Vierailija

Haaveilen jatkuvasti jonkinlaisesta menestymisestä mutta tuntuu, että se estää minua löytämästä ja toteuttamasta oikeita intohimojani ja mielenkiinnonkohteitani.

Tein alavalintani perustuen mielikuvaan itsestäni jonain huippututkijana Suomen tasolla tai kuvittelin itseni kävelemässä jakkupuku päällä hienon yrityksen johtajana. Vähintään näin itseni erittäin pidettynä ja arvostettuna rivityöntekijänä, joka tunnetaan hyvästä maineestaan pienellä paikkakunnalla.

Mukavia mielikuvia. Mutta pakko myöntää, ettei alan opiskelu kiinnosta lähes yhtään. Väkisin voin puurtaa tutkinnon loppuun mutta vaikeaa olla miettimättä, voisiko oikeasti olla olemassa myös ala, johon suhtautuisin intohimoisemmin, vaikka alasta syntyvät mielikuvat eivät olisi yhtä herkullisia.

Harrastuksissa sama homma. Käytän 99% ajastani haaveiluun; haaveiluun siitä, miten esim. musiikki- tai kirjoittamisharrastuksestani tulisikin työni. Vain 1% itse tekemiseen ja homma tyssää, kun tajuan, etten edes itseasiassa pidä harrastuksesta yhtä paljon kuin mielikuvissani. Tai sitten vaihtoehtoisesti masennun tajutessani, miten kaukana olen tavoitteestani tehdä harrastuksesta työ ja lopetan yrittämisen, vaikka kyseessä saattaisi olla aito mielenkiinnonkohde.

Onko kellään ollut vastaavaa? Tai miten tästä voisi päästä eroon?

  • ylös 9
  • alas 0

Kommentit (10)

Vierailija

Sinun täytyy ryhtyä tekemään sitä mistä nautit. Vaihdat alaa siihen joka kiinnostaa ja harrastukset teet itsellesi. Myöhemmin voit miettiä haluatko tarjota töitäsi kustantajalle tai omakustantaa niitä.

  • ylös 10
  • alas 0
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Olin tuollainen ennen. Tänä vuonna vasta tajusin, etten todellakaan jaksa nähdä sitä vaivaa, mitä menestyminen vaatii. Tavallaan löin hanskat tiskiin. Aluksi se kirpaisi lujaa. Sitten hyväksyin, ettei minusta tule koskaan mitään. Se vähensi stressiä huomattavasti. En enää haaveile urasta ja hienosta asunnosta. Eipä ole enää paineita työllistymisenkään suhteen.

  • ylös 12
  • alas 0
Vierailija

Mun suvussa on paljon näitä tittelinkipeitä. Elävät ihan omissa maailmoissaan ja kuvittelevat mun asuvan veneen alla, kun olen pelkkä pahainen duunari. Oikeasti asun velattomassa omistusasunnossa, koska nuoresta iästäni huolimatta mulle on ehtinyt kertyä jo aika liuta työvuosia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olin tuollainen ennen. Tänä vuonna vasta tajusin, etten todellakaan jaksa nähdä sitä vaivaa, mitä menestyminen vaatii. Tavallaan löin hanskat tiskiin. Aluksi se kirpaisi lujaa. Sitten hyväksyin, ettei minusta tule koskaan mitään. Se vähensi stressiä huomattavasti. En enää haaveile urasta ja hienosta asunnosta. Eipä ole enää paineita työllistymisenkään suhteen.

Helpottaisi oloa vielä enemmän jos luopuisit tuosta asenteesta että sinusta ei koskaan tule mitään. Nämähän on täysin ulkopuolisten asettamia vaatimuksia joita olet yrittänyt täyttää. Olet jo valmiiksi hyvä ihminen ja pitkällä valaistumisen tiellä.

  • ylös 10
  • alas 0
Vierailija

Minäkin olen lyönyt hanskat tiskiin ja todennut, että minulla ei ole energiaa siihen että voisin saavuttaa mitään.  Sitten vain tyydytään matalaan tulotasoon ja ymmärretään, että on valittu vapaa-aika taloudellisen hyvinvoinnin sijaan.

Vierailija

AP, hyvä herätä tai tajuta tilanteensa reilu parikymppisenä eikä vaikka viisikymppisenä! Noista lähtökohdista varmaan löydät oman reittisi elämässä. Sellaisen, jota ei tarvitse katua.

Vähän aihetta sivuten. Kuinkahan moni stressaantunut itsensä työllä tappava pärjäisi aineellisesti huomattavasti vähemmällä. Tai, että se kertynyt jo mammona mahdollistaisi tosi rennon elämän. Työstä ja "asemasta" ja se antamasta "statuksesta" pidetään verissä päin kiinni.

Aika monella loputuloksena on menetetty terveys, tai ainakin laimin lyöty keho ja psyyke. Parisuhteessa pinna kireällä yläpäässä ja löysällä alapäässä. Vieraantuneet lapset, joiden kanssa ei oikein koskaan "ehtinyt" tehdä niitä kivoja juttuja.

Onko niistä autoista ja merkkilaukuista sitten iloa tai golf- ja purjehduskerhon selkääntaputtelevista kohtalotovereista.

Fight club elokuvan replaa mukaillen: Uuvutamme itsemme työssä, josta emme pidä, ostaaksemme asioita, joita emme tarvitse, tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tai jotka ovat olemassa vain mielikuvissamme.

Vierailija

Mä oon ihan niin kuin sinä.

Paitsi että olen nyt päättänyt hakeutua korkeakouluun, koska en kerta kaikkiaan kestä tätä yhteiskunnan "pohjasakkana" olemista.

Monta vuotta olen kipuillut asian kanssa ja ajatellut että stressitön ja rento elämä on mua varten, mutta lopulta tunnen sellaista syvää häpeää itsestäni.

En häpeä duunareita, en työttömiä enkä työkyvyttömiä, häpeän vain itseäni kun tiedän että mulla on kykyjä tehdä muutakin kuin nykyistä työtäni, mutta olen vaan niin arka, laiska ja aikaansaamaton. Olen duunareiden kanssa kasvanut ja elänyt, mutta mulle on aina sanottu että voisin tehdä vaikka mitä.

Ja nyt aion tehdä!!!

Vierailija

Haaveita on aina hyvä olla olemassa . En usko sinun saavuttavan mitään ihmeellistä ja jos joskus saisit mitä haluaisit, ei se tekisi sinua onnelliseksi. Havittele ympärillesi hyviä ihmissuhteita, siinä on avain onneen. Oman intohimon löytäminen saattaa olla todella vaikeaa . Tiedät olevasi onnellinen, kun menet nukkumaan, etkä murehdi mistään päivän tapahtumista tai tulevasta.

Itselläni aina vähän rahaa ja joudun toisinaan miettimään miten selvitä kuukauden velvotteista, en kuitenkaan murehdi tulevasta, sillä kun menetän jotain, saan monesti uutta tilalle ja uuden mahdollisuuden. Olen aina elänyt köyhyydessä,vaikka töissä olenkin, pieni nälän tunne vatsassa antaa viisautta ja laupeutta.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla