Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö parisuhteessa kuinka pitkälle jaksaa jatkuvaa kiukuttelua, vaikka se liittyisi sairauden aiheuttamiin kipuihin ym.?
15.11.2020 |
Eli miehellä on kipuja sairastamaansa sairauteen liittyen, jonka vuoksi ollut jo pitkään sairaslomalla. Maailma alkaa selvästi kaventamaan ja kivut ja normaalista arjesta ulkopuolella eläminen alkavat selvästi tekemään tehtävänsä. Itse teen ihmisläheistä työtä 3-vuorotyönä ja arki on kiireistä. Elämämme on tällä hetkellä tavallaan niin ristiriidassa toistensa kanssa kuin voi.
Silti meillä pitäisi olla pääosin kaikki hyvin. Emme asu yhdessä, mutta yhdessä viettämämme aika on yleensä hyvää. Paitsi mies on nykyään jatkuvasti kiukkuinen ja kireä. Tuntuu, että kaiken yllä leijuu koko ajan harmaa raskas pilvi tämän takia. Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan. Nämä kyllä sitten käydään keskustellen läpi ja kaiken pitäisi olla ok. Kunnes taas kohta mennään jonkun uuden asian takia taas puihin. Oma arki on täyttä ja teen työkseni ihmisten elämää tukevaa työtä sen ongelmakohdissa. Ymmärrän, että kipuilevana hermot on kireällä yms. Mutta kuinka pitkälle ja kauan tällaista pitää jaksaa? Oma raja alkaa olemaan lähellä. Työn vastapainoksi kaipaisin hyvää arkea ja ihmissuhteita, pyrin itse sellaista myös toiselle luomaan. Mutta miehen kireys, vihaisuus ja jatkuva negatiivisuus alkaa olemaan liikaa. Enkä jaksaisi kannatella töiden ulkopuolella jatkuvasti toista ihmistä siitä huolimatta, että asiaa ymmärrän.
Kommentit (32)
Olin itse vähän vastaavassa tilanteessa. Puoliso muuttui ilkeäksi, jopa fyysisesti väkivaltaiseksi, itkuisaksi jne. Viisi vuotta käytin hänen hyysäämiseen ja ymmärtämiseen joka vapaahetken. Hän ei suostunut hakemaan apua.
Lopulta annoin vaihtoehdot: haetaan hälle apua tai lopetetaan suhde. Ei suostunut apuun eikä hoitoon, joten jätin hänet. Olin aivan loppu.
Mikä on miehen sairauden ennuste? Saako hän hyvää hoitoa? Kerrotko hälle omasta väsymyksestäsi? Jos, niin kuunteleeko? Ymmärtääkö hän, että voit väsyä niin, että lähdet, vai pitääkö sua itsestäänselvyytenä?
Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Opettele kirjoittamaan.
"Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan. Nämä kyllä sitten käydään keskustellen läpi ja kaiken pitäisi olla ok. Kunnes taas kohta mennään jonkun uuden asian takia taas puihin."
"Mennä puihin" on sanonta, josta ei varmaan moni muukaan saa tolkkua:-D
” Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan.”
Okei, eli vähättelyä. Ei ihme, että mies keskittyy sinun vakuuttamiseesi siitä, että hänen huolensa ja murheensa eivät ole mitättömiä tai pieniä, kun sinä vaikutat niihin siten suhtautuvan.
Taidat luulla hieman liikaa empaattisuudestasi, vaikka itsekeskeisesti vaadit vapaa-aikasi olevan rentouttavaa ja antoista, miten kehtaat vaatia kivuista kärsivää ihmistä tuottamaan sinulle sellaista?
Tuo oli ihan hyvin kirjoitettu juttu ja ymmärrettävää tekstiä. Ikävää jos ajattelee saavansa vastauksia ongelmiin ja tuleekin ihme nillitystä tekstiasusta
Vierailija kirjoitti:
Tuo oli ihan hyvin kirjoitettu juttu ja ymmärrettävää tekstiä. Ikävää jos ajattelee saavansa vastauksia ongelmiin ja tuleekin ihme nillitystä tekstiasusta
Hei Ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankala tilanne.
Kun oma mieheni sairastui parantumattoman syöpään, kuollen siis lopulta siihen, ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä, vaikka pahimmillaan hän oli todella kärttyisä valtavien kipujen ja sairauden tuoman masennuksen vuoksi. Hänen sairaus, kun olin omaishoitaja, rajoitti tietysti myös omaa elämääni. Silloin kun joku lapsistamme pääsi pari kertaa kuussa hoitamaan miestäni, sain itse hengähtää, mutta samaan aikaan koin myös huonoa omaatuntoa. Toinen on kuolemassa ja itse kävin kylpylässä rentoutumassa (jotta jaksaisin taas). Mies masennuksen vuoksi monet kerrat käski viedä saattohoitoon Terhokotiin, koska huomasi myös minun olleen väsynyt, eikä halunnut olla taakkana, mutta koska tiesin hänen viimeisen toiveen olevan kuolla kotona, halusin jaksaa, vaikka en aina jaksanutkaan.
