meillä käydään kerhoissa ja perhekahviloissa, puistoissa yhdessä lapsen kanssa, vauva-uinnissa jne.. Siitä olen erittäin ylpeä miten oma äitiyteni on tullut kuitenkin niin luonnollisena ja tunnen sitä suurta iloa lapsesta, vaikehan tuo on ei voi helpoksi sanoa mutta oma äiti ei pärjännyt siitäkään, häneen siirtyi se omassa lapsuudessa koettu äitiyden puute ja huono vanhemmuus, sen sijaan kun musta kasvoi tällä saralla ihan fiksu ja järkevä, hyvä äiti joak jaksaa. Sitä mietin varsinkin usein että kuinka voi ollakin niin että toiset jotka ei saa sitä hyvää lapsuutta osaavat sen jo periaatteesta antaa omille lapsilleen ja toiset taas siirtävät sen oman huonon lapsuuden myös omiin lapsiinsa vaikka luulisi sen aina olevan päinvastoin, kun on itse kokenut kaiken sen paska ja siitä katkera niin ei ikinä halusi omalle lapselleen samaa?  Anteeksi sekava avautumiseni, nää on jotenkin nyt ollut paljon pinnalla ja juuri nyt haluan ne tähän purkaa koska en saa ketään juttukaveriakaan kiinni! :D

[/quote]   jäi lopusta -AP

En ole koskaan ollut terapiassa. Olen kuitenkin katkera. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näen, kuinka huonosti vanhempian kasvatus ja asenne lapsiaan kohtaan oli. Eikä se asenne ole muuttunut vieläkään.

Minun isäni oli aika hurja kun olimme siskoni kanssa pieniä, oli pyssyjä ja poliiseja.. Äiti taisi katkeroitua erossa ja purki pahaa oloaan minuun, isä siskoon kun sinne jäi. Olen kasvanut äidin kanssa joka opetti että itseä pitää hävetä, aina ja ja kaikkialla. Kehuja en muista koskaan saaneeni ja äitini ei koskaan osoittanut minua kohtaan minkäänlaista hellyyttä. Se on vaikuttanut paljon ihmissuhteisiini, mielistelen kaikkia oman hyvinvontini kustannuksella. JA kuten 2 kirjoitti, harrastin paljon seksiä vain saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

Minulla meni kauan että pääsin yli noista asioista. Sain oman lapsen ja nyt ne asiat on taas mielessä kun miettii millainen vanhempi minä haluan olla. Ei omaa menneisyyttä tarvitse unohtaa, sen kanssa kannattaa opetella elämään mutta kuitenkaan antamatta sille liikaa tilaa. Keskittyä tekemään itselleen parempaa huomista. Ja jos tuntuu siltä niin pitää välit vanhempiin mahdolllisimman etäisinä. Ei niihin pakko ole yhteyttä pitää. 

Kiitos vastauksita, on meitä muitakin :) itse olen lapsesta asti ollut hyvin herkkä ja en saanut toteuttaa itseäni, olin "outolintu jota ei ymmärretty" todellisuudessa kaipasin vain hyvää huomiota vanhemmilta, huolenpitoa ja hyviä hetkiä, haleja... Päinvastaista sain, isoveljeni oli aina ykkönen ja minä olin äidilleni joku vieras, siltä tuntui, kaikkeen tähän väkivaltaa ja viinaa, huonoja miesystäviä, hyväksikäyttö, verta ympäri lattioita, pahimmassa teini-iässä pellkää haukkumista ja itsetunnon jatkuvaa lyttäystä, tällöin mullekintuli alkoholi mukaan ja myöhemmin onneksi avauduin koulussa näöistä asiosita ja pääsin terapiaan....Nyt kun ajattelee on sitä niin paljosta selvinnyt vahvana, ja parempana ihmisenä. Ehkä aika hälventää ajatukset ja parasta on se että saa omille lapsilleen antaa hyvän, turvallisen lapsuuden jossa heidät huomioidaan yksilönä <3  se on mun vahvuus ainakin, olla onnellinen lapsesta, päästä huolehtimaan ja hoitamaan, olla läsnä ja kuunnella :) Kiitos vastauksita, kai sen oman laspuuden kanssa oppii elämään vielä joku päivä,  hyv neuvo oli myös pitää etäisyyttä omiin vanhempiin, ehkä se on parasta nyt kun nämä ajatukset on olleet pinnalla :)

