Lue keskustelun säännöt.
Syvin pohja jolta olet noussut?
19.11.2020 |
Itse olen taistellut hampaat irvessä syntymästä saakka - siltä tuntuu - etsien edes yhtä pehmeää kohtaa maailmasta sitä löytämättä.
En ole antanut itseni lannistua, ja tämä on vienyt siihen pisteeseen että ensin sain kunnon rampauttavan paniikkihäiriön ja syömishäiriön ja muutamia muitakin elämää rajaavia häiriöitä.
En tiedä miksi juuri nyt 33-vuotiaana koen itseni vihdoin nujerretuksi, mutta kauanko kukaan jaksaisi elää siten että herää aamulla ensimmäiseen paniikkikohtaukseen, koettaa päivän aikana vältellä kaikkea mikä saattaisi laukaista hillittömän PTSD:n (mikä on suunnilleen kaikki joten olen tehnyt kodistani linnakkeen, tai hautakammion), vältellä ruokaa koska tiedät ahmivasi sen kaiken kerrallaan, itkeskellä vain siihen asti että jossain kohtaa saa mennä nukkumaan ja nähdä jokaöinen painajainen?
Haluan tietää että täältäkin pääsee pois, ja omin avuin sillä lääkärien oviin en enää jaksa koputella, mömmöt sieltä saa käteen ja mikään ei toimi, pahimmassa tapauksessa pahentaa oloa kuten itselleni kävi SSRI-lääkityksen kanssa. Psyk. polille en halua mennä enää vähäteltäväksi ja kuulemaan sitä miten pitää nyt äkkiä löytää kallis yksityinen terapeutti sillä Kelan jonoon on turha pyrkiä näillä muskeleilla jne. Vaan millä rahalla, kun työkykyni täysin menettäneenä kuukaudessa kituutan reippaasti alle köyhyysrajan?
Kertokaa että nujerrettuna pääsee pois pohjalta, kertokaa mistä revitte itsenne takaisin elävien kirjoihin? Tarvitsen niitä tarinoita.
Kommentit (71)
Samankaltaisessa tilanteessa sain suuren avun tämän ihmisen teksteistä. Kävin terapiassa ilman että sain siitä apua, mutta nää tekstit oli mulle käännekohta elämässä.
https://ystavyydenmajatalo.fi/healingeagle/Fin/Txt/OutPain.html#tekijal…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut tahdonvastaisessa hoidossa psykoosissa. Sieltä kampesin itseni vielä työelämään. Sen jälkeen tuli murheita murheiden perään ja jouduin (tai pääsin) taas osastolle huilaamaan. Siitä on jo kolme vuotta, mutta enää en jaksa, tiedättekö ponnistella. Oon joutunut räpiköimään liikaa elämässäni lapsuudesta lähtien. Psykoosilääkkeet väsyttävät ja olen tyhmä kuin saapas, mutta pakko niitä on syödä. Köyhyysrajalla sinnittelen kahden teinin kanssa, mut joo, voimat on vähissä, enkä osaa neuvoa. No, iloitsen siitä, että en suunnittele itsemurhaa enää.
kohtasin kolme hyvin järkyttävää shokeeraavaa tilannetta elämässäni yhtä aikaa. Yhden ehkä jotenkin aina kestää, ongelma on, kun tulee monta kerralla. se todella syö voimat. minäkin linnottauduin kotiin, jouduin ovella tsemppaamaan itseäni, että uskalsin lähteä edes kaupassa käymään. pelkäsin törmätä naapureihin, mietin it se mr haa, itkin vähäisimmästäkin syystä, en jaksanut siivota, en edes käydä suihkussa. itsellä nousu alkoi siitä, kun aloin viimeinkin saada työttömyyskorvausta. raha ei ole iso mutta on ihan eri asia nyt, kun ei tarvitse jännittää rahasta vaan tietää, että se tulee. kun tämä yksi kauhu oli pois pelistä, ei siis enää tarvinnut pelätä, ettei mistään saa rahaa, alkoivat voimavarat palata muutenkin. iso juttu oli pystyä siivoamaan asunto ihmisasunnon näköiseksi. siinä meni viikkoja kun samalla järjestin huonekalut uuteen järjestykseen. nyt olen pystynyt pitämään paikat siistinä. ulos lähteminen pelottaa edelleen mutta ei enää ihan niin paljon, että pitäisi itseään ääneen puhumalla tsempata. nukun taas yöni niin, ettei tarvitse pitää valoja päällä ja ylipäänsä nukun. olen lakannut pelkäämästä. eli kyllä isoistakin ongelmavyyhdeistä alkaa selvitä. Itsellä ihan tärkin auttaja oli se, että sai rahaa, niin materialistiselta kuin se kuulostaa. raha tuo turvallisuudentunnetta. ja se että asunto on järjestyksessä, kertoo mielelle, että muutkin asiat ovat tai alkavat kohta olla järjestyksessä. sillä on valtava psykologinen merkitys. sinänsä niitä muita itseäni kohdanneita tragedioita en voi enää muuttaa mutta katselen niitä jo vähän niin kuin kaukaa. ne ovat jäämässä menneisyyteen. aika auttaa moneen asiaan.
