Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia että aikuisena kaikki kaverit katoavat omiin piireihin ja itse jää jalkoihin?
18.11.2020 |
Olen niin järkyttävän surullinen kun olen jäänyt ihan jalkoihin. En ole enää vuosiin tavannut ystäviä ja ihmisiä kun max. 1 vuodessa. Tuntuu että kaikilla on porukat tiivistyneet ja itse jäänyt täysin ulkopuolelle.
Minulla on niin hylätty olo ja tylsää! Tarvitsen ihmisiä ympärilläni ja kärsin aivan suunnattoman paljon tästä.
Tämä oli jo 5 vuosi. Äärimmäisen vaikeeta löytää uusia ystäviä kun kaikilla on jo omat porukat.
Kommentit (13)
Noinhan se menee. Varsinkin jos on vähänkin masentunut tuossa vaiheessa, kuten minä olin, niin muut hylkäävät koska miten se heitä auttaisi tukea huonoa ja haavoittunutta ihmistä?
Tietenkin masentunut voi etsiä samanlaisia ystäviä, mutta itselleni sekin oli haaste, koska mä olin rikas ja kaikki masentuneet tulevat yleensä alaluokkaisista taustoista ja ovat köyhiä. Emme jakaneet mitään yhteisiä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti kyllä näin on. Tuttua mullekin. Parhaat ystävät on löytäny muita kavereita ja mulle ei oo aikaa. Mutta jostain syystä mulle lähetetään sitten yhteiskuvia näiden uusien Kamujen kanssa. Otan tämän melkein kiusaamisena. Hylkäys ei riitä, täytyy hieroa vielä erikseen naamaan että mulla on näääääin kivaa just näiden tyyppien kanssa.
Hyi onpas tylyä! Ennen vanhaa otettiin kaikki mukaan porukoihin.
No mitä pitäis tehdä tän p askan elämän kanssa?? Elämä yksinäisenä on liian rankkaa. Ystävät ja illanistujaiset toisivat iloa arkeen.
Minkä ikäinen olet? Eroaako elämäntilanteesi jotenkin muun porukan elämäntilanteista vai mistä tämä kuilu on syntynyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama, ei mullakaan ole enää kavereita eikä mitään muutakaan, harraste porukatkin ovat hajonneet tai en vaan mahdu porukkaan.
Monesti päiväkoti-peruskoulu -ajan ystävyyssuhteet päättyvät, mikäli ei tule jatkumoa esim. lukio tai ammattikoulu edes samassa kaupungissa. Viimeistään 2. asteen jälkeen kun porukka tosissaan hajaantuu (toiset menevät töihin, toiset muuttavat kauas opiskelemaan) niin se välimatka on se, mikä lopulta erottaa. Lisäksi erilaiset tulevaisuudennäkymät. Ei se vielä peruskoulussa haittaa, mutta jo toisella asteella, jos paras kaveri tykkää lintsata ja juhlia ja itse opiskelee tunnollisesti ja tekee edes vähän töitä. Jo tuollainen eroavaisuus on se ensimmäinen kiila.
Sitten samassa jatkumossa jos molemmat lähtevät opiskelemaan 3. asteen tutkintoa, eri kaupunkeihin. Siellä omassa koulussa tapaa sitten niitä "samanmielisiä" joiden kanssa opiskellaan ja vietetään vapaa-aikaa... Niin lopulta sitä vapaa-aikaa vietetään niiden opiskelukavereiden kanssa. Ehkä päädytään samaan työpaikkaankin. Kukas siinä enää muistelee sitä lapsuudenkaveria? Yhteisen ajan hakeminen on työn ja tuskan takana. Työvuorot voivat pitkälle mennä ristiin, parisuhde ottaa oman aikansa, välimatkat, entä perheenperustaminen, uran luominen, yleensäkin ruuhkavuodet.
Itse se piiri pitää luoda. Kun jossain vaiheessa tipahtaa (jää kotiin), niin on todella vaikeaa päästä takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyi onpas tylyä! Ennen vanhaa otettiin kaikki mukaan porukoihin.
Kuinka ennen vanhaan? Kyllä tuota jonkun sulkemista porukan ulkopuolelle on ollut niin kauan kuin on ollut porukoita.
näin se on ettei yksin olevan asiat kiinnosta. pitää olla parisuhde. tai päästä muuten elämässä eteenpäin. toisaalta eikö se kaveriporukka pidäkkin vähän vaihtua muuten ei kasva ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sinä ole jalkoihin jäänyt. Jos olisit, olisit ihan tuusannuuskana. Olet jäänyt yksinkoska elämäntilanteesi eroaa kavereidesi elämästä ja se on aivan eri asia.
Ja kyllä on ihan tavanomaista että ystäväpiiri vaihtuu kun ihmisten elämäntilanne vaihtuu. Pariskunnat kokevat mielekkäämmiksi tavata pariskunnittain ja perhekuntina. Se vaan nyt on niin.
Toki sitten on ikisinkkuja ja boheemeja hippejä jotka ovat omissa ympyröissään.