Minun lapsuuteni on ollut kamalaa! En muista lapsuudestani kun sen et vanhemmat olivat juovuksissa joka viikonloppu. Rahat vähissä, vanhemmat käskivät lainaamaan rahaa kaverien porukoilta. Oli perheväkivaltaa. Minulla oli todella kauhea teinivaihe. Hermostuin ja tappelis sisarusteni kanssa! Kävin kuraattorilla ja terveydenhoitajalla hakemassa apua perheellemme,mutta aina isä ja äiti esittivät että asiat hyvin ja sanoivat minun keksineen kaiken! Haukkuivat minua kaikella mahdollisella tavalla. Olin valmis lähtemään pois ja niin he olisivat halunneet mutta eivät päästäneet ettei asiat olisi paljastuneet. Sitten äitini otti eron isästäni kun rakastui autokauppiaaseen jolla oli paljon rahaa. Jätti perheemme jossa oli neljä alaikäistä lasta! Kaikki jäi isän hoteisiin ja isä masentui. Hyvä että jaksoi töihin lähteä ja ruokaa laittaa. Autoin arjen pyörityksessä. Äiti syyttää minua erosta tai sanoi minun olevat viimeinen pisara isän ja perheen jättämiseen. Yritti lahjoa meitä uuden miehensä rahoilla muttei kyllä oikeen innostuttu. sitten äitini katkaisi minuun välit kokonaan alettuani seurustelemaan ihanan miehen kanssa jolla perhe täydellinen <3 äitini arvostelee toisia ihmisiä mielellään eikä näe itsessään vikaa ollenkaan. Ostimme mieheni kanssa talon ja ilmoitti silloin että aikoo katkaista välinii kaikkiin sukulaisiin että jäisin yksin! Mutta eipä onnistunut. Nyt olemme olleet välirikossa neljä vuotta.

Kyllä välillä itsellä sellainen tunne että haluan selvittää välini äitini kanssa! Mutta hän ei halua sitä ollenkaan. Isästäni on tullut minulle erittäin tärkeä enkä anna minkään väliämme rikkoa. Riittää yhden vanhemman menetys!

Aika sekavasti laitoin asiasta mut toivottavasti saatte jotain selvää.

Minä olen nyt 25. Olen vasta tässä viime kuukausina tajunnut että olen täysin yksin. Minulla on nolla ystävää, olen heidät menettänyt omalla käytökselläni. Äitini on rapajuoppo joka on yhteydessä vaan kun tarvitsee rahaa lainaan. Jos yritän hänelle puhua huolistani niin häntä ei kiinnosta. 

Isäni on todella vaikea ihminen. Hän on saanut itsetuntoni lytättyä täysin. En tunne edes olevani mikään ihminen. Olen vain arvoton epäonnistunut sekasikiö. En ole mitään.

kun teini-iässä mietin mitä lähden opiskelemaan niin kaikki mitä haaveilin isäni haukkui ja mitätöi. Opiskelin sitten ammatin johon halusin mutta en saanut koko opiskeluaikanani mitään tukea ja olisin sitä todella tarvinnut. Se haave musertui. En valmistumisen jälkeen tehnyt päivääkään niitä hommia. En uskonut itseeni tai kykyihini. Kiitos isäni.

lusäksi hain huomiota miehiltä. Olen laskenut että 60 miestä, en edes muista kaikkien nimiä. Se oksettaa minua. Olen likainen ja käytetty. Myös raiskattu. 

Ja tänäpäivänä niin yksin ja hukassa. Ja olen tullut siihen lopputulokseen että jos vanhempani olisivat kannustaneet ja välittäneet minusta niin saattaisin olla terveen itsetunnon omaava normaali kansalainen. Nyt olen pelkkä repaleinen saastainen hylkiö. Kun se pohja puuttuu elämältä niin on kyllä todella avuton olo.

Te äidit kun voitte vielä vaikuttaa lapseen, niin tehkää se ja muuttakaa käytöstänne jos siihen on tarve. Huomioikaa lastanne, olkaa niiden tukena. Pieni halauskin voi parantaa koko päivän, vaikkei nuori puhuisikaan omista pikku ongelmistaan. 