En viitsi kertoa. Mutta olin pohjalla ja päätin tehdä ihmeen. Kaikki sanoivat että käy huonosti. He ei tienneet että minut on tehty tekemään ihmeitä, en tiennyt minäkään. Tsemppiä ap. Ehkä mikään tavallinen ei onnistu koska sinut on tarkoitettu tekemään mahdottomia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut tahdonvastaisessa hoidossa psykoosissa. Sieltä kampesin itseni vielä työelämään. Sen jälkeen tuli murheita murheiden perään ja jouduin (tai pääsin) taas osastolle huilaamaan. Siitä on jo kolme vuotta, mutta enää en jaksa, tiedättekö ponnistella. Oon joutunut räpiköimään liikaa elämässäni lapsuudesta lähtien. Psykoosilääkkeet väsyttävät ja olen tyhmä kuin saapas, mutta pakko niitä on syödä. Köyhyysrajalla sinnittelen kahden teinin kanssa, mut joo, voimat on vähissä, enkä osaa neuvoa. No, iloitsen siitä, että en suunnittele itsemurhaa enää.
Tämä on sanasta sanaan minun tarinani paitsi että minut osastolle vei psykoottinen mania. Kahdesti. En ole vielä päässyt ponnistamaan takaisin työelämään tämän toisen osastokeikan jälkeen, mutta yritys on kova. Lääkkeet väsyttävät ja tyhmistävät, ja sen lisäksi pitkäkestoinen psyykkinen sairastaminen on todistetustikin romahduttanut kognitiiviset taidot. Siinä suurin syy, miksi en työelämässä enää pärjää. Tsemppiä sulle toiselta räpiköijältä!
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heräsin krapulassa kalu sammunen naisen pyllyssä. Enää ei maistu alko.
No kylllähän mä olen aika hyviiin vetänyt kaiikki psykologit hiljaiseksi omallla filosofoinnnillani. Varmaan sitten mummoltani perittyäni joka oli filosofian maisteri. Etttä en näe asioita itsestäään selvyyyksinä ja mustavalkoisina vaaan näen niiissä heti monia eri puolia jo varmaan pelkästäään uteliaisuuden ja mielenkiinnon puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sama tarina , 2 psykoottista maniaa. Nyt takaisin vaativassa asiantuntija hommassa.
Ota täysin vastuu omasta toipumisesta. Etsi itsellesi sopivat tavat olla. Hyväksy se ettei entinen palaa mutta elämä jatkuu ja voit elää hyvää elämää. Unohda vanhat unelmat ja mieti uudet tavoitteet.
Arvojen mukaan eläminen tavalla tai toisella on mukavaa ja helppoa.
Vierailija kirjoitti:
No kylllähän mä olen aika hyviiin vetänyt kaiikki psykologit hiljaiseksi omallla filosofoinnnillani. Varmaan sitten mummoltani perittyäni joka oli filosofian maisteri. Etttä en näe asioita itsestäään selvyyyksinä ja mustavalkoisina vaaan näen niiissä heti monia eri puolia jo varmaan pelkästäään uteliaisuuden ja mielenkiinnon puolesta.