No, minä jaksoin niin kauan mielenterveysongelmaista puolisoa, kunnes tuli oman jaksamisen kanssa seinä vastaan ja lähdin.... Kesti yli vuosi saada voimat takaisin.
Omia elämiä on vain yksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun kerta ruvettiin neuvomaan niin jatketaan. Älä käytä kiukuttelu-sanaa tasavertaisesta aikuisesta. On ällöä.
No jos miehen ei ole hyvä olla kanssasi niin sitten eroatte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne.
Kun oma mieheni sairastui parantumattoman syöpään, kuollen siis lopulta siihen, ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä, vaikka pahimmillaan hän oli todella kärttyisä valtavien kipujen ja sairauden tuoman masennuksen vuoksi. Hänen sairaus, kun olin omaishoitaja, rajoitti tietysti myös omaa elämääni. Silloin kun joku lapsistamme pääsi pari kertaa kuussa hoitamaan miestäni, sain itse hengähtää, mutta samaan aikaan koin myös huonoa omaatuntoa. Toinen on kuolemassa ja itse kävin kylpylässä rentoutumassa (jotta jaksaisin taas). Mies masennuksen vuoksi monet kerrat käski viedä saattohoitoon Terhokotiin, koska huomasi myös minun olleen väsynyt, eikä halunnut olla taakkana, mutta koska tiesin hänen viimeisen toiveen olevan kuolla kotona, halusin jaksaa, vaikka en aina jaksanutkaan.
Ymmärrän tilanteen ja kuinka raskasta teillä molemmilla on ollut. Kun tietää toisen olevan kuolemassa niin näkökulma ja suhtautuminen muuttuu, laajenee. Mies on saanut elää hyvän loppuajan kanssasi.
Minun mieheni sairaus ei ole henkeä uhkaava, erilaisia oireita aiheuttava autoimmuunisairaus. Pitkälle yritän ymmärtää oireita ja kipuja, mutta joskus ihan kaiken ymmärtäminen sairauteen vedoten tuntuu hankalalta ja väsyttävältä.
Miten voitte yhdessä saada tilanteen haltuun. Sinä, terve, olet myös poteroitunut. Kivut ja varsinkin ”menetetty elämä” tuottaa niin kovaa tuskaa, yksinäisyys ja pelko tulevasta. Masennus on monen kipupotilaan seuralainen, mutta terapiaa ei saa, vain karmeita sivuvaikutuksia sisältäviä lääkkeitä toisensa jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
” Mies ehtii selvästi miettiä ihan liikaa kaikkea ja yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta muodostuu härkänen, isompi juttu kuin se oikeasti onkaan.”
Okei, eli vähättelyä. Ei ihme, että mies keskittyy sinun vakuuttamiseesi siitä, että hänen huolensa ja murheensa eivät ole mitättömiä tai pieniä, kun sinä vaikutat niihin siten suhtautuvan.
Taidat luulla hieman liikaa empaattisuudestasi, vaikka itsekeskeisesti vaadit vapaa-aikasi olevan rentouttavaa ja antoista, miten kehtaat vaatia kivuista kärsivää ihmistä tuottamaan sinulle sellaista?
Missäänhän en tainnut noin sanoa? Mutta ihanko varmasti itse jaksaisit jatkuvaa vihaisuutta tai konfliktia parisuhteessasi, vaikka pyrkisit itse tuomaan siihen hyvää ja etenkin ymmärtämään sekä tukemaan sitä toista osapuolta kaikin keinoin? Mutta löytäisit itsesi toistuvasti saman ongelman edessä.
Kylläpä on kiukkuista ja empatiakyvytöntä sakkia paikalla. Älä välitä ap.
Kuulostaa, että olet jo aika paljon yrittänyt. Kuulostaa myös siltä, että suhdetta ei ole järkyttävän paljon takana, kun ette asu yhdessä eikä ole perhettä. Minä kertoisin miehelle, että yritän ymmärtää sinua, mutta oma jaksaminen on alkanut kärsiä. Autan sinua etsimään ammattiapua, mutta yritetään saada suhteeseen muutakin kuin sairauden tuomaa kärsimystä. Ellei tilanne lähtisi paranemaan, varmaan nostaisin kytkintä. Ei ole mitään järkeä ryhtyä omaishoitajiksi ihmiselle, johon ei ole ehtinyt muodostua esim perhesiteitä. On aivan eri asia seisoa lastensa isän rinnalla, kuin miesystävän, jonka kanssa ei edes jaa arkeaan. Voimia molemmille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne.
