Te joilla ollut hyvä lapsuus

Kiinnostava aloitus. Mulla ei ole ollut hyvä lapsuus, mutta mielelläni luen kertomuksia hyvästä lapsuudesta.

Minä en osaa eritellä sitä tarkkaan, mutta tärkeintä oli kai se, että kotona oli aina turvallinen olo. Sinne pystyi aina menemään, tiesi, että vanhemmat olivat kotona (tai jos olivat kaupassa tai kylässä, niin tiesin missä he ovat ja milloin tulevat), ei tarvinnut pelätä rangaistuksia tai häpeää, vaikka olisikin mokannut jne. Tärkeää oli myös se, että vanhemmat tiesivät koko ajan, missä minä olen ja olivat kiinnostuneita siitä. Toinen tärkeä asia, jonka haluaisin nostaa esille, on, että minä tunsin aina itseni arvostetuksi. Minulta on esimerkiksi pienestä pitäen kysytty, miten päiväni meni, ja minun vastauksiani on kuunneltu kiinnostuneina. On hienoa kasvaa ympäristössä, jossa sinunkin juttusi ovat tärkeitä, vaikka oletkin se porukan pienin. Minun kanssani on aina keskusteltu, eivätkä mitkään kysymykseni ole olleet typeriä.

Hmmm... minä luulin, että minulla oli erinomainen lapsuus, kunnes sain keski-iän kriisin ja aloin todenteolla kääntämään kiviä.

Hyvän lapsuuden takaa tunne-elämältään terveet vanhemmat. Minusta millään muulla ei ole väliä. Kaikki muu on suorittamista.

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 08:58"]

Minä en osaa eritellä sitä tarkkaan, mutta tärkeintä oli kai se, että kotona oli aina turvallinen olo. Sinne pystyi aina menemään, tiesi, että vanhemmat olivat kotona (tai jos olivat kaupassa tai kylässä, niin tiesin missä he ovat ja milloin tulevat), ei tarvinnut pelätä rangaistuksia tai häpeää, vaikka olisikin mokannut jne. Tärkeää oli myös se, että vanhemmat tiesivät koko ajan, missä minä olen ja olivat kiinnostuneita siitä. Toinen tärkeä asia, jonka haluaisin nostaa esille, on, että minä tunsin aina itseni arvostetuksi. Minulta on esimerkiksi pienestä pitäen kysytty, miten päiväni meni, ja minun vastauksiani on kuunneltu kiinnostuneina. On hienoa kasvaa ympäristössä, jossa sinunkin juttusi ovat tärkeitä, vaikka oletkin se porukan pienin. Minun kanssani on aina keskusteltu, eivätkä mitkään kysymykseni ole olleet typeriä.

[/quote]

tuo kuulumisten kysely puuttui omasta lapsuudestani ja sitä  kaipasin  silloin. Sitä en aio omieni kanssa unohtaa.

ap

Vanhempani eivät ikinä riidelleet tai dokanneet lasten aikana. Ei koskaan! Vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä kesämökillä. Iltaisin pelattiin korttia koko perheen voimin. Käytiin retkillä ja vanhemat lukivat meille paljon kirjoja.

Vanhemmat kehuivat meitä. Tunsin olevani ihana. Meitä ei rankaistu fyysisesti eikä häpeällä. Ei eristetty "nurkkaan" tai laitettu "jäähylle". Ehkä me oltiin tavallista kiltimpiä lapsia. Ei huvittanut kapinoida mitenkään vanhempiani vastaan, sillä he olivat niiin kivoja ja pitivät minua ihanana. Syliin pääsi aina kun halusi.

Jos mokasin jotenkin, siitä keskusteltiin. Meille ei koskaan huudettu, vaan kuri pysyi yllä asiallisen keskustelun voimin. Mihinkään ei pakotettu, mutta usemmiten halusin tehdä asiat vanhempieni toivomalla tavalla omasta halustani.

Tavallinen, turvallinen ja lapsena eletty, eli ei tarvinut kantaa huolta mistään. Tärkeintä on välittäminen ja rakkaus joka luo turvallisuuden tunteen. Täydellistä lapsuutta ei ole ollut kellään, eikä siihen tarvitse edes pyrkiä. Keskustelu yhteys vanhempiin ja se, että vanhemmat olivat asioistani kiinnostuneita. Molemmat.

