Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö parisuhteessa kuinka pitkälle jaksaa jatkuvaa kiukuttelua, vaikka se liittyisi sairauden aiheuttamiin kipuihin ym.?
15.11.2020 |
Eli miehellä on kipuja sairastamaansa sairauteen liittyen, jonka vuoksi ollut jo pitkään sairaslomalla. Maailma alkaa selvästi kaventamaan ja kivut ja normaalista arjesta ulkopuolella eläminen alkavat selvästi tekemään tehtävänsä. Itse teen ihmisläheistä työtä 3-vuorotyönä ja arki on kiireistä. Elämämme on tällä hetkellä tavallaan niin ristiriidassa toistensa kanssa kuin voi.
Silti meillä pitäisi olla pääosin kaikki hyvin. Emme asu yhdessä, mutta yhdessä viettämämme aika on yleensä hyvää. Paitsi mies on nykyään jatkuvasti kiukkuinen ja kireä. Tuntuu, että kaiken yllä leijuu koko ajan harmaa raskas pilvi tämän takia. Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan. Nämä kyllä sitten käydään keskustellen läpi ja kaiken pitäisi olla ok. Kunnes taas kohta mennään jonkun uuden asian takia taas puihin. Oma arki on täyttä ja teen työkseni ihmisten elämää tukevaa työtä sen ongelmakohdissa. Ymmärrän, että kipuilevana hermot on kireällä yms. Mutta kuinka pitkälle ja kauan tällaista pitää jaksaa? Oma raja alkaa olemaan lähellä. Työn vastapainoksi kaipaisin hyvää arkea ja ihmissuhteita, pyrin itse sellaista myös toiselle luomaan. Mutta miehen kireys, vihaisuus ja jatkuva negatiivisuus alkaa olemaan liikaa. Enkä jaksaisi kannatella töiden ulkopuolella jatkuvasti toista ihmistä siitä huolimatta, että asiaa ymmärrän.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
” Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan.”
Okei, eli vähättelyä. Ei ihme, että mies keskittyy sinun vakuuttamiseesi siitä, että hänen huolensa ja murheensa eivät ole mitättömiä tai pieniä, kun sinä vaikutat niihin siten suhtautuvan.
Taidat luulla hieman liikaa empaattisuudestasi, vaikka itsekeskeisesti vaadit vapaa-aikasi olevan rentouttavaa ja antoista, miten kehtaat vaatia kivuista kärsivää ihmistä tuottamaan sinulle sellaista?Missäänhän en tainnut noin sanoa? Mutta ihanko varmasti itse jaksaisit jatkuvaa vihaisuutta tai konfliktia parisuhteessasi, vaikka pyrkisit itse tuomaan siihen hyvää ja etenkin ymmärtämään sekä tukemaan sitä toista osapuolta kaikin keinoin? Mutta löytäisit itsesi toistuvasti saman ongelman edessä.
En mä niin sanonut. Sanoin, että jos minä hakisin ” hyvää arkea ja ihmissuhteita” ja ”pyrkisin itse sellaista myös toiselle luomaan”, niin en ehkä syyllistäisi kipeää miestä siitä, ettei nyt sellaista mulle anna. Olet tajuttoman itsekäs ihminen, että kun SINÄ haluat hyvän ihmissuhteen ja pyrit luomaan sellaisen TOISELLE, niin sen toisen pitäisi luoda se sulle, viis hänen kivuistaan ja tilanteestaan. Et ajattele siis toisia, vaan itseäsi. Mutta kuvittelet ajattelevasi vain sitä toista, etkä yhtään itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
” Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan.”
Okei, eli vähättelyä. Ei ihme, että mies keskittyy sinun vakuuttamiseesi siitä, että hänen huolensa ja murheensa eivät ole mitättömiä tai pieniä, kun sinä vaikutat niihin siten suhtautuvan.
