Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä yksinäisyys/lapsettomuus?
22.03.2014 |
Pitkä tarina lyhyesti, ikää mittarissa koko ajan lisää ja seurustelusuhteita minulla takana pyöreät 0. Olen koko ikäni katsellut sitä miten miehet pyörivät ystävättärieni ympärillä ja itse jään nuolemaan näppejäni. Ehkä se on ulkonäkökysymys mutta lopputulema on että olen yksin, ja juna lapsenteon suhteenkin meni jo.Olen asian suhteen ihan okei, elämässäni on muuta sisältöä ja voin seurata veljen- ja kummilasteni kasvua. :)
Usein kuitenkin näin pimeään vuorokauden aikaan etenkin kun ei ole mitään tekemistä mikä pitäisi ajatukset toisaalla, koen surua, katkeruutta, pelkoa tulevasta. Tunnen että minulta on jäänyt jotain kokematta kun olen elänyt koko elämäni ilman romanttisia suhteita sekä niiden luonnollista seurausta, lapsia. Olen aika yksin ja edellisestä syystä johtuen tuntuu kuin olisin jättänyt jonkin kehitysvaiheen välistä. Kyseessä on varmaan jonkin sortin ikäkriisi, mutta kellään samaa "kokeneella" antaa vinkkejä miten sivuuttaa suru ja nähdä elämän valoisat puolet?
Kommentit (19)
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:50"]
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:46"]
Saan koko palkan omaan käyttööni ja sepä takaakin minulle ihan hyvän elintason.
[/quote]
Kahden työssäkäyvän lapsettoman aikuisen taloudella menee vielä paremmin taloudellisesti, sillä yhdessä asuminen säästää huomattavasti rahaa sinkkuuteen verrattuna. Lapset tietysti maksavat aivan älyttömästi, se on totta, mutta parisuhteesta ei kyllä ole kuin hyötyä.
Totta, mutta parisuhteesta on "hyötyä" vain silloin, kun se on hyvä. Huonon parisuhteen mukana ei tule kuin ongelmia. Ja parisuhteessa elävien täytyy tietenkin joustaa pienissä ja isoissakin päätöksissä. Ei kaksi ihmistä koskaan täysin samoja asioita halua samoihin aikoihin.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:46"]
Minäkin olen lapseton nainen, ikää 42 v. Ei hyvää parisuhdetta koskaan, tiedä sitten, miksi ei miestä koskaan löytynyt, enää ei tarvitse löytyäkään. En tosin ole pakonomaisesti miestä koskaan etsinytkään, vaan ajatellut, että löytyy, jos löytyy. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä sinkkunaisen elämä on aivan ihanaa! Saan koko palkan omaan käyttööni ja sepä takaakin minulle ihan hyvän elintason. Oma asunto Etelä-Helsingissä laatuhuonekaluin sisustettuna, säästöjä, kesämökki, 4-5 vajaan viikon kaupunkilomaa Eurooppaan vuodessa (ja risteilyt päälle). Ei tarvitse kiertää halpiskauppoja ja kirppareita ja laskea senttejä. Ei pestä likaisia pyllyjä, ei kuunnella lasten itkua, valvoa öitä. Elämä ei pyöri lastentarhojen ja pallokenttien ympärillä, vaan saan tehdä vapaa-ajalla juuri sitä mitä itse haluan. Itse rakastan kuntosalilla käyntiä ja piiiiitkiä ulkoilulenkkejä, ajankohtaisten asioiden seuraamista, lukemista, vieraita kieliä. Ei tarvitse miellyttää jotain miestä ulkonäkövaatimusten yms. suhteen, saa olla tasan niin kuin itseä huvittaa. Eikä missään asiassa tarvitse tehdä kompromisseja. Ymmärrän toki, että jollekin lapsiperhe-elämä voi olla se onnen täyttymys, mutta on yksin elämisessäkin hyvät puolensa. Elämä on valintoja, se kannattaa muistaa.
[/quote] Elämäsi muistuttaa monilta osin omaani, ja nautin kyllä täysin rinnoin tästä vapaudesta. Mutta sitten kuitenkin aika-ajoin perheettömyys nostaa päätään. En tiedä haluaisinko sitä oikeasti, mutta olen painanut asian aikalailla taka-alalle.
Kiitos piristävistä viesteistä. :) Ap
Siinä mielessä olet ollut onnekkaampi kuin minä, että olet myös välttynyt parisuhteiden huonoilta puolilta; epävarmuudelta, väkivallalta, pettämisiltä jne. Itse olen ollut parisuhteissa, ja nyt olen loppuunkulutettu lapseton ihmisraunio.
