Te joilla ollut hyvä lapsuus
Haluaisin tarjota lapsilleni hyvän lapsuuden. Itselläni oli melko turvaton lapsuus, joten tiedän millaisia.tapoja ja asioita ainakin pitää välttää. Nyt kuitenkin mielenkiinnosta kyselen, että millainen oli hyvä lapsuutenne? Mitä jäänyt mieleen? Entä millainen perhe teillä oli? Millainen ihminen olet nyt, kun takana hyvä lapsuus? Mitkä kasvatustavat olet ottanut tai aiot ottaa käyttöön omille lapsille?
Kommentit (27)
Äiti jaksoi aina jankuttaa, että mikä tahansa murhe minulla onkaan, saa tulla juttelemaan. Ja mitenkään ei voi mokata niin pahasti, ettei voisi tulla kotiin. Tuosta tuli turvallinen olo.
Muuten onnellinen lapsuuteni oli seurausta siitä, että sain tehdä, mitä halusin, leikin pihalla päivät pitkät, pärjäsin hyvin koulussa, luonto oli lähellä, sai vierailla isoäidin luona harva se päivä, vanhemmat eivät jääneet lamassa työttömäksi...
Minulla oli mielestäni erinomainen lapsuus. Vanhempani olivat yhdessä eikä minulla ole paljoakaan muistoja siitä, että he olisivat riidelleet (minun nähteni ainakaan). Asuimme omakotitaloalueella, lähistöllä asui paljon samanikäisiä lapsia. Minulla oli aina seuraa veljestäni, en ollut ikinä yksinäinen. Vanhempani näyttivät rakkautensa halaamalla ja pyytämällä aina iltaisin meitä istumaan syliin.
Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja tulimme hyvin toimeen; mistään ei ollut pulaa ja kävimme noin vuosittain ulkomaanmatkalla pienestä pitäen. Aina oli selkeät rutiinit ulkoilujen, syömisten ja nukkumisen suhteen, ruoka oli aina kotona tehtyä, ellemme syöneet ulkona. Toisinaan menimme veljeni kanssa viikonlopuksi mummolaan yökylään, ja vanhemmat saivat rentoutua keskenään.
Minullakin oli onnellinen lapsuus. Samoja asioita, mitä moni on täällä jo korostanut. Turvallista oli aina ja tunsin itseni rakastetuksi aina. Vanhempien sanoista ja katseista tiesin olevani toivottu ja arvostettu lapsi, josta vanhemmat olivat ylpeitä.
Säännöt olivat tiukat (mistä en aina pitänyt, varsinkaan murkkuna) ja rangaistuksiakin tuli joskus (ulkonaliikkumiskieltoa ja huoneeseen lähettämistä), mutta ne eivät olleet mielivaltaisia, vaan ihan perusteltuja. Välillä vanhempani huusivatkin, mutta aika harvoin (lähinnä liittyen huoneen siivoukseen). Kaiken kaikkiaan meillä oli rauhallista ja olin itse tosi kiltti lapsi. Väkivaltaa ei tarvinnut koskaan pelätä.
Mukavimmat muistot liittyvät siihen, että isäni kertoi minulle iltatarinaa joka ilta pitkälle kouluikään. Tehtiin paljon pihahommia ja kunnostettiin autoja isän kanssa. Äidin kanssa tehtiin "tyttöjen juttuja". Huippuhetkiä olivat lehtipihvien syönnit Esson baarissa.
Laman aikaan oli varmaankin taloudellisesti tiukkaa, mutta tuollaisilla huolilla minua ei rasitettu (pihisti elettiin aina). Vanhempani rakastivat selvästi toisiaan, halailivat ja rapsuttelivat toisiaan iltaisin sohvalla. Alkoholia käytettiin vain vähän. Muistan isäni kerran iloisessa huppelissa, vaikka kotiviiniä joikin viikonloppuisin.
Joku aiemmin sanoi, että toivottavasti onnellisen lapsuuden saaneet osaavat arvostaa tuota. Itse sanoisin, että sitä onnellista lapsuutta pitää niin tavallisena asiana, että on hyvin vaikeaa ihan tosissaan arvostaa sitä niin paljon kuin ehkä tarvitsisi. Sama kuin ei sitä joka päivä ajattele että onpa se hyvä juttu että mieheni ei hakkaa minua, koska sitä hakkaamattomuutta pitää vaan normaalina asiana että sitä ei edes ajattele. Vasta pitkälle aikuisena tajusin, että läheskään kaikissa perheissä ei ole yhtä mukavaa kuin meillä oli.
Pikkulapsena minua rakastettiin ja minua halailtiin ja tunsin oloni hyväksi. Kanssani ei vanhemmat leikkinyt, mutta kaksi isosisarusta leikkivät kyllä kanssani. Oli minulla pihapiirissä myös kavereita.