Taidat luulla hieman liikaa empaattisuudestasi, vaikka itsekeskeisesti vaadit vapaa-aikasi olevan rentouttavaa ja antoista, miten kehtaat vaatia kivuista kärsivää ihmistä tuottamaan sinulle sellaista?Missäänhän en tainnut noin sanoa? Mutta ihanko varmasti itse jaksaisit jatkuvaa vihaisuutta tai konfliktia parisuhteessasi, vaikka pyrkisit itse tuomaan siihen hyvää ja etenkin ymmärtämään sekä tukemaan sitä toista osapuolta kaikin keinoin? Mutta löytäisit itsesi toistuvasti saman ongelman edessä.
En mä niin sanonut. Sanoin, että jos minä hakisin ” hyvää arkea ja ihmissuhteita” ja ”pyrkisin itse sellaista myös toiselle luomaan”, niin en ehkä syyllistäisi kipeää miestä siitä, ettei nyt sellaista mulle anna. Olet tajuttoman itsekäs ihminen, että kun SINÄ haluat hyvän ihmissuhteen ja pyrit luomaan sellaisen TOISELLE, niin sen toisen pitäisi luoda se sulle, viis hänen kivuistaan ja tilanteestaan. Et ajattele siis toisia, vaan itseäsi. Mutta kuvittelet ajattelevasi vain sitä toista, etkä yhtään itseäsi.
Sulla on kyllä jotenkin vääristynyt ajatusmaailma. Melkoista marttyyripuhetta! Itse en kyllä pystynyt lukemaan ap:n kommentista mitään muuta itsekkyyttä kuin ehkä tervettä sellaista. Eikö ole ihan viisasta ajatella omaa jaksamista ja halua olla parisuhteessa, joka vaikuttaa olevan epätasapainossa toisen sairauden ja siihen liittyvien oireiden vuoksi? Ja miten sellainen tulee pidemmän päälle vaikuttamaan parisuhteeseen ja keskinäisiin väleihin?
Ap:lle, tuossa yllä jo sanoinkin ajatukseni. Nyt on keskustelun paikka, että onko molemmilla halua pelastaa parisuhde ja halua myös pitää huolta niistä asioista, jotka tukee parisuhdetta. Koska se kannattelu usein jää sille ns. terveelle parisuhteen osapuolelle, kun kroonista sairautta sairastava "uppoutuu" sairauteensa ja siitä tulee kaiken nimittäjä. Kysy mieheltä, onko hän valmis hakemaan apua tai työstämään muuten mielialaansa, koska selvästi sairastaminen alkaa vastaamaan "korvien väliin". Parisuhteessa ollaan parisuhteessa, ei hoitavassa tai terapeuttisessa suhteessa. Tietenkin normaaleissa mittasuhteissa kuunnellaan ja autetaan puolin ja toisin, mutta ongelmien jatkuessa vastuu miehen "hyvinvoinnista" ei voi jäädä sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kertonut kumppanille mitkä ovat omat odotuksesi ja oletteko keskustelleet siitä, että tilanne vie sinulta energiaa? Jos suhteenne ei ole kovin vakava, ei ole oletettavaakaan että panostaisit suhteeseen vaan on ihan ymmärrettävää että haluat suhteen olevan kevyt ja hyväntuulinen. Mies taas saattaa odottaa sinulta enemmän. Onhan se vähän lapsellista kaataa oma paha olo toisen niskaan mutta vakiintuneen parisuhteen tavallaan kuuluisi kestää hetkellinen sairaus, vaikka se olisi kuormittavaa. Tietysti eri asia jos sairaus ei ole hetkellinen. Jos haluat suhteen joka on kevyt ja hyväntuulinen myös tulevaisuudessa ja mies haluaa jotain muuta niin ehkä kannattaa erota.
Sairaus on pysyvä. Autoimmuunisairaus, joka voi aiheuttaa moninaisia oireita eikä siihen ole sairauden luonteen vuoksi parantavaa hoitoa. Sen kanssa pitäisi tietenkin oppia elämään jollakin lailla ja pysyväisenä seuralaisena ja sen vaikutuksesta mielialaan ym mietityttää, miten pärjäämme jatkossa, mikäli miehen mieliala ja vihaisuus pysyvät ennallaan tai jopa pahenevat.
