Elämässä menee hyvin - empatia vähenee?

Jotkut kuvittelee, että elämä on täysin hallittavissa oleva ja ennakoitava asia... Kyse on valinnoista... Turha valittaa...

Jep. Eihän elämä todellisuudessa noin mene.

Olen huomannut. Jos jollain menee paremmin kuin aikaisemmin , he yleensä unohtavat hyvin nopeasti olleensa onnettomia, rahattomia, ilman parisuhdetta tai huonossa parisuhteessa ym. mikä oli ollut huonosti.

Ja mikä kummallisinta tähän ei mene kuin hetki. Korkeintaan kuukaus ja ollaan "unohdettu" että itsekkin ollaan oltu joskus huonossa tilanteessa... outoa

Tämä ei toki päde kaikkiin mutta hyvin moniin.

Kun itselle ei ole sattunut (vielä) mitään isompaa ongelmaa tai kriisiä kohdalle, kuvitellaan että kaikki on itsellä hallussa ja muilla ei ole. Kyllä se asenne siitä muuttuu kun omalle kohdalle alkaa tapahtua.

En mäkään kyllä usko siihen, että kaiken voisi ennakoida, tai edes siihen, että puoliso voi olla joka suhteessa täydellinen. 

Itselläni ei elämä ole sitä hääveintä, mutta pyrin ottamaan täällä keskustellessa toisten ongelmat vakavasti. Jos tulee sellainen olo, että tekee mieli vittuilla jollekulle, jätän vastaamatta.

Ap

On selvästi nähtävissä, että näitä hirviömäisiä ehdotuksia työttömien elämän pahentamiseksi tehtailevat ja mielipiteitään esittelevät ne, joilla menee taloudellisesti hyvin.

Mulla käy kyllä toisin päin. Silloin kun itsellä menee hyvin, jaksan tarjota muille lohtua ja toimin esim erään lapseni sairautta koskevan yhdistyksen vertaistukihenkilönä. Mutta kun itsellä menee huonosti, voimat vähenee ja jo äärimmilleen venytetty pinna ei vaan enää veny vielä muidenkin ongelmiin ja sähellykseen. Silloin sitä joutuu pidättelemään itseään, ettei sano rumasti kun pitäisi olla kärsivällinen.

Joku sen tilanteen on yleensä muuttanut huonosta parempaan. Paljon useammin on kysymys ihan vaan asenteesta, eikä tavaran tai muiden ulkoisten asioiden konkreettisesta määrästä.

Harvemmin on puhtaasta tuurista kysymys. Hallitut raha-asiat, toimiva parisuhde, onnellinen sinkku, ihana koti, mielenterveys (ruokavalio, liikunta, positiivinen itsesuggestio..) on usein täysin tai lähes täysin omaa ansiota.

Onni on subjektiivista. Joku on onneton, koska naapurilla on parempi auto ja isompi kesämökki. Toinen on onnellinen kun saa käpertyä kullan kainaloon katsomaan elokuvia.

Silloin onnettomuudessaan rypevät ihmiset saattavat hieman ärsyttää. Itse elän unelmaani, mutta uskon, että tilallani joku typerä pinnallinen materialisti olisi hätää kärsimässä.

Kaikkea ei voi suunnitella tai ennakoida, mutta kyllä hyvin moni asia on täysin itsestä ja omista valinnoista kiinni.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 12:02"]

Kaikkea ei voi suunnitella tai ennakoida, mutta kyllä hyvin moni asia on täysin itsestä ja omista valinnoista kiinni.

[/quote]

Niin. Ellei nyt ajatella mitkä kaikki asiat siihen "omaan valintaan" loppujen lopuksi vaikuttavat: kaikki, mitä olet kokenut, perimäsi, sattuma.

Tunnistan nopeasti, kun itsellä alkaa joku asia on menemässä ns. hattuun. Silloin istun ja mietin mistä olenkaan kotoisin ja millaisia minun äitini ja isäni olivat ja palaan taas maan pinnalle. En mitenkään negat. mielessä, mutta jalat pitää pysyä tukevasti maassa kuten lapsena jalkani olivat tukevasti pienen etelä-pohjalaiskylän maassa. 

up

Eräällä tuttavallani on kuvitelma, että kaikki menee hyvin, kun suunnittelee elämänsä tarpeeksi hyvin. Hänellä elämä tähän saakka on mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se on minusta suureksi osaksi hyvää onnea, koska entä jos tulee ero, sairaus, menee työpaikka - eihän kaikkea voi suunnitella etukäteen? Koska muu maailma liikkeineen vaikuttaa elämäämme, emmekä elä kuplassa. Tietenkin paljon voi vaikuttaa, mutta muuttuvia yllätystekijöitä on elämässä riittämiin.

