Lue keskustelun säännöt.
Uusi parisuhde pelottaa
15.03.2014 |
Olen aika nuori nainen, 26-vuotias. Olen ollut sinkkuna melkein kaksi vuotta. Sitä ennen olin vuosia miehen kanssa, johon rakastuin jo lukiossa. Emme koko sitä aikaa olleet yhdessä, mutta takana on kuitenkin ikääni nähden hyvin pitkä suhde, ja elämäni merkittävin rakkaus. Erosimme koska olimme aivan liian erilaisia loppujen lopuksi, ja koko suhde oli pelkkiä kompromisseja joihin kumpikaan ei enää ollut tyytyväinen.
Eron jälkeen emme kuitenkaan menneet koskaan eteenpäin niinkuin olisi pitänyt. Muutimme kyllä erilleen mutta lähelle toisiamme, eikä kumpikaan koskaan päästänyt ikävää ja yksinolon tunnetta tulemaan, koska sinkkuinahan saimme tehdä mitä tahdoimme, ja päätimme viettää aikaa yhdessä. Öitäkin. Olemmehan yhä toisillemme tärkeät. Tiesin kyllä aina että asiasta seuraa ongelmia.
Nyt olen tutustunut upeaan mieheen, ja haluaisin yrittää parisuhdetta hänen kanssaan. Minuun on vaan iskenyt valtava pelko siitä, että joudun nyt vihdoin sulkemaan ovet entisen mieheni luo lopullisesti. En enää voi pyytää häntä yökylään, eikä hän minua. Kaikkein vaikeinta on ajatella, että jättäisin hänet pärjäämään yksin, kun taas itse siirtyisin heti suhteeseen toisen kanssa. Välitän hänestä paljon, vaikka muistan kyllä miten huonosti suhteemme viimeiset vuodet menivät.
Olen tilanteesta ehkä vielä enemmän sekaisin ja hämmentynyt kuin olin erostamme. Emme koskaan päästäneet toisistamme irti, ja nyt se tuntuu vielä julmemmalta...
Kommentit (9)
Eiköhän kuule riitä kun yhteen suuntaan pyllistää..elämä nyt vaan on sellaista, että pakko ne ratkaisut on ennemmin tai myöhemmin tehdä, mieluummin ENNEMMIN. Ei kait kukaan jaksa koko aikaa olla veitsenterällä tai taiteilla kallionkielekkeellä! Tsemppiä elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 09:36"]
Eiköhän kuule riitä kun yhteen suuntaan pyllistää..elämä nyt vaan on sellaista, että pakko ne ratkaisut on ennemmin tai myöhemmin tehdä, mieluummin ENNEMMIN. Ei kait kukaan jaksa koko aikaa olla veitsenterällä tai taiteilla kallionkielekkeellä! Tsemppiä elämääsi!
[/quote]
Olisinpa tajunnut jo alunperin tehdä "ennemmin" ne vaikeat ratkaisut. Tiesin koko ajan että ongelmia syntyy kun jompikumpi löytää uuden kumppanin, mutta yksinkään ei kumpikaan halunnut olla. Oli liian helppoa tukeutua jatkuvasti toisiimme. Ehkä olemme läheisriippuvaisia molemmat...
ap
Olette olleet nuoresta asti yhdessä, ja ilmeisesti myös kokeneet paljon yhdessä. Välit ovat selvästi edelleen hyvät, mutta jokin ei suhteessa silti toiminut ja erositte.
Oliko se toimimaton asia teillä niin vaikea, niin mahdoton saada kuntoon, ettei suhdetta voi enää saada korjattua toimivaksi parisuhteeksi? Kuitenkin tuntuu selvältä, että kumpikin teistä välittää toisesta edelleen hyvin paljon.
Kun on ollut pitkään suhteessa toisen kanssa, sitä kokee olevansa vastuussa toisesta. Ei pysty ajattelemaan, että jättäisi toisen oman onnensa nojaan. Miten tuo reppana voisi selvitä, aina selvinnyt lähinnä siksi kun olen auttanut.