Vapaasta tahdostahan tässä ollaan yhdessä, vaikka erillään asutaankin. Se on kaiken käytännön sanelemaa vielä pitkään, molemmilla meistä on lapset aiemmista liitoista ja he omissa kouluissaan omilla alueillaan kuten lasten kaveritkin. Jatko kai näyttää, mitä tuleman pitää.
Vierailija kirjoitti:
No, minä jaksoin niin kauan mielenterveysongelmaista puolisoa, kunnes tuli oman jaksamisen kanssa seinä vastaan ja lähdin.... Kesti yli vuosi saada voimat takaisin.
Omia elämiä on vain yksi.
Minun elämääni kuuluu ainakin perhe ja puoliso. Vaikeasta sairaudesta huolimatta. Ihmettelen siis tätä omia elämiä on vain yksi -mottoa. Toki ilmanmuuta jokainen päättää itse ja en arvostele ketään mutta ihmetyttää, onko minun edustamani näkökulma nykyään todellakin näin harvinainen.
Toivottavasti voit nyt paremmin ja olet saanut jaksamisesi takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minä jaksoin niin kauan mielenterveysongelmaista puolisoa, kunnes tuli oman jaksamisen kanssa seinä vastaan ja lähdin.... Kesti yli vuosi saada voimat takaisin.
Omia elämiä on vain yksi.
Minun elämääni kuuluu ainakin perhe ja puoliso. Vaikeasta sairaudesta huolimatta. Ihmettelen siis tätä omia elämiä on vain yksi -mottoa. Toki ilmanmuuta jokainen päättää itse ja en arvostele ketään mutta ihmetyttää, onko minun edustamani näkökulma nykyään todellakin näin harvinainen.
Toivottavasti voit nyt paremmin ja olet saanut jaksamisesi takaisin.
Olette kuitenkin ilmeisesti pitkäaikainen pari ja perustaneet aikoinaan perheen yhdessä? Silloin sitoutuminen ja joustaminen parisuhteessa on luultavasti lujempaa, koska halutaan esim. pitää se ydinperhe kasassa. Myöskin parisuhteen laatu sanelee paljon, suhteessanne on ehkä paljon yhteistä ja hyvää?
Mutta kyllä moni puolisokin on kokenut ”uhriutumista” ja väsymistä Tilanteeseen, kun ovat toimineet omaishoitajina tai muuten kannatelleet perhettä/parisuhdetta toisen puolison sairauden ja sen aiheuttamien oireiden vuoksi.
Sehän riippuu ihan siitäkin, missä mittakaavassa sairastaminen vaikuttaa kaikkeen. Ajatuksena voi myös olla, että tarviiko terveen ja kunnossa olevan ihmisen myös torpata elämänsä ja sulkeutua samoihin kuvioihin toisen sairastamisen vuoksi. Pitkään sairastaminen kun yleensä kaventaa elämää huomattavasti ja äkkiä siinä sen toisenkin elämä kapenee etenkin, jos sairaudesta kärsivä pyrkii rajoittamaan sen terveen elämää ja on mustasukkainen ja kateellinen terveen ihmisen rajoitteettomasta elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolemaa tekevälle ihmisellekin täytyy antaa myös lupa negatiivisiin tunteisiin ja niitä varmasti on tuollaisen tuomion jälkeen. Mutta usein ne käyttävät sitä saadakseen paljon huomioo ja surkuttelua että se tuntuu jo ilkeilyltä, missä se raja kelläkin kulkee. Itse käyn tällä hetkellä tuota kaikkea läpi kuolemansairaan puolisoni kanssa. Vaikeeta.
Vierailija kirjoitti:
Eikös ihminen kuitenkin tunne itsensä hyväksikäytetyksi liitossa jossa joutuu hoitamaan vakavasti sairasta puolisoa tämän kuolemaan asti ja sitten jää itse kärsimään loppuun kuluneena eikä auttajia ole. Kuka auttaa.
Tämän ongelman kanssa taistelen myös. Lapsemme asuvat kaukana ja toinen on näyttänyt että ei halua olla liikaa tekemisissäkään. Mies sairastanut jo muutaman vuoden ja oireillut monin kurjin tavoin kohtalostaan minulle ainoalle jolle uskaltaa ollaan oltu aviossa monta vuosikymmentä. Mietin usein kuka minua auttaa omakotitalossa kun kohta jään yksin, kuka minua auttaa jos sairastun myös joskus, kuka kantaa kuormaani ja auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minä jaksoin niin kauan mielenterveysongelmaista puolisoa, kunnes tuli oman jaksamisen kanssa seinä vastaan ja lähdin.... Kesti yli vuosi saada voimat takaisin.