Itse kasvoin kylmän lapsuuden. Ei ollut turvaa ei ollut kellekkään kelle puhua, pelkäämättä suuttumista.
Tunteita ei saanut näyttää, ei missään muodossa tai niin minulle ainakin opetettiin. Ohjaavasta puheesta muuttui jo huutamiseksi kun olin kuuden. Vanhempanihan erosivat heti ekoina vuosinani, mutta ehkä hyvä niin. En uskalantanu koskaan sanoa mitään äitilleni. Ei koskaan juuri puhuttu ylipäätään mistään. Ruoka aikoja ei kotona ollut josta kehkeytyi mukava syömis ongelma jo nuorena 12v kun ruoka olisi pitänyt laittaa itse. Enkä kertaakaan kuullut hänen suustaan että rakastan sinua. Masennukseen sairastuin kunnolla 15v ja seittemän vuotta nyt oltu terapiassa. Sama juttu jatkui teinielämässä, ystäviäni kuoli mutta en uskaltanut sanoa niistä äidilleni koska ei saanut itkeä eikä olla heikko ja pelkäsin että hän ei ymmrätäisi. Enkä pelnnyt turhaan koska reaktio oli aina sellainen mikä ei oikeasti pitäisi olla. diagnooseja tehty viisi, ja olen edelleen työkyvyttömänä. Välillä olen katkera ettei isäni hyväksynyt minua sellaisen akuin olen, enkä äidiltäni saanut minkäänlaista tukea tai rakkautta missään vaiheessa ja ne kaikki ilkeät haukkumiset ja teot pyörivät edelleen mielessä eikä siitä pääse mihinkään.

Mutta kaikesta huolimatta silti rakastan äitiäni kaikkien vääryyksien jälkeen. Vanhemmuus on todella iso osa lapsen elämää. Älkää pilatko sitä.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 11:07"]

valitettavan usein sen huonon lapsuuden kokenut jatkaa sitä ketjua omiin lapsiinsa olleen juuri samantapainen vanhempi kuin se oma huono vanhempi. Näin myös ne, jotka ovat selvinneet "hyvin", repsahtavat niihin huonoihin tapoihin kun saavat oman lapsen. Ei nyt varmaan yksi-yhteen, mutta se perussuhtautuminen siihen lapseen.

[/quote]

Kyllä se on omalla kohdallani mennyt pikemminkin päinvastoin. Olen raitis raittiin ihmisen kanssa 20 vuotta yhdessä ollut koti-ihminen joka pitää tunnontarkasti huolen siitä että jälkeläisillä kaikki olisi mahdollisimman hyvin ja elämä turvallista. 

Olemme saaneet kuulla vain pelkkää hyvää lasten harrastuspiireistä ja koulusta. Tutut ja naapurit kehuvat lapsia kunnollisiksi, kohteliaiksi ja hyväkäytöksisiksi.

En ymmärrä miksi huonon lapsuuden ja nuoruuden kokeneella pitäisi oman perheen perustettuaan naksahtaa päässä ja alkaa kohtelemaan lapsia huonosti? Järkihän sanoo ettei niitä lapsukaisia tehdä jos on pienintäkään vaaraa päässä tapahtuviin napsahduksiin ja repsahduksiin.

Usko tai älä: turvattomista lähtökohdista ponnistanut nauttii ihan oikeasti kun saa lusikoida ruokqpöydässä kaurapuuroa perheensä kanssa. Yhdessäolo ja ilo merkitsevät turvattomista lähtökohdista tulleelle paljon enemmän kuin ulkoiset puitteet jne. 

Jos minulle tulisi olo että päässä naksahtaa tai meinasin repsahtaa johonkin, hakisin apua mitä pikimmiten. Olen velvollinen tekemään niin ensinnäkin lasteni vuoksi. Kakkosena tulee puoliso, kolmosena lemmikit ja viimeisimpänä minä itse.

Ei se helppoa ole mutta pitää opetella elämään sitä omaa elämää vanhemmistaan välittämättä. Tehdä niitä asioita , joista itse tykkää ja itse haluaa tehdä. Ja jos vanhemmat syyllistää ja nalkuttaa niin ottaa etäisyyttä. Ja antaa sanallisesti takaisin jos ikäviä haukkumisia ja syyllistämisiä tulee. Ei taustastaan ikinä irti pääse mutta vanhemmiten helpottaa kuitenkin.

14 jatkaa vielä: olen kertonut esim. neuvoloissa aivan avoimesti sen ettei minun puoleltani ole minkäänlaista turvaverkkoa olemassa ja inttäminen on loppunut siinä vaiheessa kun olen kertonut vanhemmistani. Olen suhtautunut neuvolan työntekijöiden tekemiin lasten tarkastuksiin pahoinpitelyjen varalta rauhallisesti koska minulla ei ole mitään peiteltävää tai hävettävää toiminnassani. Kaikista väkivaltaa kokeneista ei tule väkivaltaisia vanhempia. 