Minulla ei ole samaa kokemusta, mutta voisiko lemmikki auttaa? Koirasta tai kissasta saa paljonkin seuraa ja hellittelyn kohteen. Joku voi kokea ehdotukseni säälittävällä tavalla lapsen "korvikkeeksi", mutta ainakin itselläni koira on aina ollut suuri tuki ja olen saanut siitä paljon iloa, vaikkakin minulla on yksi lapsi ja mieskin.
En usko että sinä voit olla niin luotaantyöntävä että ihan oikeasti et voisi saada parisuhdetta ja lapsia niin halutessasi. Vaikutat fiksulta naiselta kirjoituksesi perusteella. Oletko käynyt treffeillä? Onko sinulla niin huono itseluottamus, ettet anna kenenkään miehen edes lähestyä sinua koska luulet olevasi epäkiinnostava?
Oletko jutellut ystäviesi kanssa asiasta, kysy heiltä miksi heidän mielestään et tapaa oikeanlaisia miehiä?
Eri asia sitten, jos ihminen haluaa olla aina yksin ja on tyytyväinen elämäänsä. Sekin on mahdollista. Mutta tilanteessasi haluaisin parisuhteen ja perheen joten se on kyllä mahdollista myös saada. Katsoppas ympärillesi: onko oikeasti vain kauniilla ihmisillä puoliso ja perhe? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat ja perustavat perheen!
Kerro vähän tilanteestasi! Oletko kokeillut avoimin mielin nettitreffejä? Oletko koskaan käynyt treffeillä? Minkä ikäinen sitten olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama tilanne sen suhteen että olen nelikymppinen, en ole koskaan seurustellut, eikä ole lapsia. Mutta minulla tämä ei enää aiheuta tuskaa, olen hyväksynyt että minä vaan olen tämmöinen erakko, ja en oikeastaan enää haluaisikaan miestä kun kerran lastentekoikäkin on ohi... Olen ihan onnellinen, minulla on 2 koiraa kavereina kotona ja viihdyn hyvin itsekseni: luen, pelaan tietokoneella jne.
Nuorempana oli kyllä kova hätä sen perheen saamisen kanssa, esim. jossain 35 ikävuodne paikkeilla kun tajusin että nyt viimeistään olisi löydyttävä puoliso jos lapsia haluaa, treffailin, kävin ravintoloissa jne, mutta eipä löytynyt. Ei ole helppoa olla sekä ruma että tosikkomainen ja ujo nainen, kun ei mukava luonnekaan kompensoi rumaa pärstää.
Tämäkin on varmasti jonkun mielestä säälittävä neuvo, mutta jos tuntuu siltä, että elämästä puuttuu jotain, niin kyllä sopivien romaanien lukemisella saa sitä tyhjyyttä vähän paikattua. (On ainakin toiminut minulla joissakin elämänvaiheissa.) Tunnetasolla romaanien ansiosta saa koettua asioita, joita ei välttämättä muuten kokisi. Oma suositukseni kylläkin on, että kannattaa lukea romaaneja mahdollisimman monipuolisesti, eli ei siis vain jotain tietystä genrestä, maasta tai kirjailijalta. Kaikesta tuskin voi pitää, mutta pidemmällä tähtäimellä monipuolisuus tekee rikkaammaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmosella oikein hyviä pointteja. En tiedä missä kohtaa on mennyt "vikaan", mutta sitä miestä ei vain ole kävellyt elämääni. Kriteerini eivät ole huiman korkeat ja itsekin nuorempana olen lähestynyt miehiä, mutta mielenkiinto ei vain koskaan ole kohdannut. Uskoin sokeasti siihen mantraan "se osuu kohdalle kuin sitä vähiten odottaa." Noh, kävin ulkosalla naisystävättärieni kanssa mutta laihoin tuloksin. Olen kyllä myös aika ujo, tai siis minun on vaikea uskoa että joku voisi minusta ylipäätään kiinnostuakaan.
Nettideittailua olen vuosien aikana kokeillut muutamaan otteeseen. Lopputuloksena se että yhteydenottoja tuli paljon, mutta suurin osa selvästi seksuaalissävytteisiä ja sitten tavalla tai toisella omituisia tapauksia. Oli tottakai myös kiinnostavia, mutta oma pelkoni sai aikaan sen että pitäydyttiin muutamien viestien vaihtamisessa. t: ap
Lapsettomuus on mahtava nykyaikainen etuoikeus, joten hyväksymisen sijaan pitäisi kai puhua kiitollisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kliseistä, mutta uskon että jos et itse pidä itseäsi mielenkiintoisena ihmisenä, se kyllä näkyy ulospäin ja karkoittaa muita ihmisiä. Opi ensin pitämään itsestäsi ja arvostamaan itseäsi ja se näkee senjälkeen muillekkin. Minkä ikäinen olet? Ulkoisestikkin on aika paljon tehtävissä jos vähän viitsii ja se voisi tuoda sinulle myös itsevarmuutta. Kampaajalla käynti, oikeanlaiset sinun vartalolle sopivat vaatteet ja meikki saa ihmeitä aikaan. Jos sinua kiinnostaa jokin tietty asia, esim. jokin harrastus, voisi sen tiimoilta löytyä samanhenkinen mieskin. Kannattaa rauhassa tutustua eikä heti luovuttaa ensimmäisten treffien jälkeen jolloin moni on kankea ja ujo.