Vierailija kirjoitti:
Monesti päiväkoti-peruskoulu -ajan ystävyyssuhteet päättyvät, mikäli ei tule jatkumoa esim. lukio tai ammattikoulu edes samassa kaupungissa. Viimeistään 2. asteen jälkeen kun porukka tosissaan hajaantuu (toiset menevät töihin, toiset muuttavat kauas opiskelemaan) niin se välimatka on se, mikä lopulta erottaa. Lisäksi erilaiset tulevaisuudennäkymät. Ei se vielä peruskoulussa haittaa, mutta jo toisella asteella, jos paras kaveri tykkää lintsata ja juhlia ja itse opiskelee tunnollisesti ja tekee edes vähän töitä. Jo tuollainen eroavaisuus on se ensimmäinen kiila.
Sitten samassa jatkumossa jos molemmat lähtevät opiskelemaan 3. asteen tutkintoa, eri kaupunkeihin. Siellä omassa koulussa tapaa sitten niitä "samanmielisiä" joiden kanssa opiskellaan ja vietetään vapaa-aikaa... Niin lopulta sitä vapaa-aikaa vietetään niiden opiskelukavereiden kanssa. Ehkä päädytään samaan työpaikkaankin. Kukas siinä enää muistelee sitä lapsuudenkaveria? Yhteisen ajan hakeminen on työn ja tuskan takana. Työvuorot voivat pitkälle mennä ristiin, parisuhde ottaa oman aikansa, välimatkat, entä perheenperustaminen, uran luominen, yleensäkin ruuhkavuodet.
Itse se piiri pitää luoda. Kun jossain vaiheessa tipahtaa (jää kotiin), niin on todella vaikeaa päästä takaisin.
Näin se juuri on. Useimmille ihmisille tulee elämään koko ajan lisää uusia ihmisiä. Opiskelukavereita, työkavereita, harrastuskavereita, puoliso ja puolison kautta puolison kavereita. Vuorokaudessa kuitenkin jokaisella on vain 24 tuntia ja ajan jakaminen kaikille entisille, nykysille ja uusille on haastavaa. Jos vähentää yhteydenpitoa johonkin ihmiseen, tämä ihmissuhde hiipuu, koska toisen elämään tulee lisää ihmisiä, joille häneltä jää paremmin aikaa, koska yhteen ihmissuhteeseen meneekin aiempaa vähemmän. Ja kun pariutuu ja perustaa perheen, aikaa menee puolisolle, lapsille, lasten harrastuksiin jne. Lisäksi - jos sukulaisiin on hyvät välit - lasten synnyttyä mielellään pidetään enemmän yhteyttä omiin ja puolison sukulaisiin kuin mitä pidettiin vielä sinkkuvuosina. Halutaan luoda hyvät sukulaisuussuhteet myös omille lapsille eikä sekään onnistu , jos kyläillään isovanhemmilla vain äitienpäivänä ja soitetaan jouluna. Ihmissuhteiden ylläpitäminen vaatii sekä aikaa että vaivannäköä.
Vapaaehtoistyö on yksi tapa tutustua aikuisena muihin ihmisiin ja saada kenties heistä kavereitakin. Sellaista lapsuuden ja teinievuosien "paita ja perse" -ystävyyssuhdetta, jossa ystävä menee elämässä kaiken muun edelle, on kuitenkin yli kolmekymppisenä enää vaikea saada. Ihmisillä on jo niin paljon muitakin asioita ja ihmissuhteita, joihin menee aikaa, ettei sellaiselle ystävyydelle ole enää tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noinhan se menee. Varsinkin jos on vähänkin masentunut tuossa vaiheessa, kuten minä olin, niin muut hylkäävät koska miten se heitä auttaisi tukea huonoa ja haavoittunutta ihmistä?
Tietenkin masentunut voi etsiä samanlaisia ystäviä, mutta itselleni sekin oli haaste, koska mä olin rikas ja kaikki masentuneet tulevat yleensä alaluokkaisista taustoista ja ovat köyhiä. Emme jakaneet mitään yhteisiä asioita.
Tiedän tasan miltä susta tuntuu... Itsellä on todella yksinäistä kun olen töissä, en todellakaan rikas vaikka multimiljonääri niinkuin suurin osa suvustani... On kuitenkin helvetin tylsää, raha ei tuo tarpeeksi mielenkiintoa arkeen... Tarvitsee ystäviä! Mutta vaikeaa on kun noi saatanan köyhät aina ruinaa kaikkea. Kerran lainasin yhdelle tärkeälle kaverille 30 000€ kun oli isoissa veloissa mutta jätti maksamatta eikä se haittaa mutta kun ei edes kiittänyt... Kyllä se vitutti. Ärsyttää noi alaluokat ku ne on yksinkertaisesti rottia kaikki. Eikä voi rakentaa luottavaisia ja aitoja ystävyyssuhteita sillä yritettän päästä vain kukkarolle... Elämä on oikeesti aika kovaa...
on