Taii vaikka olisinkin pysäähtynyt niin se olisi saaanut mun oloni tuntemaaan niin tylsäksi ettten olisi jaksanut sitä ja olisin alkanuut kokea heti elämäni turhaksi. Alkoholia meneee kylllä aika paljon kun en jaksa pysähtyneiisyyyyttä. Mummoni suvussa oli vähän sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pitkäaikaistyötön. Hain kymmeniä ja taas kymmeniä paikkoja, joskus pääsin haastateltavksi asti, mutta aina joku muu sai paikan. Meinasin tosissani luovuttaa, mutta sitten kun lähisukulaiseni kohteli minua epäoikeudenmukaisesti kun olin heikoimmillani, jotenkin raivostuin siitä niin että sisuunnuin. Hain, ja sain, työpaikan satojen kilometrien päästä pikkukaupungista, jossa minulla ei ollut mitään eikä ketään. Muistan miten upealta tuntui irtisanoa ylikallis vuokrakämppä v*ttumaiselta vuokraisännältä, haistattaa pitkät epäreiluille sukulaisille ja häipyä omille teilleni. Vaikka alku uudessa paikassa olikin vaativaa, kotiuduin lopulta oikein hyvin ja sain rakennettua tyhjästä ihan hyvän elämän vieraassa ympäristössä.
Puolen vuoden sisään: väkivaltainen parisuhde ja sen päättyminen, työn päättyminen, terapian lopettaminen rahavaikeuksien vuoksi, köyhyyteen joutuminen ja siihen vielä abortti.
Sieltä sitten. Yritin epätoivoisesti tuossa tilanteessa saada rahallista apua tai keskusteluapua, mutta ei herunut kumpaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut vakavasti masentunut ja loppuunpalanut. Tiedän todellakin mitä tarkoittaa kun ei pääse sängystä ylös. Nukuin pahimmassa vaiheessa 20 tuntia vuorokaudessa ja sain useita paniikkihäiriökohtauksia. Jaksoin olla jalkeilla maksimissaan 20 minuuttia. Mutta levon ja vahvan tahdon sekä terapian avulla nousin ylös siitä suosta. Toivon ettei minun tarvitse enää ikinä kokea samanlaista pimeyttä uudelleen.
Tosi syvältä, 5 osastojaksoa psykiatrisella takana, 5 vuoden aikana, osa tahdonvastaisia. En viitsi kertoa tarkemmin. Nyt opiskelen toista vuotta, ja viimeisessä hoitajan kirjauksessa luki "vaikutelma eutymiasta", mikä tarkoittaa normaalilta vaikuttavaa psyykkistä vointia.
Aikanaan olin oikeastaan asunnoton, bunkkasin poikaystävän luona josta olin eronnut, rahaa ei ollut edes ruokaan. Juhannuksena oli kamala helle ja olin ihan yksin maailmassa, poljin pyörällä enkä nähnyt ketään. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja telkkarista ei tullut mitään, kirjastokin oli kiinni.
Silloin olin maailman yksinäisin ja jonkinlainen pohjakosketus, tiesin että koko kaupunki on jossain ystävineen ja minulla ei ole ketään.
Aloituksen perusteella ap:lla ei mitään konkreettisia vaikeuksia ole ollutkaan, vain todellisia 1st world problems, syömishäiriö, paniikkihäiriö, itkeskelyä, en saa yhtä paljon rahaa kuin työssäkäyvät, yhyy. Kaikki omasta itsestä lähtöisin. Näitä vastaan "taistellessa" sitten uupuu lopullisesti, just joo.
Neuvoni ap:lle: sivistä itseäsi, hanki elämääsi muutakin sisältöä kuin itsesääli, hakeudu muiden ihmisten seuraan, mutta älä puhu heille pelkästään omista ongelmistasi. Aloita joku keskittymistä ja harjoittelua vaativa harrastus, esim. jonkun soittimen soittaminen, itsepuolustuslaji, joku käsityöjuttu tms. Ja lopeta ihmeessä itseäsi vastaan taistelu!
Pikkuveljen kuolema, raiskaus, väkivaltainen parisuhde, joista seurauksena vakava masennus ja velkakierre. Ikää 25-vuotta ja viiimein alkaa elämä olla nousujohteisempaa.
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Mlla on ihan samantyyppisiä ongelmia ja samaa ikääkin olen. pelkkää painajaista yöt ja päivät enää enkä pysty itse edes nukkumaan oikein ollenkaan!:( En jaksa enää yhtään:(