Minulla on siis ollut hieman vastaava tilanne, jota en ole osannut oikein ratkaista vielä. Parisuhteessa joutuu luopumaan valtavasta määrästä asioita, ja saa jotakin tilalle. Jos kokee olevansa toisesta eli läheisistään vastuussa, rima tehdä muutoksia jo muodostuneeseen läheiseen suhteeseen nousee hyvin korkealle. Luultavasti reaktion evolutionaarinen tehtävä on suojella jo muodostunutta parisuhdetta, siksi osa ihmisistä toimii näin. Oman itseni kannalta monet reaktioni ovat olleet viime vuosina varmastikin typeriä, mutta vaikea sanoa ovatko ne perheen kannalta sitä kuitenkaan olleet. Osa ihmisistä ajattelee vain itseään, toiset taas liikaa muita. Jossakin siellä välissä olisi parempi olla itsellä, mutta miten sinne päästään?
Ratkaisua ei ole helppo antaa. Lisää kysymyksiä on helpompi esittää, kuten huomaat.
[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 10:30"]
Olette olleet nuoresta asti yhdessä, ja ilmeisesti myös kokeneet paljon yhdessä. Välit ovat selvästi edelleen hyvät, mutta jokin ei suhteessa silti toiminut ja erositte.
Oliko se toimimaton asia teillä niin vaikea, niin mahdoton saada kuntoon, ettei suhdetta voi enää saada korjattua toimivaksi parisuhteeksi? Kuitenkin tuntuu selvältä, että kumpikin teistä välittää toisesta edelleen hyvin paljon.
Kun on ollut pitkään suhteessa toisen kanssa, sitä kokee olevansa vastuussa toisesta. Ei pysty ajattelemaan, että jättäisi toisen oman onnensa nojaan. Miten tuo reppana voisi selvitä, aina selvinnyt lähinnä siksi kun olen auttanut.
Minulla on siis ollut hieman vastaava tilanne, jota en ole osannut oikein ratkaista vielä. Parisuhteessa joutuu luopumaan valtavasta määrästä asioita, ja saa jotakin tilalle. Jos kokee olevansa toisesta eli läheisistään vastuussa, rima tehdä muutoksia jo muodostuneeseen läheiseen suhteeseen nousee hyvin korkealle. Luultavasti reaktion evolutionaarinen tehtävä on suojella jo muodostunutta parisuhdetta, siksi osa ihmisistä toimii näin. Oman itseni kannalta monet reaktioni ovat olleet viime vuosina varmastikin typeriä, mutta vaikea sanoa ovatko ne perheen kannalta sitä kuitenkaan olleet. Osa ihmisistä ajattelee vain itseään, toiset taas liikaa muita. Jossakin siellä välissä olisi parempi olla itsellä, mutta miten sinne päästään?
Ratkaisua ei ole helppo antaa. Lisää kysymyksiä on helpompi esittää, kuten huomaat.
[/quote]
Kyllä eromme oli ainut oikea ratkaisu, meillä meni huonosti niin pitkään. Kaikkemme yritimme mutta emme saaneet suhdetta toimimaan. Vietimme aikaa erillämme, yhdessä ollessa riitelimme jatkuvasti. Eron jälkeen asiat helpottuivat paljon, ja pystyimme taas nauttimaan toistemme seurasta. Itse olen päätellyt että sovimme ystäviksi, emme kumppaneiksi.