Vanhemmat olivat tiukkoja (teini-ikä ->). He halusit tietää aina kenen kanssa olen ulkona, missä olen. He halusivat tavata kaverini, joiden kanssa liikuin. Yhdestä tytöstä sanoivatkin, että hänen kanssaan en saa olla. Se oli oikea ratkaisu, koska vuoden päästä tuosta samainen tyttö käytti huumeita. Sitä ennen sai vapaasti juoda alkoholia kuinka paljon halusi. Minulla oli kotiintuloajat, jos en niitä noudattanut, niin rangaistus iski (kotiaresti, viikkoraha pois jne). Teini-ikä siis kului tuolla tavalla.
Myös itsellä tavallinen lapsuus takana. Isä oli paljon töissä aina siihen asti, kun olin n. 15 v. Silloin pikkuisen heräsi siihen, että lapset kasvavat nopeasti. Äiti on kasvattanut paljolti yksin minut ja veljeni. Mutta kun isä ei ollut töissä, hän oli kotona kyllä täysillä läsnä. Vaikka emme olleet varsinaisesti rikkaita, olemme veljeni kanssa saaneet paljon, lähes kaiken mitä olemme halunneet. Vanhemmat ovat tinkineet omista hankinnoistaan, jotta me olemme saaneet haluamamme. Lomat reissattiin ja lasketeltiin koti- ja ulkomailla. Saimme veljen kanssa harrastaa kaikennäköistä. Opiskeluaikana autot ostettiin, bensat maksettiin ja muutenkin autettiin. Ja kannustettiin lähtemään ulkomaille, jonne molemmat menimmekin pidemmäksi aikaa. Kaikesta tästä huolimatta en usko, että sen enempää minä kuin veljenikään osaamme arvostaa lapsuuttamme tarpeeksi. Olemme nykypäivänä melko itsekkäitä. Meillä molemmilla on aika rajallinen kyky kestää tavallista arkea, koko ajan vaan pitäisi olla jotain "hauskaa" mietittynä. Meille molemmille sattui siunaantumaan työt, joissa viihdymme - liikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että puolisomme hoitavat lapset hyvin pitkälle. Lapsuuskodissani oli aina tietyntyyppinen puolihumoristinen kevyt tunnelma. Riitojakin oli, mutta usein ne laimentuivat vitsien heittoon. Meillä on kyllä puolison kanssa pahempia riitoja lasten kuullen, mitä omilla vanhemmillani oli. Myöskään se positiivinen perusilmapiiri on meillä välillä aika kadoksissa.
Äiti kuunteli huoleni ja oli paljon mukana elämässäni vielä opiskeluaikanakin. Lapsia saatuani hän oli jälleen isossa roolissa tukemassa ja neuvomassa. En ole kuitenkaan äitinä lähestulkoonkaan yhtä tasapainoinen kasvattaja kuin oma äitini oli. Tiedä sitten mistä johtuu. Ehkä minun ja veljeni tietä tasoiteltiin liikaa, emmekä oikeasti joutuneet tekemään tarpeeksi työtä menestyksemme eteen. Vaikea sanoa.
Lapsuudessani omat isovanhemmat ja äitini sisarukset olivat aktiivisesti mukana elämässäni. Parhaat lapsuusmuistot liittyvätkin isovanhempiin. Myös omien lasteni kanssa kaikki isovanhemmat viettävät paljon aikaa ja ovat tärkeässä asemassa.
Ehkä minäkin voin kertoa omasta hyvästä lapsuudestani, vaikka olenkin muinaismuisto (56 v.).
Maalaistalon lapsilla (meitä oli yhteensä 4) oli ihanaa se, että vanhemmat olivat aina kotona, tietysti ison osan päivästä navetassa ja kesäkauden peltotöissä, mutta lähellä kuitenkin ja tarpeen tullen heti saatavilla. Lisäksi oli ihan lähellä mummola, tädin perhe ja sedän perhe ja serkut, paljon turvallista lähipiiriä.
Turvallisen tunnun antoi se, että meillä kotona ei käytetty ollenkaan alkoholia (yksi äidin veljistä joi, ja vaikka oli juovuspäissään kiltti ja hauska, siitä sammaltamisesta ja epävarmasta kävelystä tuli lapselle jotenkin tosi kurja olo).
Vanhemmat vetivät myös yhteistä linjaa, jos äiti sanoi ei, ei kannattanut mennä enää isältäkään ruinaamaan.
Elämäntavat ja -raamit olivat tosi säännölliset. Ruoka oli pöydässä aina tiettyinä kellonaikoina, lauantaiaamupäivä leivottiin ja iltapäivällä siivottiin. Sunnuntaina oli pöydässä jotain hyvää jälkkäriä.
Vanhemmat välittivät meistä lapsista jotenkin hyvin itsestäänselvästi. Meitä kuunneltiin, autettiin, lohdutettiin hädän tullen. Oli normit ja rajat, joita ei ylitetty. Nukkumaanmenoajat oli niin ja niin, kotiintuloajat näin ja näin. Meidän (hyvä) koulumenestys oli tärkeä asia, josta vanhemmat olivat ylpeitä.
Elämä 1960-luvun maaseudun pikkutilalla oli nykyaikaan verrattuna aika köyhää, koskaan ei matkusteltu eikä ylellisyystavaroita ollut. Mutta kun koko ympäristö eli samalla tavoin, ei se haitannut.