Minulla oli mielestäni hyvä lapsuus, vaikka olinkin suuren lestadiolaisperheen esikoinen. Kotielämä oli tavallista arkea: leikittiin sisällä ja ulkona, kavereita oli lähitaloissa ja sisaruksistakin oli seuraa, kotitöitä oli jonkin verran (tiskikoneen tyhjentämistä / täyttämistä, oman huoneen siivous, sisarusten vahtimista yms). Ruoka-ajat olivat säännölliset ja ruoka tavallista kotiruokaa. Ikinä ei käyty ravintolassa, ulkomaanmatkat rajoittuivat naapurimaihin ja kesälomilla käytiin lähinnä mummolassa. Äiti oli kotona - tai jos oli töissä niin kotona oli hoitaja. Isällä säännöllinen päivätyö.

Oikeastaan muistoni ovat siis vain sitä tavallista arkea, mutta positiivista arkea. Lievä koulukiusaaminen on ensimmäisenä mieleen tuleva negatiivinen puoli lapsuudesta. Rahaa käytettiin säästeliäästi, mutta sekään ei ollut ongelma - paitsi teini-iässä joskus harmitti ;)

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 09:12"]Minulla oli mielestäni hyvä lapsuus, vaikka olinkin suuren lestadiolaisperheen esikoinen. Kotielämä oli tavallista arkea: leikittiin sisällä ja ulkona, kavereita oli lähitaloissa ja sisaruksistakin oli seuraa, kotitöitä oli jonkin verran (tiskikoneen tyhjentämistä / täyttämistä, oman huoneen siivous, sisarusten vahtimista yms). Ruoka-ajat olivat säännölliset ja ruoka tavallista kotiruokaa. Ikinä ei käyty ravintolassa, ulkomaanmatkat rajoittuivat naapurimaihin ja kesälomilla käytiin lähinnä mummolassa. Äiti oli kotona - tai jos oli töissä niin kotona oli hoitaja. Isällä säännöllinen päivätyö.

Oikeastaan muistoni ovat siis vain sitä tavallista arkea, mutta positiivista arkea. Lievä koulukiusaaminen on ensimmäisenä mieleen tuleva negatiivinen puoli lapsuudesta. Rahaa käytettiin säästeliäästi, mutta sekään ei ollut ongelma - paitsi teini-iässä joskus harmitti ;)

[/quote]

Muistan kertoneeni koulupäivän kuulumiset aina samalla kun äiti laittoi päivällistä keittiössä. Kuunteleminen on tosiaan tärkeää, vaikka ei ehtisikään istua vieretysten sohvalla tms.

Eniten on jäänyt mieleen isän kannustus: kyllä sää osaat, kyllä sää jaksat, kyllä sää uskallat.

Arki rakentui rutiineista, kaikki tiesivät, missä kukakin milloin on. Saatiin sopivasti itsenäisyyttä eikä joka asian perään kyselty, vaan luotettiin lapsiin.

Hyvä lapsuus, mitä se on ? Muistona useat rajut pahoinpitelyt ja jatkuva pelko. Kun olin tarpeeksi vahva pärjätäkseni alkoi henkinen väkivalta jota jatkui kunnes laitoin yhteydet poikki.

Olkaa te vanhemmat fiksumpia ja viisaampia omien lastenne kanssa. Antakaa heille onnellinen lapsuus ja hyvät eväät elämälle.

Minulla on ollut hyvä lapsuus. Tärkeintä oli se, että kotona oli aina turvallinen fiilis. Ei ollut asiaa, jota en olisi uskaltanut sanoa vanhemmilleni. Toki sain rangaistuksen, jos toimin huonosti (kotiarestia, viikkorahan menettäminen jne..)Vanhemmat olivat läsnä sekä henkisesti että fyysisesti. Lapsista välitettiin aidosti: kyseltiin kuulumisia, haluttiin tietää, missä ja kenen kanssa lapset ovat jne.. Teimme paljon perheen kanssa juttuja. välillä matkustimme ulkomaille, mutta lähes yhtä kivaa oli koko perheen pitkä pyöräretki tai majan rakentaminen takapihalle.

