Miksen saa ystäviä?

Up

Harvoilla on oikeasti ystäviä. Pinnallisilla ihmisillä on paljon kavereita, joita luulevat ystävikseen. Mutta - kuinka paljon on juttuja, kun onnettomuus, työttömyys tai sairaus kohtaa, että "ystävät katosivat ympäriltä", "tosisystävyys huomattiin vasta sitten"..jne. Niitä on valtavasti. Nämä ihmiset, jotka haukkuvat meitä yksinäisiä kuuluvat tuohon kastiin, heille kelpaa vain täydelliset ihmiset, pinnalisesti täydelliset. Mutta jos heille itselleen sattuu jotain, mieli muuttuu, mutta "ystäviä" ei enää olekaan. 

Minä olisin varmasti tuollainen tosiystävä joka ei lähde kulumallakaan, mutta en vaan saa ystäviä. Olen ujo ja hiljainen ja kaipaisin todella iloista ja puheliasta seuraa. Mutta eipäs mulla ole kavereita.

No ettepä te nyt ainoita ole, ikävä kyllä:) Sikahyvää, siis sydänystäväksi kutsuttavaa ei ole sitten nuoruusvuosien kohdalle sattunut (kamuja kylläkin), tiedättehän, sellaisen ihkaoikean, isoilla kirjaimilla, tuntevan, johon voi luottaa kuin graniittiin, jolla on ojentuva lämmin käsi, herkkä sydän ja jonka sielu sisimmässään on vilpittömän hyväntahtoinen ja ymmärtävä. Enkä tietenkään ajattele näin vaan yhteen suuntaan, ystävyyshän on vastavuoroisuutta mitä suurimmassa määrin.

Parhaat ystävyysmuistot on naisista jotka elämänmuutoksen myötä ikäänkuin jäivät pikkuhiljaa taka-alalle, no, mitä tätä omaa ymmärtämättömyyttä nyt surkuttelemaan, itsestähän ystävyys yleensä on kiinni, toki toisestakin, ja yhteisestä aaltopituudesta.

Eräs m.

Ongelma monesti on, että isommassa ryhmässä en saa ollenkaan ääntäni kuuluviin (en oikein edes uskalla puhua, kun muilla juttu luistaa), ellei minulta varta vasten kysytä jotain. Silloinkin vastaan hyvin kohteliaasti enkä osaa olla hauska ja rento. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa kahden kesken, mutta harvoin esim. töissä tai koulussa pääsee ihmisien kanssa olemaan kahden kesken niin paljon, että siitä ystävyys ehtisi syntyä. Harmittaa kovasti! Toivoisin, että olisin sosiaalisempi ja puheliaampi ja pystyisin rennosti olemaan oma itseni, vitsailla ja nauraa.

Mulla vähän sama ongelma. Ihan normaali nuori nainen olen. En ole kovinkaan sosiaalinen voi johtua hyvinkin siitä ja ihmisillä tosiaan tuntuu kaikilla olevan valmiiksi se tiivis kaveripiiri jossa aina liikutaan. Työpaikalta voi löytyä hyvikin kavereita, mutta sekin voi helposti jäädä sille työkaveri tasolle jos ei lähde viemään sitä eteenpäin.

Ehkä et ole viehättävä, kiinnostava ja innostava? Ystävyyssuhteenkin alussa on ihastumista ja viehättymistä.

Ei sinussa ole mitään vikaa. Varmasti jostain löytyy ihmisiä joiden kanssa tulet juttuun. Olet vaan ollut väärissä paikoissa väärään aikaan. Mene vaan rohkeasti itseäsi kiinnostaviin juttuihin mukaan niin löydät samanhenkistä seuraa varmasti joskus.

Onko esim. tosikko luonne paha? Osaan kyllä nauraa ja hymyillä, mutta esimerkiksi töissä yritän olla työpersoonassani, etten loukkaa muita milläkään vitsillä.

Kannattaa olla jokapaikassa oma itsensä, jopa töissä. Jos vahingossa vitsillä jotakuta loukkaat niin ehkä huumorinne ei ole samalla tasolla, ei teistä sillon pakosti mitään sydänystäviä olisi tullut muutenkaan. Kyllä niitä samanhenkisiä ihmisiä löytyy jos on aito itsensä, voit sitten heittää läppään niiden ihmisten kanssa joiden uskot sitä ymmärtävän. Jos koko työporukka on täynnä tosikkoja niin sitten voi tietysti olla paljon vaikempaa. Mistäpäin Ap on?

Minä ainakaan (ei ap) en voi olla joka paikassa aito itseni. Esimerkiksi työnantajani on erittäin harras uskovainen, en voi hänen seurassaan todellakaan heittää härskiä vitsiä. Pitää yrittää olla aika neutraali. Minulla on tuttava, jonka vietän jonkun verran aikaa, käyn esim. kahvilla. Mutta hän erittäin hienostunut, ei snobi lady, vaan sellainen luonteeltaan ihana ihminen ja opitut erittäin hienot käytöstavat. Hänen kanssaan ei voi esim. hullutella ollenkaan, koska se ei kuulu hänen tyyliinsä. Mieluummin että on joskus jotain seuraa kuitenkin kuin että on oma ärsyttävä ronskiakin huumoria heittävä itsensä. 