Jos todella haluat lapsen, sen voi myös nykyään saada yksinkin lapsettomuusklinikalla. Tunnen erään 36 vuotiaan naisen joka oli jo vuosia ollut sinkkuna ilman sopivaa miestä ja vauvakuume oli kova. Nykyään hänellä on pieni tyttö lahjasiittiöillä saatuna ja pärjäilee oikein hyvin.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:35"]
Lapsettomuus on mahtava nykyaikainen etuoikeus, joten hyväksymisen sijaan pitäisi kai puhua kiitollisuudesta.
[/quote]
Riippuu varmaan siitä haluaako niitä lapsia vai ei. Olipas taas älynväläys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:39"]
Riippuu varmaan siitä haluaako niitä lapsia vai ei.
[/quote]
Kyllä mahdollisuus jäädä lapsettomaksi on etuoikeus riippumatta siitä, haluaako tuota oikeutta käyttää vai ei. Monen kyllä kannattaisi.
Minäkin olen lapseton nainen, ikää 42 v. Ei hyvää parisuhdetta koskaan, tiedä sitten, miksi ei miestä koskaan löytynyt, enää ei tarvitse löytyäkään. En tosin ole pakonomaisesti miestä koskaan etsinytkään, vaan ajatellut, että löytyy, jos löytyy. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä sinkkunaisen elämä on aivan ihanaa! Saan koko palkan omaan käyttööni ja sepä takaakin minulle ihan hyvän elintason. Oma asunto Etelä-Helsingissä laatuhuonekaluin sisustettuna, säästöjä, kesämökki, 4-5 vajaan viikon kaupunkilomaa Eurooppaan vuodessa (ja risteilyt päälle). Ei tarvitse kiertää halpiskauppoja ja kirppareita ja laskea senttejä. Ei pestä likaisia pyllyjä, ei kuunnella lasten itkua, valvoa öitä. Elämä ei pyöri lastentarhojen ja pallokenttien ympärillä, vaan saan tehdä vapaa-ajalla juuri sitä mitä itse haluan. Itse rakastan kuntosalilla käyntiä ja piiiiitkiä ulkoilulenkkejä, ajankohtaisten asioiden seuraamista, lukemista, vieraita kieliä. Ei tarvitse miellyttää jotain miestä ulkonäkövaatimusten yms. suhteen, saa olla tasan niin kuin itseä huvittaa. Eikä missään asiassa tarvitse tehdä kompromisseja. Ymmärrän toki, että jollekin lapsiperhe-elämä voi olla se onnen täyttymys, mutta on yksin elämisessäkin hyvät puolensa. Elämä on valintoja, se kannattaa muistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:46"]
Saan koko palkan omaan käyttööni ja sepä takaakin minulle ihan hyvän elintason.
[/quote]
Kahden työssäkäyvän lapsettoman aikuisen taloudella menee vielä paremmin taloudellisesti, sillä yhdessä asuminen säästää huomattavasti rahaa sinkkuuteen verrattuna. Lapset tietysti maksavat aivan älyttömästi, se on totta, mutta parisuhteesta ei kyllä ole kuin hyötyä.