Siksi on tosi ylimielistä syyttää ihmisiä suunnittelun puutteesta, jos itse on onnen lempilapsi ja hyvällä onnella ja sattuman kautta välttänyt karikot.

Itselleni on sattunut paljon hyviä asioita sattumalta oikeaan aikaan. En todellakaan ota niistä kunniaa itselleni.

Viime aikoina on ollut useampiakin tutkimuksia, joissa on todettu olevan juuri noin: Keskimäärin niillä joilla menee huonosti, on parempi kyky empatiaan. Ei tämä tietenkään jokaisen yksilön kohdalla päde, mutta keskiarvona näillä on vahva syy-seuraussuhde.

Ihminen myös uskoo menestyksensä olevan omaa ansiotaan, jopa silloin, kun tietää, ettei niin ole. Tätä on tutkittu mm. testillä, jossa kaksi ihmistä on laitettu pelaamaan toisiaan vastaan. Peli on tehty sillä tavalla epäreiluksi säännöiltään, että toinen väkisin pärjää siinä paremmin ja se on tehty siten, että molemmat pelaajat tietävät sen ja sen huomaa helposti. Silti muutamien kierrosten jälkeen paremmin pärjäävä uskoo olevansa parempi omien ansioidensa vuoksi kuin vastapuoli, vaikka tiesi jo alusta lähtien, että arpa heitti hänet sille puolelle, joka voittaa väkisin.

kaikilla ei ole empatiaa alunperinkään

Mulla se on päinvastoin, olen aina ollut kuitenkin liian empaattinen. Ja olen ollut aina myös siinä hyvin menestyvässä porukassa. Joku voisi siis sanoa, että elän pumpulissa; en ole kokenut tai nähnyt väkivaltaa, köyhyyttä (tervetuloa maailmaan), lapsuuteni oli onnellinen ja perhe hyvin toimeentuleva ym. En kestä yhtään nähdä kärsimystä. Kaikki muille ihmisille sattuneet pahat asiat, kidutus, lasten tappamiset, eläinrääkkäykset... nää käy minuun niin, että itken ja menetän yöunet viikoiksi. Muistan vuosikausia vanhat eläinrääkkäysotsikot Iltalehdistä ja ne oikeesti haittaa mun elämää. En koskaan pääse niistä eroon. Jos työkaveri sairastuu ja on surullinen sen takia, niin itselle tulee kyyneleet silmiin, kun toivottelen pikaisia paranemisia. Ja tämä oikeasti on noloa. Olen aina itkuherkkä, en kestä muiden kärsimystä ja pahaa oloa.

Ehkä minulle muiden mielestä "normaalit" ja "kaikillehan noin käy" -asiat ovat sitten paljon vaikeammin käsiteltävissä, kun verrokkina on oma ns. helppo elämäni?

Ne ihmiset jotka väittää että elämän voi suunnitella etukäteen valmiiksi elävät kyllä ihme umpiossa. Eihän koskaan voi tietää mitä huomenna tapahtuu??

Mutta se että on ponnistellut itse läpi harmaan kiven ja tapellut itselleen paikan auringosta saa kyllä hieman kyyniseksi toisten nitinälle. Miksei muut pysty siihen kun itsekin olen pystynyt? Mikä minusta muka tekee niin paljon sitkeämmän tai vahvemman että olen saanut käännettyä vaikeudet voitoksi? Ymmärrän että ihmisiä on erilaisia mutta vahvaksi voi myös kasvaa. Empatiakykyä on mutta aiheesta, ihan mihin tahansa en pysty lähtemään lohduttajaksi ja tukijaksi. Löytyy sellaisiakin ihmisiä jotka käyttävät empaattisia ystäviä kaatopaikkana ja kumoavat omat murheensa toisen kannettaviksi...