Lue keskustelun säännöt.
En tiedä, olenko onnellinen,,
13.03.2014 |
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä reilu vuosi. Hän muutti luokseni 2kk sitten. Ennen muuttoa olin niin onnellinen, kaipaisin häntä jatkuvasti( nähtiin vain viikonloppuisin). Nyt tuntuu, että tämä on yhtä alamäkeä. Mies on kireä, väsynyt, makaa sohvalla, riitaa on usein( ihan mitättömistä). Mä halusisin paljon huomiota, läheisyyttä, nauramista. Tuntuu, että mikään ei ole enää niin kivaa. Puheluihinkaan se ei päivällä ehdi vastata enää. Eikä viesteihin. Halaa, kun pyydän tai teen aloitteen. Mua ahdistaa. Odotan kauhulla iltaa, tuleeko riitaa.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen pettynyt ja surullinen.
Kommentit (8)
Muuta erilleen. Eihän siinä muu auta. Jos parisuhteenne toimii, kun asutte erillään.Tai sitten jatkat omaa elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on toiselta paikkakunnalta, muuttaisi takaisin sinne tietenkin, jos muuttaisimme erillemme. En usko, että suhde voisi jatkua niin. En haluaisi luovuttaa heti. Välitän ja rakastan, mutta tuntuu, ettei se riitä. Hänen mielestään kaikki on hyvin. ap
Ala harrastamaan. Tapaa ystäviäsi. Ole normaali itsesi. Mies ei ole koko elämäsi. Sinä et ole hänen koko elämä.
Harrastan ja tapaan ystäviäni, mulla on oma elämä. Olen normaali itseni. ap
Hei tuo on ihan normaali alkushokki yhdessä asumiseen. Ei siitä kannata mitään isompia johtopäätöksiä tehdä että se tulee noin huonoa aina olemaan.
Itse olin ihan helvetin vaikea puolisen vuotta yhteenmuuton jälkeen, kun otti niin koville tottua siihen. Olin asunut 38-vuotiaaksi aina yksin, tottunut omaan tilaani ja omiin rutiineihin, sitten piti sopeutua toisen ääniin, hajuihin, tapoihin jne omassa asunnossaan... Mutta sopeuduin lopulta kyllä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tehkää viikkojärjestys? maanantaisin kullan kainalossa ja tiistaisin väsyneenä sohvalla ;)
Mä halusin kans hetken läheisyyttä, kun tuntu, et oltiin oltu jossain kaukana tosistaan, ja sanoin miehelle, et nyt kuule, se on semmonen homma, et haluan halia!
Se pisti kahdeksi viikoksi omat hommat syrjään ja röhnäs mun kanssa sohvalla, ja nyt olen koettanut kauniisti vinkata, et jos se tarttis vähän omaakin aikaa ;D
Ajattelen itsekin positiivisina hetkinä, että tämä on alkua ja sopeutumisvaikeutta. Huonoina hetkinä tekee mieli luovuttaa. Kaipaan sitä entistä ihanuutta, kun koko viikonloppu nyhjättiin vierekkäin iloisina ja kikateltiin. Mies tuli aina halaten vastaan ja pussaili joka välissä. Nyt sille saa sanoa, että voiskos joskus. Ihan älyttömistä asioista tulee riitaa.
ap
Elämä on.