Sama juttu, kärsin neurofibroomasta ja olen reippaasti ylipainoinen joten seurustelusuhteita on tasan nolla. Olen kyllä keksinyt kivoja juttuja elämääni ja nautinkin siitä. Minulla on siisti omistusyksiö, ihana oma pieni siirtolapuutarha, kaksi kilpikonnaa, viihdyn paljon netissä ja pelaan pelejä. Luen myöskin kirjoja. En liiku paljon ulkona puutarhaa lukuunottamatta, käyn vain pikaisesti kaupassa tai tilaan tavarat kotiin. Ystäviä ei ole mutta sukua näen kyllä. Töitäkään ei ole. Elän rauhallista, ihan omaa elämääni. Vain minä ja... öh minä :)
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 23:46"]
Minäkin olen lapseton nainen, ikää 42 v. Ei hyvää parisuhdetta koskaan, tiedä sitten, miksi ei miestä koskaan löytynyt, enää ei tarvitse löytyäkään. En tosin ole pakonomaisesti miestä koskaan etsinytkään, vaan ajatellut, että löytyy, jos löytyy. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä sinkkunaisen elämä on aivan ihanaa! Saan koko palkan omaan käyttööni ja sepä takaakin minulle ihan hyvän elintason. Oma asunto Etelä-Helsingissä laatuhuonekaluin sisustettuna, säästöjä, kesämökki, 4-5 vajaan viikon kaupunkilomaa Eurooppaan vuodessa (ja risteilyt päälle). Ei tarvitse kiertää halpiskauppoja ja kirppareita ja laskea senttejä. Ei pestä likaisia pyllyjä, ei kuunnella lasten itkua, valvoa öitä. Elämä ei pyöri lastentarhojen ja pallokenttien ympärillä, vaan saan tehdä vapaa-ajalla juuri sitä mitä itse haluan. Itse rakastan kuntosalilla käyntiä ja piiiiitkiä ulkoilulenkkejä, ajankohtaisten asioiden seuraamista, lukemista, vieraita kieliä. Ei tarvitse miellyttää jotain miestä ulkonäkövaatimusten yms. suhteen, saa olla tasan niin kuin itseä huvittaa. Eikä missään asiassa tarvitse tehdä kompromisseja. Ymmärrän toki, että jollekin lapsiperhe-elämä voi olla se onnen täyttymys, mutta on yksin elämisessäkin hyvät puolensa. Elämä on valintoja, se kannattaa muistaa.
[/quote]
Hienoa että olet onnellinen ja löytänyt sinunlaisesi elämäntyylin :)
Muistuttaisin kuitenkin, että kaikilla lapsiperheillä se elämä ei kuitenkaan pyöri pelkästään lasten ympärillä vaikka lapset ovatkin tietysti suurinosa elämää. Myös perheelliset voivat luoda uraansa ja käydä mieleisessään työssä, matkustella ja harrastaa. Meilläkin on mieheni kanssa kaksi pientä lasta ja siltikin ehdin ratsastaa 2 kertaa viikossa, astangajoogata ja käydä salilla. Tavata ystäviäni, lukea, matkustella, shoppailla, mökkeillä.
Tärkeintä on löytää omanlaisensa elämä ja tehdä siitä niin hyvää kuin mahdollista.
Treffipalstalle ilmoitus, kyllä joku aina kiinnostuu :)
Vierailija kirjoitti:
Kliseistä, mutta uskon että jos et itse pidä itseäsi mielenkiintoisena ihmisenä, se kyllä näkyy ulospäin ja karkoittaa muita ihmisiä. Opi ensin pitämään itsestäsi ja arvostamaan itseäsi ja se näkee senjälkeen muillekkin. Minkä ikäinen olet? Ulkoisestikkin on aika paljon tehtävissä jos vähän viitsii ja se voisi tuoda sinulle myös itsevarmuutta. Kampaajalla käynti, oikeanlaiset sinun vartalolle sopivat vaatteet ja meikki saa ihmeitä aikaan. Jos sinua kiinnostaa jokin tietty asia, esim. jokin harrastus, voisi sen tiimoilta löytyä samanhenkinen mieskin. Kannattaa rauhassa tutustua eikä heti luovuttaa ensimmäisten treffien jälkeen jolloin moni on kankea ja ujo.
Nostan vanhan ketjun, mutta oli sellainen viesti mihin haluan kommentoida (tätä mieltä olevia kun on nykyäänkin).
Minä pidin itseäni hyvänä, kilttinä ja kauniinakin. Aina siihen asti, kun mut palautettiin maanpinnalle, koska olen oikeasti sosiaalisesti kömpelö friikki ja ruma kuin piru. "Vain vähän viitsiminen" vaatisi viisinumeroisen summan kasvoleikkaukseen, sitä vikaa ei millään ehostamisella korjata. Luonnettani ja sosiaalisia taitojani olen yrittänyt hioa terapiassa, sillä tuloksella että olen raivostuttanut läheisiäni kuin liukuhihnalta - kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Lapsuudenystävä ei kaivannut minua useampaan vuoteen, aikuisuudessa solmimani "ystävyyssuhde" oli sitä vain minun mielestäni ja välit katkaistiin ilman mitään selittelyitä kuin seinään. Viimeisin tapaus oli henkisesti niin kivulias, että en halua käydä sitä lävitse edes näin anonyymisti ja sai minut luovuttamaan totaalisesti yhteydenpidon kehenkään - en halua kokea sellaista vihaa enää ikinä.
Kuinka minä voisin pitää itsestäni jos kukaan muukaan ei tee niin? Jos minä aiheutan jatkuvia konflikteja ympärilläni enkä osaa alkuunkaan sosiaalisia normeja? Ihanko oikeasti joku uskoo siihen, että tuollaiset on mukavia ja ihastuttavia ihmisiä?
Innostuu...jos ei laita kuvaa....