Omia elämiä on vain yksi.
Minun elämääni kuuluu ainakin perhe ja puoliso. Vaikeasta sairaudesta huolimatta. Ihmettelen siis tätä omia elämiä on vain yksi -mottoa. Toki ilmanmuuta jokainen päättää itse ja en arvostele ketään mutta ihmetyttää, onko minun edustamani näkökulma nykyään todellakin näin harvinainen.
Toivottavasti voit nyt paremmin ja olet saanut jaksamisesi takaisin.
Olette kuitenkin ilmeisesti pitkäaikainen pari ja perustaneet aikoinaan perheen yhdessä? Silloin sitoutuminen ja joustaminen parisuhteessa on luultavasti lujempaa, koska halutaan esim. pitää se ydinperhe kasassa. Myöskin parisuh
Niin. Mutta jos parisuhde on ollut pitkään tiivis yhteisen työnkin vuoksi ja elämää on eletty pitkälti perheen ja työn kanssa kun myös sukulaiset asuvat kaukana tai etäisiä, mistä yksin jäävä terve puoliso saa merkityksen elämälleen kun puoliso kuolee?
Mulla on mm. kroonisia hermokipuja ja kova väsymys, ikinä en puolisolle silti kiukuttele tai pilaa tunnelmaa jatkuvalla valittamisella. Mies on ymmärtäväinen ja ihana vaikka välillä menoja peruuntuu yms. Vertaistuesta on suuri apu, kaikkea ei voi kaataa koko ajan läheisten niskaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mm. kroonisia hermokipuja ja kova väsymys, ikinä en puolisolle silti kiukuttele tai pilaa tunnelmaa jatkuvalla valittamisella. Mies on ymmärtäväinen ja ihana vaikka välillä menoja peruuntuu yms. Vertaistuesta on suuri apu, kaikkea ei voi kaataa koko ajan läheisten niskaan!
Oikeesti?
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne.
Kun oma mieheni sairastui parantumattoman syöpään, kuollen siis lopulta siihen, ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä, vaikka pahimmillaan hän oli todella kärttyisä valtavien kipujen ja sairauden tuoman masennuksen vuoksi. Hänen sairaus, kun olin omaishoitaja, rajoitti tietysti myös omaa elämääni. Silloin kun joku lapsistamme pääsi pari kertaa kuussa hoitamaan miestäni, sain itse hengähtää, mutta samaan aikaan koin myös huonoa omaatuntoa. Toinen on kuolemassa ja itse kävin kylpylässä rentoutumassa (jotta jaksaisin taas). Mies masennuksen vuoksi monet kerrat käski viedä saattohoitoon Terhokotiin, koska huomasi myös minun olleen väsynyt, eikä halunnut olla taakkana, mutta koska tiesin hänen viimeisen toiveen olevan kuolla kotona, halusin jaksaa, vaikka en aina jaksanutkaan.
Luulen, että silloin, kun tiedetään, että aikaa on parhaimmillaankin vain vähän jäljellä( vaikka jokunen vuosi) sitä jaksaa vaikka raskasta onkin kun tietää, että puoliso on kuolemassa. Mutta , jos tilanne on se, että puolison tauti ei ta*pa ja , että sitä hoitamista voi jatkua 30 vuotta ja jos toinen on kuin persiiseen ammuttu karhu ja vielä saattaa simputtaa sitä hoitajaansa, niin silloin kyllä pitää omaishoitajankin miettiä omaa jaksamista ja omaa elämääkin.
Eikös ihminen kuitenkin tunne itsensä hyväksikäytetyksi liitossa jossa joutuu hoitamaan vakavasti sairasta puolisoa tämän kuolemaan asti ja sitten jää itse kärsimään loppuun kuluneena eikä auttajia ole. Kuka auttaa.