Vanhempani eivät juoneet alkoholia, eivätkä riidelleet koskaan kovaäänisesti. He eivät kuormittaneet lapsia, jos joskus oli vaikka jotain ongelmi (taloudellisesti tiukkaa tms..)

Tunsin olevani arvokas. Minua kehuttiin ja kannustettiin.

Minulla on viisi sisarusta.

Ja minkälainen minusta tuli. Varmaan aivan tavallinen ja tasapainoinen nainen. Arvostan muita ihmisiä, osaan ottaa vastuuta, en mene siitö, missä aita on matalin, osaan käyttää rahaa jne.. Mikään täydellisyys en toki ole. :)

Lasteni lapsuus on periaatteiltaan samanlainen, mutta puitteet on erilaiset. Asumme kerrostalossa, käyn töissä (äitini oli pitkään kotona),lapsia on vain kaksi, olemme paljon ulkomailla. Mutta heillä on kuitenkin turvallinen koti ja välittävät vanhemmat.

Omasta lapsuudesta muistan erityisen positiivisena säännöllisen rytmin elämässä ja tutut rutiinit. Arkisin äiti tuli aina aikaisin hakemaan päiväkodista ja sitten, ulkoilu, syöminen, pikkukakkonen jne. Viikonloppuisin käytiin aina uimahallissa ja kirjastossa. Asuttiin koko varhaislapsuus samassa asunnossa ja olin aina samassa päiväkodissa. Mulla oli lelulaatikko olohuoneessa eli ei tarvinnut leikkiä yksin omassa huoneessa vaan sain olla aina aikuisten seurassa. Tuttua ja turvallista.

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 08:58"]

Minä en osaa eritellä sitä tarkkaan, mutta tärkeintä oli kai se, että kotona oli aina turvallinen olo. Sinne pystyi aina menemään, tiesi, että vanhemmat olivat kotona (tai jos olivat kaupassa tai kylässä, niin tiesin missä he ovat ja milloin tulevat), ei tarvinnut pelätä rangaistuksia tai häpeää, vaikka olisikin mokannut jne. Tärkeää oli myös se, että vanhemmat tiesivät koko ajan, missä minä olen ja olivat kiinnostuneita siitä. Toinen tärkeä asia, jonka haluaisin nostaa esille, on, että minä tunsin aina itseni arvostetuksi. Minulta on esimerkiksi pienestä pitäen kysytty, miten päiväni meni, ja minun vastauksiani on kuunneltu kiinnostuneina. On hienoa kasvaa ympäristössä, jossa sinunkin juttusi ovat tärkeitä, vaikka oletkin se porukan pienin. Minun kanssani on aina keskusteltu, eivätkä mitkään kysymykseni ole olleet typeriä.

[/quote]Wow. Tässä oli kuin tiivistettynä kaikki mitä omassa lapsuudessa EI ollut. Kukaan ei kysellyt mitään, ei tiennyt eikä välittänyt missä kuljen tai mitä teen, olin paljon yksin kotona ilman mitään aikuista apua (eli ei edes puhelinnumeroa josta saisi jonkun kiinni), mielipiteitä ei kyselty ja jos niistä kerroin ne tyrmättiin tyhminä...

Toivottavasti tiedätte kuinka onnekkaita olette te, jotka olette noin ihanan lapsuuden saaneet! Arvostakaa sitä. Minulle tuo kuulostaa utopialta enkä osaa edes kuvitella moista elämää.