Kun oma mieheni sairastui parantumattoman syöpään, kuollen siis lopulta siihen, ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä, vaikka pahimmillaan hän oli todella kärttyisä valtavien kipujen ja sairauden tuoman masennuksen vuoksi. Hänen sairaus, kun olin omaishoitaja, rajoitti tietysti myös omaa elämääni. Silloin kun joku lapsistamme pääsi pari kertaa kuussa hoitamaan miestäni, sain itse hengähtää, mutta samaan aikaan koin myös huonoa omaatuntoa. Toinen on kuolemassa ja itse kävin kylpylässä rentoutumassa (jotta jaksaisin taas). Mies masennuksen vuoksi monet kerrat käski viedä saattohoitoon Terhokotiin, koska huomasi myös minun olleen väsynyt, eikä halunnut olla taakkana, mutta koska tiesin hänen viimeisen toiveen olevan kuolla kotona, halusin jaksaa, vaikka en aina jaksanutkaan.
Ymmärrän tilanteen ja kuinka raskasta teillä molemmilla on ollut. Kun tietää toisen olevan kuolemassa niin näkökulma ja suhtautuminen muuttuu, laajenee. Mies on saanut elää hyvän loppuajan kanssasi.
Minun mieheni sairaus ei ole henkeä uhkaava, erilaisia oireita aiheuttava autoimmuunisairaus. Pitkälle yritän ymmärtää oireita ja kipuja, mutta joskus ihan kaiken ymmärtäminen sairauteen vedoten tuntuu hankalalta ja väsyttävältä.
Sitähän elämä on. Ei aina voi olla helppoa ja reipasta. Silloin punnitaankin ihmisyys itsessä. Kuinka toivoisit itseäsi kohdeltavan tilanteessa , valitusmoodilla vai ratkaisukeskeisesti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne.
Kun oma mieheni sairastui parantumattoman syöpään, kuollen siis lopulta siihen, ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä, vaikka pahimmillaan hän oli todella kärttyisä valtavien kipujen ja sairauden tuoman masennuksen vuoksi. Hänen sairaus, kun olin omaishoitaja, rajoitti tietysti myös omaa elämääni. Silloin kun joku lapsistamme pääsi pari kertaa kuussa hoitamaan miestäni, sain itse hengähtää, mutta samaan aikaan koin myös huonoa omaatuntoa. Toinen on kuolemassa ja itse kävin kylpylässä rentoutumassa (jotta jaksaisin taas). Mies masennuksen vuoksi monet kerrat käski viedä saattohoitoon Terhokotiin, koska huomasi myös minun olleen väsynyt, eikä halunnut olla taakkana, mutta koska tiesin hänen viimeisen toiveen olevan kuolla kotona, halusin jaksaa, vaikka en aina jaksanutkaan.
Ymmärrän tilanteen ja kuinka raskasta teillä molemmilla on ollut. Kun tietää toisen olevan kuolemassa niin näkökulma ja suhtautuminen muuttuu, laajenee. Mies on saanut elää hyvän loppuajan kanssasi.
Minun mieheni sairaus ei ole henkeä uhkaava, erilaisia oireita aiheuttava autoimmuunisairaus. Pitkälle yritän ymmärtää oireita ja kipuja, mutta joskus ihan kaiken ymmärtäminen sairauteen vedoten tuntuu hankalalta ja väsyttävältä.
Tosta tuli mieleen näin useamman henkilön henk.koht.avustajana, että moni avustettava on todella kyynistynyt ja *ittuuntunut sairauteensa/vammaansa. Ymmärrän hyvin sua ap, että miettii omaa jaksamistaan. Nämä kyynistyneet sairastuneet on kaikista pahimpia myös näin avustajan näkökulmasta. Kaikki on *skaa, mikään ei ole hyvin ja oma kiukuttelu on oikeutettua, koska ON TÄMÄ SAIRAUS. Näiden kanssa saa olla topakkana, että nyt kuule loppuu nuo puheet eikä lähdetä tuolle tielle taas tänään. Eräskin avustettavani on niin kyynistynyt vedoten jatkuvasti TÄHÄN SAIRAUTEEN, että avustettava vaihtuu koko ajan, kun tietysti se avustaja saa myös kuulla huonouttansa ja ymmärtämättömyyttänsä TÄSTÄ SAIRAUDESTA. Minä lienen pitkäikäisimmistä avustajista, mutta en jaksa välittää ja enempää kompata avustettavan negailusta, joten olen vielä jaksanut.