No ettepä te nyt ainoita ole, ikävä kyllä:) Sikahyvää, siis sydänystäväksi kutsuttavaa ei ole sitten nuoruusvuosien kohdalle sattunut (kamuja kylläkin), tiedättehän, sellaisen ihkaoikean, isoilla kirjaimilla, tuntevan, johon voi luottaa kuin graniittiin, jolla on ojentuva lämmin käsi, herkkä sydän ja jonka sielu sisimmässään on vilpittömän hyväntahtoinen ja ymmärtävä. Enkä tietenkään ajattele näin vaan yhteen suuntaan, ystävyyshän on vastavuoroisuutta mitä suurimmassa määrin.

Parhaat ystävyysmuistot on naisista jotka elämänmuutoksen myötä ikäänkuin jäivät pikkuhiljaa taka-alalle, no, mitä tätä omaa ymmärtämättömyyttä nyt surkuttelemaan, itsestähän ystävyys yleensä on kiinni, toki toisestakin, ja yhteisestä aaltopituudesta.

Niinpä. Ystävyys on samanlaisten sielujen symbioottinen suhde, symbioosiin tarvitaan kahta, symbioosissa ei voi olla yksin, eli ystävyyssuhdetta pitää aina vaalia.

Mulla onneksi tosiystäviä löytyy,mutta ymmärrän AP:n ongelman. Olen itse 2 kertaa joutunut ystäväpiirin itselleni hankkimaan,mutta ilmeisesti olen onnekas koska olen ne omat ystävät löytänyt. Tsemppiä AP,toivottavasti löydät ystäviä!

Ystävä on voinut käydä lähelläsi, mutta et vain ole tajunnut, että tässä ja nyt se oli. Ja meni jo:(

Harvoilla on oikeasti ystäviä. Pinnallisilla ihmisillä on paljon kavereita, joita luulevat ystävikseen. Mutta - kuinka paljon on juttuja, kun onnettomuus, työttömyys tai sairaus kohtaa, että "ystävät katosivat ympäriltä", "tosisystävyys huomattiin vasta sitten"..jne. Niitä on valtavasti. Nämä ihmiset, jotka haukkuvat meitä yksinäisiä kuuluvat tuohon kastiin, heille kelpaa vain täydelliset ihmiset, pinnalisesti täydelliset. Mutta jos heille itselleen sattuu jotain, mieli muuttuu, mutta "ystäviä" ei enää olekaan.

Totta. Todellisella ystävyydellä ja ystävyydeksi kutsutulla on oma - todella merkittävä - eronsa!

Tunnistan ap:n viestistä itseni. Lapsena ja nuorena oli kyllä kavereita, mutta eipä juuri ystäväksi kutsuttavia. Olen kyllä sosiaalinen ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta kuulun niihin ihmisiin, jotka vaativat aika ison reviirin. En siis päästä vieraita ihmisiä kovin helposti lähelle enkä toisaalta paljasta itsestäni kovinkaan paljon. En oikein pysty luottamaan ihmisiin, sen verran on elämän kuluessa tullut pettymyksiä ja puukkoa selkään noin kuvainnollisesti. Jos minä en ota yhteyttä tuttaviin, niin suhteet kuihtuvat varsin pian. Viime vuosina olen antanut suhteiden kuihtua. Joka vuosi joulukorttimääräkin on pienentynyt.

Joskus nuorena aikuisena etsin aktiivisesti uusia ystäviä, mutta eipä niitä juuri löytynyt. Kävi niinkin, että kun ehdotin jollekin esim. elokuviin lähtöä, niin sain vastaukseksi, että ko. henkilöllä on tarpeeksi ystäviä, ei tarvitse enmpää. Kun tuollaisiakin vastauksia saa muutamia, niin muuttuu varovaisemmaksi.

Harrastuksissa olen tutustunut tietenkin moniin ihmisiin, mutta eivät he sitten muulloin aina edes ole tuntevinaan, kun törmätään kaupungilla. Nyt olen jo sen verran ikääntynyt, että enää en etsi ystäviä. Olen oppinut olemaan yksin. Vaikea läksy se oli, mutta vuosien myötä sen kuitenkin opin.

ihminen joka on sisäänpäin kääntynyt ja hiljainen jää helposti vähemmälle huomiolle. Jos ystäviä haluaa,niin pikku pakko ois suunsa avata.

Ennemminkin rupesin miettii, ootko menos oikeeseen suuntaan elämässäs? Uskon ja tiedänkin että niitä ihania ihmisiä ja oikeita ystäviäkin löytyy kun tietää mitä tahtoo elämässä, työssä, harrastuksissa.. 

Hiljasuus ei mun mielestä ole ongelma, kunhan osaa olla oma itsensä lähes kaikkialla ja on utelias.

Ystävystyminen on arpapeliä,joskus onnistuu ja toisinaan ei.