Olimme tavallinen keskiluokkainen kaupunkilaisperhe, äiti isä veljeni ja minä ja koira. Äiti oli kotona ja isä työssä, heillä rakastava hyvä suhde toisiinsa. Ihan päällimmäisenä muistuu lapsuudesta se turvallisuus ja kiireettömyys, Meillä ei oltu tuppisuita, puhuttiin paljon ja ihan kaiksta asioista. Tehtiin tavallisia asioita, ruokaa ja leipomuksia äidin kanssa, askarreltiin, luettiin, pelattiin, ulkoiltiin, käytiin Korkeasaaressa, lintsillä, teatterissa, uimassa, retkeilemässä Luukissa. Viikonloppuisin välillä mökillä, ystäväperheiden kanssa vaikkapa tutustumassa Tuusulan kulttuurimaisemiin, hiihtämässä, luistelemassa, kyläilimme muiden perheiden kanssa, lähellä ja kauempana. Harrastin balettia, äiti opiskeli saksaa, veli rassasi radioita ja myöhemmin mopoja! Meillä tehtiin hyvää kotiruokaa ja meidät puettiin hyvin ja meitä kuunneltiin kaikissa asioissa, olimme rakastettuja ja tärkeitä. Vanhemmat eivät käyneet missään baareissa, kotona ei juuri käytetty alkoholia, muutaman kerran vuodessa oli isommat juhlat joissa oli viinitarjoilu, mutta humalaisia meillä ei nähty. Ravintolaan pääsimme me lapsetkin mukaan syömään. Meillä pieni suku mutta heitä tavattiin myös usein ja mummola oli muutaman kilometrin päässä, siellä oli ihanaa. Toki meilläkin oli joskus pikku riitelyä mutta ei mitään kovaa huutamista eikä muutenkaan pelottavaa. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen se turva ja se arvostus, välittäminen, olimme ihan maailman tärkeimmät, aina pääsi syliin tai kainaloon ja halattiin, kaiken pystyi kertomaan jos joku painoi mieltä. Olen kiittänyt vanhempiani ihanasta ja onnellisesta lapsuudesta, olen saanut hyvät eväät elämään ja terveen itseluottamuksen. Sama kaava toistuu nyt omassa kodissani, samoilla linjoilla. Olen itse ollut kotiäitinä, meilläkin lapset se ykkösasia. Kuin äitini minäkin palasin osa-aikatyöhön kun lapset lähenivät teini-ikää. Mitä olen omien lasteni kanssa jutellut he ovat myös saaneet elää hyvän ja turvallisen lapsuuden ehjässä rakastavassa perheessä. Toivottavasti sama jatkuu heidän perheissään. Olen onnellinen omasta hyvästä lapsuudestani ja kiitollinen siitä että olen voinut tarjota omilleni myös hyvän pohjan elämään. Joku sanoi ettei täydellistä lapsuutta voi olla, mutta itse koen saaneeni niin hyvän, hipoo kyllä aika täydellistä!

Minulla oli hyvä lapsuus, vaikka isäni olikin aikamoinen despootti, joka viikonloppuisin joi joskus itsensä humalaan ja oli äidille inhottava. No, sitä ei kai tapahtunut usein, mutta ne kerrat ovat silti jääneet mieleeni. Tiedän, että tuo kovin pientä, enkä siis valita. Muutaman kerran muistan itkeneeni ja silloin äiti sanoi mulle, että " ihan turhaan itset, tuo ei haittaa minua, eikä sen tarvitse haitata sinuakaan - tehdään me pizzaa, eikä juuri nyt välitetä yhtään tuosta nolosti käyttäytyvästä ihmisestä ( isästä )". Eli äitini näyttäytyi minulle aina vanhava mallina, joka ei pieneistä säikähdä.

Rakastavat -ja silloin vielä niin kovin nuoret - isovanhempani, sekä isoisomummoni asui ihan talomme lähellä ja näin heitä päivittäin. Minulla oli aina turvallinen olo, missä kuljinkin. Ympärilläni olevat aikuiset suhtautuivat minuun arvostavasti ja he olivat ajatuksistani kiinnostuneita. Paras ystäväni oli isoisoäitini ja hänen kuoltuaan sain ystäväkseni toisen vanhan mummon. Hän ei tietenkään ollut samoin rakas, kuten oma mummoni, mutta oikea ystävä kuitenkin.