Työtäänhän ne neuvoloiden ihmisetkin tekevät. Toivottavasti muistavat tutkia niin sanotuista hyvistä lähtökohdista tulevat lapset yhtä huolella ettei tule lisää Vilja Eerikoita.

En olekaan päässyt irti. Terapiassa pian kuudetta vuotta, en tiedä onko minusta edes elämään. Olen tavallaan antanut anteeksi, niin paljon kuin vain pystyn, mutta se ei ole paljoa. Minut hajoitettiin fyysisesti ja henkisesti.

Vasta nyt olen edes hieman saanut toivoa tulevaan, että minä itse pärjäisin. Että minusta tulisi edes jotain.

Että olisin edes ihminen.

Samanlainen huono lapsuus löytyy täältäkin. Ymmärsin vasta yläasteikäisenä, miten ristiriitaiset vanhemmat minulla on. Oli todella outoa käydä kavereiden luona, joiden vanhemmat aina moikkasivat jo ovella ja kyselivät kuulumisia. Meillä vanhemmat eivät Ikinä Kysyneet Mitään. He eivät ollet koskaan kiinnostuneita koulunkäynnistä, äiti aliarvio kykyjämme kaikissa ja olimme jopa täysikasvuisina "jälkeenjääneitä pentuja". Lapsille, jotka asuivat kotona, he eivät juuri puhuneet, muuta kuin pieniä arkisia asioita: "laita pyykit, tee sitä ja tätä, mitä sinä teet, käytä koira" jne. Äitini sairasti erästä psyykkistä sairautta, mikä vaikutti hänen tapaansa käyttäytyä meitä lapsia kohtaan: oli arkipäivää saada äidiltä huudot pienistäkin mokista, ulkonäöstä tai mistä vain. Isä oli armollisempi ja lepsumpi, mutta en siltikään osannut jutella hänelle. Nyt vähän vanhempana olen miettinyt, tunsivatko vanhempamme meitä lapsia ollenkaan! En usko, sillä heitä ei kiinnostanut meidän mielialamme, mielipiteemme tai ylipäätänsä mikään. Kamalin muistoni lapsuudestani on rippikoulusta: kun konfirmaatiotilaisuus oli ohi, vanhempani halasivat minua. Oksetti heidän läheisyytensä, eivätkä hekään näyttäneet erityisen rakastavilta vanhemmilta. He suorittivat vain tehtävän muutaman sukulaisen nähden; "katsokaa, kyllä me rakastamme lastamme!" Kaikista parasta oli äitini ja isäni tapa suhtautua yli viisitoistavuotiaisiin lapsiin: heidän tuli muuttaa kotoa heti pois. Viimeistään silloin, kun siirtyisi yläasteelta toiselle asteelle opiskelemaan. Kun itse olin ysillä, isäni yritys joutui konkurssiin, ja elimme nihkeästi äidin surkealla eläkkeellä. Pääsin muuttamaan kotoa vasta 17-vuotiaana, sitä ennen olin joutunut kuuntelemaan äidin lähes päivittäistä valittamista siitä, miten "tuo idiootti huora" vielä pyörii täällä. Meillä käytettiin silmittömästi henkistä väkivaltaa. Me sisarukset olemme kuitenkin niin läheisissä väleissä, ettemme saaneet mitään erityisen pysyviä traumoja, tosin meillä kaikilla on hieman heikko itsetunto.

En ole päässyt irti katkeruudesta. Olen nyt 32-vuotias ja olen jo kauan sitten katkaissut kaikki välit vanhempiin. Terapiassa en ole käynyt. En kerro ihmisille perhetaustastani vaan valehtelen. Häpeän taustaani, vaikka ei se minun vika ole mihin olen joutunut syntymään.