Minä olin suhteessa aina se huolehtija. Laitoin omat tarpeeni syrjään miehen vuoksi. Tämänhetkinen tilanne on vaikea, koska en ole koskaan tehnyt itsekästä ratkaisua joka johtaisi omaan onneeni ja miehen suruun. En edes tiedä voisinko olla 100% onnellinen uudessa suhteessa tietäen että entinen mieheni on lopullisesti menettänyt minulta saamansa tuen.
ap
Opi virheistäsi ja muista nyt tässä suhteessa, että se suhde itsessään ei voi tehdä sua onnelliseksi. Sen onnellisuuden on lähdettävä susta itsestäsi, siitä, että olet onnellinen siitä mitä olet ja teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko teillä jotenkin selvästi yhtenevä tausta? Jotakin joka yhdistää teitä vahvasti edelleen? Vai oletteko jo kasvaneet siitä aiemmin yhdistäneestä asiasta ylitse? Onko niin tapahtunut, onko se meneillään tai onko se edes täysin mahdollista?
Edelleen omasta itsestäni kerron: Jos suhde on alun alkaen osaksi terapeuttinen jommalle kummalle tai molemmille, puhtaan intohimoon perustuvan suhteen sijasta, irrottautuminen suhteesta on vaikeaa – tuskin kuitenkaan mahdotonta. Side joka on muodostunut, ei ole silloin tavallinen parisuhteen side, vaan sitovia komponentteja on enemmän suuntaan ja toiseen. Vastuu toisesta ja ehkä myös toisin päin. Kumpikin saattaa kokea näin toisesta, vaikka toinen kokee tilanteen vain yksisuuntaisena. Jos ymmärtää toista ainakin yleensä täysin, vaikka ei tulisikaan usein toimeen tämän kanssa, asia ei varmasti muutu helpommaksi. Mitä kompleksisempi persoona on kysymyksessä, sitä harvinaisempaa on ymmärtää toista ja sitä suurempi vaikeus on katkaista jotakin, joka on muodostunut vahvaksi. Vaikka se tuntuisi välttämättömältä ratkaisulta. Ja vaikka ajan kuluessa koko ajan tuntuu olevan vaikeampi hetki tehdä kivulias ratkaisu.
Jos asiaa, joka alunperin teitä yhdisti, ei enää ole, ja olette kasvaneet siitä erilleen, lopullinen eroaminen voi olla helpompaa. Mutta vaikka sitä aikanaan yhdistänyttä seikkaa ei enää olisikaan, teillä on oma yhteinen historianne. Tunne, ettei toista voi satuttaa katkaisemalla parisuhteen tapaiset yhteydenpidot kokonaan. Tunne, että suhteeseen on investoitu jo niin paljon, ettei siitä uskalla päästää irti. Ja sitten vielä kourallinen muita yhtä hyvin tai yhtä huonosti perusteltuja tunteita.
Ehkä sinun pitää vain yrittää löytää uusi parisuhde, joka kerta kaikkiaan vie jalat altasi. Niin, ettet kykene miettimään enää aiempaa. Sitten pari kappaletta lapsia, ei ole enää aikaa edes itselle saati muiden asioiden miettimiselle. Kiireinen lapsiperheen arki opettaa, ettei voi olla 100% onnellinen muutenkaan. Aiempien suhteiden "kauneusvirheet" tuntuvat ehkä lopulta vain siltä, menneiltä asioilta. Niin kauan kuin sinulla ja edellisellä miehelläsi ei ole yhteisiä lapsia, tilanne on suhteellisen helppo verrattuna siihen, miten lapset muuttaisivat tilannetta.
5
[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 11:10"]
Oliko teillä jotenkin selvästi yhtenevä tausta? Jotakin joka yhdistää teitä vahvasti edelleen? Vai oletteko jo kasvaneet siitä aiemmin yhdistäneestä asiasta ylitse? Onko niin tapahtunut, onko se meneillään tai onko se edes täysin mahdollista?