Ala-asteella olin vahvaa keskitasoa ja se riitti vahnemmilleni, yläasteella numerot tippuivat - ja mielestäni syy on mm. se, että vanhempani, perusduunarit - eivät kai oikein pystyneet auttamaan minua enää läksyissä, eivätkä ehkä sitten ymmärtäneet, miten tärkeää se olisi edelleen ollut, että koulusta ollaan myös vanhempien taholta tosi kiinnostuneita, edelleen. Minua kannustettiin, mutta ei kuitenkaan kunnianhimoon, mikä onkin oikeastaan se ainoa harmillinen, aikuisena minulle lapsuudestani kostautunut asia. Minusta kasvoi lämmin, kiva, hauska ( juu omasta mielestäni, muista en tiedä : ) - ja ymmärtäväinen ihminen ja minulla on aina ollut korkea itsearvostus, mutta itseluottamukseni on hatara. Olen epävarma tarttumaan haasteisiin, en oikein uskalla mitään. Ehkä eteeni on tehty liikaa; en koskaan oikein ole oppinut ponnistelemaan, enkä pyrkimään pitkäjänteisesti mihinkään tavoitteisiin. Pitkäjänteisyyttä on erittäin vaikea löytää ja ylläpitää itsessään, jos sitä ei ole löytänyt itsestään jo lapsena.

Hyvä lapsuus syntyy mielesäni vankasta perusturvasta. Siitä, että kokee olevansa rakastettu ja tärkeä perheenjäsen, kuuluvansa johonkin

Ekstrana sitten vielä kodin ulkopuoliset, luottamukselliset suhteet muihin aikuisiin ja lapsiin - ja jos vanhemmat / tai muut aikuiset / vielä näyttävät lapselle, että maailmassa on muutakin, kuin vain kotipiha-ja kylä, niin eiköhän se tuossa ala olemaan? Nykyään on tietenkin kaikki harrastukset tuohon päälle, mutta eipä niitä minun lapsuudessani juuri kenelläkään ollut. 

Kiva kun niin moni kokenut lapsuutensa onnellisena! Eikä siihen välttämättä ole tarvittu ihmeellisyyksiä. Näitä on mukava lukea, kertokaa lisää jos paikalle sattuu vielä hyvän lapsuuden eläneitä :)

Ap

Minulla oli onnellinen lapsuus. Vanhemmat ovat tasapainoisia, lämpimiä ja perhekeskeisiä ihmisiä. "Maalaisjärkisiä" kasvattajia, jotka onnistuivat kasvattamaan meitä ilman tarvetta kovaan kuriin tai mihinkään erityiskeinoihin. Pääosin tottelimme ihan silkasta kunnioituksesta ja rakkaudesta heitä kohtaan. 

Mutta ei minun elämäni silti helppo ole ollut. Jouduin nimittäin koulussa heti ekaluokalla kiusatuksi, ja sitä jatkui yläasteen loppuun asti. Kestin, koska kotona oli ihana turvasatama, jossa minut hyväksyttiin sellaisena kuin olen. Mutta jälkensä se kiusaaminen silti jätti, ja 15-vuotiaana minulla todettiin paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus. Olen myös kärsinyt yhden vaikean masennusjakson alta kolmekymppisenä. Nykyisin pian 40 täyttävänä olen ihan perustyytyväinen elämääni kyllä, vaikka monen mielestä ei olisi syytä, koska minulla esim. ei ole ihmissuhteita lainkaan.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Lämpimimmät muistot on siitä kiireettömyydestä ja rennosta ja turvallisesta fiiliksestä mikä kotona vallitsi. Asuimme maalla järven läheisyydessä ja meillä oli karjatila. Äiti oli siis kotiäitinä. Äiti ei ollut mikään tiukkapipoinen kasvattaja ja saatiin aika vapaasti kulkea uimassa ja leikkiä naapurin lasten kanssa. Meillä ei ollut aina siistiä eikä arjen rytmitkään niin kohdillaan, mutta rakastava ja ihana ilmapiiri. Se on jäänyt mieleen että äiti ja isä tuntuivat aina niin super rakastuneilta. Ehkä se toi mukanaan sen hyvän ilmapiirin. Reissattiin myös aika paljon ulkomaita myöden. Samanlaista rentoutta, iloisuutta ja vapautta haluaisin myös omien lapsieni lapsuuteen. Sen takia olenkin valinnut kotiäitiyden.