Sinuna iskisin vaihtoehdot, että joko nautit elämästä minun kanssani silloin kun olemme yhdessä, tai sitten negailet keskenäsi ilman minua.
Mitäs jos hankkisit tietoa asiasta, kipupotilaan arjen tuntemuksista. Sitten keskustelu miehen kanssa. Suhdehan monesti parantuu, jos tunteista uskalletaan puhua.
Mies voi olla ”katkerakin” sinun muuttumattomalle arjellesi, työlle jne.
Kerroit, ap, tilanteestasi sitä tarkkanäköisesti ja ymmärtävästi analysoiden. Olet pyrkinyt kohtaamaan miehesi niistä lähtökohdista, jotka teillä suhteessanne on. Olet kuunnellut häntä ja jaksanut selvitellä asioita, jotka eivät "normaalitilanteessa" edes olisi selvittelemisen kohteena. Kuulostaa siltä, että olet ollut empaattinen ja ymmärtävä, mutta koska osaat myös ottaa oman jaksamisesi ja vointisi huomioon, mietit nyt sitä, miten pitkälle sinun täytyy venyä.
Olet tehnyt hurjan paljon työtä suhteenne eteen. Fakta on, että vaikka kivut vaikuttavat mielialaan ja aiheuttavat ärtyisyyttä, ei sitä omaa pahaa oloa voi loputtomasti kaataa toisen niskaan. Olisi varmasti parempi, että keskustelisitte tästä avoimesti ilman syyttelyä niin, että kertoisit, mitä suhteelta toivot, ja antaisit miehen kertoa, mitä hän suhteeltanne odottaa. Ehkä siitä voisi löytyä jonkinlainen keskitie, jossa molemmat miehen tilanteen antamissa raameissa kokisivat saavansa suhteelta niin paljon, että sen jatkaminen on järkevää.
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä on kiukkuista ja empatiakyvytöntä sakkia paikalla. Älä välitä ap.
Kuulostaa, että olet jo aika paljon yrittänyt. Kuulostaa myös siltä, että suhdetta ei ole järkyttävän paljon takana, kun ette asu yhdessä eikä ole perhettä. Minä kertoisin miehelle, että yritän ymmärtää sinua, mutta oma jaksaminen on alkanut kärsiä. Autan sinua etsimään ammattiapua, mutta yritetään saada suhteeseen muutakin kuin sairauden tuomaa kärsimystä. Ellei tilanne lähtisi paranemaan, varmaan nostaisin kytkintä. Ei ole mitään järkeä ryhtyä omaishoitajiksi ihmiselle, johon ei ole ehtinyt muodostua esim perhesiteitä. On aivan eri asia seisoa lastensa isän rinnalla, kuin miesystävän, jonka kanssa ei edes jaa arkeaan. Voimia molemmille!
Aika rajoittuneita käsityksiä sinulla. Erillään asuvien suhde voi olla pitkä ja sitoutunut. Voi jopa olla, että suhde on vakaammalla pohjalla kuin monella saman katon alla asuvalla. Ei ole yhteistä omaisuutta eikä lapsia, niin suhteessa oleminen on täysin vapaa valinta.
Alkuperäiseen kysymykseen. Sinulla on vain yksi elämä ja omasta terveydestä (fyysinen ja psykkinen) on äärimmäisen tärkeää. Olet venynyt kirjoittamasi perusteella todella pitkälle ja pyrkinyt ymmärtämään miehesi sairautta. Joko miehesi ymmärtää, että hänen sairautensa ei voi hallita parisuhdettanne tai jatkatte elämää ilman parisuhdetta. Sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea. Etenkään oman terveytesi kustannuksella.
Oletko kertonut kumppanille mitkä ovat omat odotuksesi ja oletteko keskustelleet siitä, että tilanne vie sinulta energiaa? Jos suhteenne ei ole kovin vakava, ei ole oletettavaakaan että panostaisit suhteeseen vaan on ihan ymmärrettävää että haluat suhteen olevan kevyt ja hyväntuulinen. Mies taas saattaa odottaa sinulta enemmän. Onhan se vähän lapsellista kaataa oma paha olo toisen niskaan mutta vakiintuneen parisuhteen tavallaan kuuluisi kestää hetkellinen sairaus, vaikka se olisi kuormittavaa. Tietysti eri asia jos sairaus ei ole hetkellinen. Jos haluat suhteen joka on kevyt ja hyväntuulinen myös tulevaisuudessa ja mies haluaa jotain muuta niin ehkä kannattaa erota.
Opettele kirjoittamaan.