Alan huomata itsessäni katkeruuden merkkejä, kun minua ei kuunnella

En tiedä onko vika osaksi itsessäni, luultavasti on, en oikein osaa olla esillä ja minun on vaikea puhua pitkään itsestäni, enkä ilmeisesti ole mikään varsinainen tarinankertoja, mutta huoman kyllä myös sen, etteivät muut näe samalla tavalla "vaivaa" ollakseen hyviä ja kohteliaita kuuntelijoita, kun itse näen.

Kuuntelen ja huomioin toista, vaikkei asiansa mua kiinnostaisikaan ja vaikka kuinka tekisi mieli sutkauttaa suusta ulos joku oma mieleenitullut juttuni, maltan kuunnella toista loppuun.
Pidän katsekontaktia, teen kuuntelunmerkiksi pieniä äännähdyksiä "hmm, mm" "aivan" ja saatan vielä kysellä tarkentavia kysymyksiäkin.

Kuinka usein itse huomaan saavani samanlaista kohteliasta käytöstä osakseni? Valitettavan harvoin, jos koskaan.
Yleensä ihmiset puhuvat taukoamatta, ja jos saankin puheenvuoron, se keskeytetään, tai osa jopa törkeästi jättää täysin kuuntelematta, katselevat ihan muualle ja aloittavat kesken juttuni puheen aivan toisesta asiasta, eikä näitä kuuntelun merkiksi tehtäviä "äännähdyksiä" kuulu lainkaan, saati lisäkysymyksiä.

Alan suureksi harmikseni huomata olevani jo katkera, ja välttelen ihmisten seuraa, kieltäydyn tapaamisista, en vastaa puheluihin jne, koska en vaan kertakaikkiaan kestä enää olla aina se kuunteleva osapuoli. Välillä tunnen suorastaan raivoa, kuin olisin painekattila joka joskus vielä räjähtää.

Pitäisi varmaan mennä terapeutille, ja jos olisi varaa, menisinkin. Olisi varmaan parantava kokemus jo pelkästään se, että tunnin ajan joku kerrankin keskittyisi kuuntelemaan _minua_.