Ensin tulee mieleen pieniä juttuja kuten se, että tehtiin perheen kanssa yhdessä asioita kuten käytiin pienillä retkillä ja metsässä kävelyllä, ja uimahallissa ja mummolassa. Illalla luettiin iltasatu ja pienenä vielä laulettiinkin. On jäänyt mieleen kun myös isä luki minulle vielä kun olin 10 vaikka osasin tietenkin itsekin lukea silloin.

Varsinkin äidille kerroin aina kuulumiset esim. koulun jälkeen. Aina kuunneltiin jos oli asiaa ja minua arvostettiin. Minulle ei huudettu, ei ollut mitään fyysistä väkivaltaa tai nolaamista. Toisaalta olin aika kiltti, niin huutamiselle ei olisi varmaan ollut tarvettakaan. Ei myöskään rajoitettu tai urkittu liikaa, minuun kyllä luotettiin.

Oli tutut arkirutiinit, ja aina tiesi missä vanhemmat oli ja milloin tulevat töistä. Äidillä oli lyhyet päivät ala-asteen opettajana joten ei tarvinnut olla pitkää iltaa kaverin kanssa tai yksin. Vanhemmat eivät riidelleet, eivätkä olleet koskaan kännissä. Kotona oli turvallista. Olin ujo ja varovainen mutta minua ei pakotettu mihinkään, rohkaistiin vain. Samanikäisiä kavereita asui naapurissa ja meidän kaikkien vanhemmat olivat ystäviä tai ainakin tuttuja keskenään, ja perheet kävivät toistensa luona kylässä. Molemmat vanhemmat leikkivät minun ja siskoni kanssa kun olin pieni.

Vanhempani erosivat kun olin yläasteella, mutta eivät onneksi silloinkaan riidelleet ja ovat edelleen ystäviä. Isäni muutti pois kotoa mutta oli silti paljon yhteydessä.

Minulla ei ole vielä omia lapsia (sori kun kirjoitan tällä palstalla, heh) mutta jos niitä nykyisen avomieheni kanssa saisimme niin haluaisin tarjota heille yhtä turvallisen lapsuuden kuin minulla oli.

Minunkin täytyy kertoa omasta! Lestadiolainen koti, yhdeksän lasta, esikoisena olin sisarussarjassa. Jos analysoitiin, mistä turvallisuus minulle syntyi:

- Kaikki oli ennakoitavaa, päivissä oli rutiinit kuten milloin syödään, mennään nukkumaan, lähdetään kouluun jne.

- Tiesin aina, että me lapset ollaan äidin ja isän elämässä kaikista tärkeintä.

- Alkoholia ei kätetyy yhtään eikä koskaan, joten tiesi ja tunsi, että edes riitojen aikana (kyllä äiti ja iskä joskus riiteli) käytös ei mene "yli" eli ei ole väkivaltaa tms.

- kun riideltiin ja loukattiin niin sitten pyydettiin anteeksi, äiti ja isä toisiltaan, me lapset vanhemmilta, vanhemmat meiltä ja me lapset toisilta.

- Aina oli joku kotona, kun äiti ja iskä oli töissä niin hoitaja oli kotona ja myöhemmin, kun pikkulapset oli tarhassa niin joku sisarus oli kans kotona koulun jälkeen.

- Arvostettiin koulunkäyntiä. Sanottiin, että koulussa pitää totella - ja kun tuli onnistumisia niin kehuttiin.

- tehtiin tavallisia asioita yhdessä esim leivottiin pullaa ja kesällä käytiin suviseuroissa ja mökillä. Meilläkin oli kaikkea tosi tavallista eikä mitään rahalla ostettua.

- äiti ja isä oli kiinnostuneita meistä, ihaili meidän taitoja yms.

- tiesin, että meitä rakastetaan ja minua rakastetaan, vaikka eivät olleet hyviä puhumaan tunteistaan. Se oli ennemmän sellaista, että tukkaa siliteltiin iltarukouksen yhteydessä, sairaana lellittiin limsalla, kun mun lemmikki kuoli sain nukkua äidin ja isän vieressä yms. :)