en osaa kommentoida siihen oliko lapsuuteni suorastaan huono. paljon paskoja muistoja ja isoa taakkaa olen sieltä kantanut. minulle alkoi puhkeamaan paniikkiboireita noin 26 vuotiaana. siihen asti olin kärsinyt masennuksesta jota en tunnistanut. isääni vihasin koko lapsuuden. toivoin monesti että minut haettaisiin pois. että pääsisin siitä helvetistä. isäni oli niin selkeä alkoholisti, että ossasi laittaa hönet sairaiden loketikkoon jo ajoiss ja lopetin lähes kaikenyhteyden pitämisen enne 17 vuotta. joten häntä kohtaan en ole tuntenyt katkeruutta tai vihaa, vaikka paljon traumoja olen hönen takiaan saanug.
äiti puolestaan on ollut masentunut ja jollain muulla tavalla mielisairas. häneen myöskään en ole osannut kohden vihaa, kosk olen ajatellut että hän teki parhaansa. mutta nut kolmikymppisenä olen saanut tarpeeksi hänestäkin. hänelläkin lienee alkoholi ongelma.
ehkä se tunne on sitten surua... kun ei ole yhtään positiivista muistoa vanhemmista.
mutta ehkä jos saa omia lapsia ja pystyy tarjoamaan muuta, se suru helpottaa.
jos lukee mielenterveys ongelmista. se ehkä auttaa ymmärtämään sairauksia ja auttaa päästämään vihasta?

En olekaan, teen sen kanssa paljon töitä joka ikinen päivä, välillä on helpompaa mutta esim tänään on ollut vaikeaa. Siksi valvon nyt. Minut kasvatti siis alkoholistivanhemmat, äiti ylikiltti mukautuja ja isä väkivaltainen ja mielivaltaa käyttävä pelottava mies. Minut kyllä huostaanotettiin mutta se tapahtui auttamatta liian myöhään.

Nyt tulee alapeukkua marttyyriasenteesta ja kitinästä mutta tulkoon. Erityisen katkera olen siitä, että sain noin niinkuin henkisesti todella paskat kortit ja eväät elämään, täysin väärät säännöt ja puutteellisen pelilaudan, ja niiden perusteella olen tehnyt suunnattomia virheitä. Olen satuttanut muita, rakkaimpiani, myös menettänyt suuren sellaisen. En ole oppinut kotona yhtään mitään normaalia, edes siivoamaan. Meillä kotona ihannoitiin väkivaltaa, vittuilua, toisen laudalta lyömistä, jyräämistä, parempana olemista. Piti olla kiltti ja hiljaa, muuten tuli turpaan. Itkeä ei saanut eikä näyttää muitakaan tunteita. Jos olin kipeä, sain osakseni vittuilua. Anteeksi ei pyydetty mitää koskaan ja se oli suurin heikkouden merkki mitä ikinä saattoi tehdä. Isä puhui tuntikausia vaan itsestään ja saavutuksistaan ja minun lapsen työ oli lähinnä kompata ja ihailla häntä. Olla hänen jatke. Isä ei ikinä myöntänyt jos oli väärässä. Kaikki oli vaan yhtä saatanan isoa valtapeliä ja isän jatkeena olemista ja miellyttämistä. Hän sai ilman syytä raivokohtauksia jotka saattoi kestää päiviä. Kun isä oli poissa, elämä oli kuin leirinuotiolla värjöttelyä pimeässä: me, jotka emme osanneet edes rakastaa, haettiin toisistamme ontuen tukea ja koitettiin vaan kestää. Kunnes isä aina palasi.

Eniten katkeroittaa se, ettei mulla oikeasti ole ollut vaihtoehtoja, koska en ole yksinkertaisesti tiennyt miten ihmissuhteissa ym toimitaan, mitä on rakkaus, välittäminen, normaali parisuhde jne. En ole osannut sanoa ei uskomattoman paskan kohtelunkaan jälkeen enkä kieltää älyttömiäkään pyyntöjä. En ole osannut irtautua huonoista ihmissuhteista (nyt osaan paremmin) vaan suorastaan jäänyt roikkumaan. Itsetunto ollut tasan nolla, itsekunnioitus ja arvostus miinus viisi, ja olen antanut ihmisten manipuloida ja käyttää itseäni aivan uskomattomilla tavoilla hyväksi. Onneksi olen vähän saanut "munaa". Tuntuu niin helvetin epäreilulta, en ole itse valinnut kasvaa kieroon enkä ole itselleni mistään kuvastosta valinnut näitä vitun mt-ongelmia, jotka kasvatuksesta ja äidinmaidosta sain.

Uskotteko muuten että olen vela.

En missään nimessä olisi halunnut syntyä. Tämä elämä on yksinkertaisesti ihan täyttä paskaa, vaikka olen jo aikuinen.