Lapsiperhe ja äidillä töissä paljon vastuuta/tehtäviä

Ap:n tilanne kuulostaa hirmuisen tutulta vaikka itse työskentelen ilmeisesti aika erilaisella alalla. Oma työni on julkisella sektorilla tehtävää asiakastyötä, jota tehdään niukoilla resursseilla määräaikojen puristuksessa. Työ on myös emotionaalisesti raskasta.

Olen itse nyt toisen ja varmaan viimeisen lapseni kanssa kotona hoitovapaalla. Pidän tästä kovasti ja esikoinenkin on kotihoidossa. Kun olin töissä oli sekä mulla että miehellä 80%nen työaika, mikä oli kiva juttu mutta jatkuva kiire kummallakin oli töissä (miehen työ ihan erilaista kuin mun, vaativaa kuitenkin sekin). Omassa työpaikassani on aika vähän pienten lasten vanhempia ja ymmärrän aika hyvin miksi.

Mä mietin tosi vahvasti oravanpyörästä hyppäämistä. Harmittaa toisaalta kun on hyvä koulutus ja olen mielestäni ihan hyväkin työssäni ja se periaatteessa kiinnostaakin. Tuntuu vaan, että työ on liian raskasta yhdistää perheen kanssa. Kaikkein raskainta on oikeastaan se, että organisaatiota muutetaan ihan jatkuvasti, edellisestä muutoksesta ei ole vielä toivuttu kun jo tulee seuraava eikä lähintä esimiestä ylempi johto tunnu tietävän mitään käytännön työstä saati sitä arvostavan. Itse ärsyynnyn ja väsähdän tällaiseen enkä oikein osaa muuttaa asenettakaan. Puolisokin on sitä mieltä, että olen paljon läsnäolevampi nyt kuin töissäkäydessä, jolloin olin tosi poikki ja näin siitä huolimatta, että vauvan kanssa on ollut öisin valvomista yms eikä esikoinen koskaan nuku aaamuisin pitkään jne.

Mä vielä tuumailen omaa tilannetta, onneksi on vielä jonkin verran aikaa ja mulla on monia eri vaihtoehtoja mitä voisin tehdä, niistä kuitenkin kaikki tarkoittaisivat tulotason huimaa laskua (vaikkei mulla eikä puolisolla mitkään huipputulot nytkään ole). Meillä on onnena ihan ok taloudellinen tilanne. Toki tilanne kiristyy huomattavasti jos mun tulot tipppu pysyvästi radikaalisti mutta jotenkin varmaan pärjättäisiin vaikka jäisin kokonaan töistä pois. Toki tämä tarkoittaisi, että kulutustottumuksia pitäisi joiltain osin muuttaa eikä sekään varmaan helppoa ole, joten monet asiat ovat tässä mietittävänä. Työelämä on nykyään tosi ikävää kun ihmisistä imetään viimeiset mehut. Paljon on musta kyse myös arvostuksesta, jotenkin on sellainen haukkumis- ja kyttäyskulttuuri vallalla, ei vain isoista työmääristä.

Kaikkea ei vaan voi saada ap. Kyllä se vaan on lapsilta pois, jos haluaa menestyä tietyissä työtehtävissä. Lapset ovat kerran pieniä. En usko, että jaksat vuottakaan tuossa tilanteessa, joten etsi uusia mahdollisuuksia, osa-aikatyö, uusi työtehtävä.

Tätä tämä on. Vaikka yritys tekisi millaista tulosta, ei lisäresursseja anneta. Toisaalta jos tavoitteet saavutetaan tälläkin porukalla, miksi sitä pitäisi lisätäkään. Niin kauan, kun suostuu sen läppärin avaamaan kotona vapaa-aikanaan, tekee itselleen ja lapsilleen karhunpalveluksen. Niin kauan tekee kaikille kollegoilleen karhunpalveluksen. Kun ei mikään kohta enää riitä. Tiedostan toki, että asiantuntijatehtävissä työn asettamat vaatimukset aiheuttavat tilanteen, ettei hommia voi sysätä kenenkään muun hoidettavaksi, mutta edelleen, rajansa kaikella. Mikään, ei mikään, ole tärkeämpää kuin oma perhe. Työ tulee vasta sitten. Pitäkää rajat itse, teidän puolesta ei niitä kukaan aseta.

Pahalta kuulostaa. Itse downshiftasin asiantuntijatason tehtävistä (olen KTM) pois ja vaikka tulotaso on nykyisin alhaisempi, olen tyytyväinen työhön, joka ei seuraa kotiin, koska lapset pieniä.

Vertaistukilähetys täältä.

sinuna alkaisin täyspäivätöihin ja vähentäisin palkatonta työtä kotona vastaavasti

Tuttua. Toisaalta mietin, että tässä yhtälössä se lapsi on myös tavallaan aika pelastus - aika pianhan tällä menolla hankkisi itselleen burn outin. Mutta jaan tuntemuksen ikuisesta riittämättömyydestä ja se ettei jaksa keskittyä mihinkään, kun kaikkea miettii, mihin menee aika... mm. surffaan täälläkin nyt, että olen oikeasti niin poikki, etten saa kirjoitettua tuota hommaa loppuun mutta itsekuri ei salli lähteä koneelta pois... 

Itse kyllä huomaan, että olen aika väsymisen rajalla. Haaveilen häipyväni elämästäni. Eli toisaalta ne potkut olisi helpotus, toisaalta ammattiylpeys ei salli työn huonosti hoitamista. 

Tsemppiä!

Kiitoksia vastanneille. Helpottaa jo se, että joku saman tilanteen kokeva kirjoittaa linjoilla. Olen tosiaan koulutustani vastaavassa työssä, jossa muutoin viihdyn. Ja nautin niistä ylimääräisistä päivistä lasteni kanssa kotona, enkä ainakaan vielä halua niistä luopua. Joudun vain tekemään sitten ilmaista työtä kotoa käsin osan niistä päivistä. Haluaisin olla äiti, jolla on aina aikaa lapsilleen ja on iloinen ym. Nyt usein on ärtynyt olo, koska en pääse kotona niistä työajatuksista eroon. Toki tämä vaikuttaa lapsiinkin, kun huomaavat äidin mielentilan. Teen välillä ihan tahtomattanikin huonosti: esim. pelaamme dominoa ja jään miettimään jotain juttua ja lapsi joutuu moneen kertaan sanomaan asiansa ennen kuin havahdun työmietteistäni ja jatkan peliä. Minuakin ärsyttäisi moinen lapsen sijassa. Eli riittämättömyyden tunne on valtaisa. Töissä mietin lasten juttuja, miten hoidossa tietyt asiat on tänään mennyt ja taas lapset joutuvat olemaan pitkän päivän, vaikka haluaisin lähteä aikaisin (plussatuntejakin on kertynyt kiitettävästi). Työkuorma vain on ihan julmeton. Pitäisi oppia asenne, että teen vain se, mitä palkallisella työajalla ehdin ja loput saa jäädä tekemättä. Vaikea siihen vain on oppia, kun haluaisi parhaansa tehdä tai edes saada asian hoidettua loppuun...

ap

Minä jäin pois töistä paketin kanssa. Hyvästä palkasta saan hyvän työttömyyspäivärahan. Hain täydentämään opintoja ja vaihdan alaa. Jos ei onnistu, sitten olen kotona.