Edelleen omasta itsestäni kerron: Jos suhde on alun alkaen osaksi terapeuttinen jommalle kummalle tai molemmille, puhtaan intohimoon perustuvan suhteen sijasta, irrottautuminen suhteesta on vaikeaa – tuskin kuitenkaan mahdotonta. Side joka on muodostunut, ei ole silloin tavallinen parisuhteen side, vaan sitovia komponentteja on enemmän suuntaan ja toiseen. Vastuu toisesta ja ehkä myös toisin päin. Kumpikin saattaa kokea näin toisesta, vaikka toinen kokee tilanteen vain yksisuuntaisena. Jos ymmärtää toista ainakin yleensä täysin, vaikka ei tulisikaan usein toimeen tämän kanssa, asia ei varmasti muutu helpommaksi. Mitä kompleksisempi persoona on kysymyksessä, sitä harvinaisempaa on ymmärtää toista ja sitä suurempi vaikeus on katkaista jotakin, joka on muodostunut vahvaksi. Vaikka se tuntuisi välttämättömältä ratkaisulta. Ja vaikka ajan kuluessa koko ajan tuntuu olevan vaikeampi hetki tehdä kivulias ratkaisu.
Jos asiaa, joka alunperin teitä yhdisti, ei enää ole, ja olette kasvaneet siitä erilleen, lopullinen eroaminen voi olla helpompaa. Mutta vaikka sitä aikanaan yhdistänyttä seikkaa ei enää olisikaan, teillä on oma yhteinen historianne. Tunne, ettei toista voi satuttaa katkaisemalla parisuhteen tapaiset yhteydenpidot kokonaan. Tunne, että suhteeseen on investoitu jo niin paljon, ettei siitä uskalla päästää irti. Ja sitten vielä kourallinen muita yhtä hyvin tai yhtä huonosti perusteltuja tunteita.
Ehkä sinun pitää vain yrittää löytää uusi parisuhde, joka kerta kaikkiaan vie jalat altasi. Niin, ettet kykene miettimään enää aiempaa. Sitten pari kappaletta lapsia, ei ole enää aikaa edes itselle saati muiden asioiden miettimiselle. Kiireinen lapsiperheen arki opettaa, ettei voi olla 100% onnellinen muutenkaan. Aiempien suhteiden "kauneusvirheet" tuntuvat ehkä lopulta vain siltä, menneiltä asioilta. Niin kauan kuin sinulla ja edellisellä miehelläsi ei ole yhteisiä lapsia, tilanne on suhteellisen helppo verrattuna siihen, miten lapset muuttaisivat tilannetta.
5
[/quote]
Entisellä miehelläni oli takanaan rankka lapsuus ja nuoruus sekä paljon vääristyneitä ihmissuhteita perheessään, joten minä olin se "pelastus" silloin aikanaan. Tämä asetelma arvelutti minua ajoittain, mutta rakastin kuitenkin häntä ja sain suhteelta itsekin paljon. Tunsin kuitenkin aina jonkinlaista vastuuta miehestä, vastuuta joka ei tuntunut normaaliin parisuhteeseen kuuluvalta. Tämä vastuun tunne ei ole minua jättänyt eron jälkeenkään.
Ne asiat jotka meitä nuorina yhdistivät ovat kadonneet. Vuosia on kulunut ja olemme muuttuneet kovasti.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olitte yhdessä hyvin nuorina. Ei ole tavatonta ettei nuorena solmitut suhteet kestä, koska ihminen kokee suuria muutoksia siirtyessään teinistä aikuiseksi. Mielenkiinnonkohteet vaihtuvat, elämän tavoitteet selkiytyvät, opiskellaan, siirrytään työelämään, ystäväpiiri saattaa muuttua... Teille on ilmeisesti noin käynyt, ja olisi parempi että mieskin etsisi uutta puolisoa näistä uusista lähtökohdista käsin.
Olet oikeassa, virheenne oli pysyä yhdessä vaikka ette olleet yhdessä. Kummankaan ei siis tarvinnut lopullisesti luopua, toivon kipinä oli aina olemassa. Jos ex-miehesi ei ole päässyt sinusta enempää yli kuin sinä hänestä, niin et voi välttää hänen satuttamistaan kun alat uuteen parisuhteeseen.