Oletko kärsinyt abortin jälkeisestä masennuksesta - kerro kokemuksistasi

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 10:08"]Tässä oma listani:

1. Seksuaalinen haluttomuus ja parisuhdeongelmat

2. Ärtymys ja ajoittainen vihaisuus

3. Kyvyttömyys surra, mutta sisällä tosi paha olo.

4. Anhedonia ja arvottomuus

5. Ilottomuus

6. Totaalinen yksinäisyyden tunne.

Ap

[/quote]

Jatkan...

7. Koin ettei kukaan voi auttaa tai ymmärtää

8. Syvät syyllisyyden tunteet, joita ei päässyt pakenemaan

9. Vaikeudet katsoa toisia ihmisiä silmiin ja vauvojen karttelu

10. Itseinho

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 10:14"][quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 10:08"]Tässä oma listani:

1. Seksuaalinen haluttomuus ja parisuhdeongelmat

2. Ärtymys ja ajoittainen vihaisuus

3. Kyvyttömyys surra, mutta sisällä tosi paha olo.

4. Anhedonia ja arvottomuus

5. Ilottomuus

6. Totaalinen yksinäisyyden tunne.

Ap

[/quote]

Jatkan...

7. Koin ettei kukaan voi auttaa tai ymmärtää

8. Syvät syyllisyyden tunteet, joita ei päässyt pakenemaan

9. Vaikeudet katsoa toisia ihmisiä silmiin ja vauvojen karttelu

10. Itseinho

[/quote]

Vielä tulee lisää mieleen...

11. Itserankaisumenetelmät: ilon ja onnen kieltäminen.

12. Häpeä

13. Syyllistyminen ihan kaikesta jopa pelkistä katseista (todennäköisesti liioteltu reaktio)

14. Viha miestäni kohtaan

15. Alakulo

16. Itkuisuus aina vauvan nähdessä

Hyvä lista. Juuri noin se on menee valitettavasti jos on mennäkseen. Tunnistan itseni, mutta olen haluton edelleen päästämään lukemaani tietoisuuteeni, kun en tiedä voiko tästä toipua? Miten tästä voi toipua? Olen tehnyt abortin noin vuosi sitten. Luulin toipuneeni, kun pahin vuoristorata hellitti. Ehkä olenkin? Mistä sen voi tietää?

Ap kuinka kauan omasta abortistasi on aikaa? Oletko täysin toipunut?

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 10:45"]Ap kuinka kauan omasta abortistasi on aikaa? Oletko täysin toipunut?

[/quote]

Monta vuotta. Olen toipunut masennuksesta, mutta en tiedä voiko abortista koskaan varsinäisesti toipua.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 10:44"]Hyvä lista. Juuri noin se on menee valitettavasti jos on mennäkseen. Tunnistan itseni, mutta olen haluton edelleen päästämään lukemaani tietoisuuteeni, kun en tiedä voiko tästä toipua? Miten tästä voi toipua? Olen tehnyt abortin noin vuosi sitten. Luulin toipuneeni, kun pahin vuoristorata hellitti. Ehkä olenkin? Mistä sen voi tietää?

[/quote]

Vastaan tähän myöhemmin ajan ja ajatuksen kanssa, nyt vähän kiirus :-)

Suru ja alakulo oli mun tuntemukset.

Olen kyllä, tosin abortoin myöhäisillä viikolla kromosomihäiriön vuoksi ja se oli elämäni kamalin kokemus. Toivu en koskaan, mutta asiaan tuli helpotusta uuden ihanan ihmisen muodossa. Silti en sitä aborttia kadu, koska kaikkien parhaaksihan se.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 18:10"][quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 15:20"][quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 15:14"]Monen vuoden lapsettomuuden jälkeen aloin odottamaan. 13+ viikolla kätilö kertoi että vauvan aivot kasvavat pään ulkopuolella. Lääkäri totesi että vahva sydän on estänyt keskenmenon ja lapsi joko kuolisi synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Elämäni vaikein asia kirjoittaa papereihin nimi ja anoa keskeytystä ministeriöstä. Viikon päästä tästä oli lääkkeellinen keskeytys. Kukaan ei tarjonnut henkistä tukea koska raskaus oli "alkuvaiheessa". Seuraava puoli vuotta meni enemmän ja vähemmän sumussa.

Olemme saaneet lapsia myöhemmin mutta aina on tunne että yksi uupuu. Uskoisin että täysin tunteeton ihminen elää ilman mitään "muistoa" abortista muilla se kummittelee lopun elämää tavalla tai toisella omissa ajatuksissa välillä vahvemmin, välillä lievemmin.

[/quote]

Kyllä. Just tuo kummastuttaa, kun henkistä tukea ei tarjota ollenkaan. Tosi kummallista. Mut onpa rankka kokemus sulla ollut elämässä :'(. Se jättää kyllä jäljen.

[/quote]

Aivottomille murhaajille tapahtuu tuollaista. Aivot mahtaa olla ämmällä itselläänkin pään ulkopuolella, ja tuo vaan olisi periytynyt lapselle, jos sitä ei olisi murhattu!

[/quote]

Eli sun mielestä mun olis pitänyt odottaa loppuun asti ja synnyttää, vaikka lapsella ei ole mitään elämisen edellytyksiä? Karua sanoa mutta ehkäpä sinullekkin käy näin niin tiedät sitten itsekkin ettei siinä ole paljon vaihtoehtoja... Vaikka ainahan tälläisillä ihmisillä on sitä "juopon tuuria" ja kaikki menee hienosti, eivätkä he tule ikinä ymmärtämään ettei elämä ole kaikille musta-valkoista.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 18:46"]Minä olin abortin jälkeen masentunut ja surullinen, haluton tekemään oikeastaan mitään. Tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä, vaikka mies oli koko ajan vieressä ja tukena. Tuntui, että osa minusta puuttuu, että en ole kokonainen. Oli hirveä vauvakuume, en kestänyt katsoa raskaana olevia naisia tai pieniä vauvoja vaan saatoin purskahtaa itkuun kun näin esim. kaupassa. Koin jopa vihaa ja katkeruutta siitä, että muut olivat raskaana ja saivat puuhailla pienten vauvojen kanssa. Tuntui, ettei kukaan voi ymmärtää miltä minusta tuntuu, olinhan kuitenkin ihan vapaaehtoisesti keskeyttänyt raskauden.

Koin syyllisyyttä siitä, että olin riistänyt lapselta mahdollisuuden elämään. Olin tappanut sen. Mietin, millainen lapsi se olisi ollut. Pyysin siltä usein anteeksi.

Itkeskelin paljon ja puhuin asiasta mieheni kanssa, mutta asia ei ratkennut, paha olo vain jatkui. Abortti ei varsinaisesti kaduttanut, niinkuin järjellisellä tasolla, koska koen, että se oli järkevin ratkaisu siinä tilanteessa, mutta kyllähän se silti selkeästi kadutti tunnetasolla koska reagoin tuolla tavalla.

Tämä jatkui useita kuukausia, kunnes eräänä iltana vain purskahdin kotona ihan hillittömään itkuun, ulisin miehen kainalossa kaikkia tunteita ja oloja ulos. Sen jälkeen homma helpotti ja elämä kirkastui. Lopetin esim. vauvoille ja raskaana oleville naisille itkemisen ja muutenkin pystyin suhtautumaan asioihin taas "normaalisti".

Myöhemmin tajusin, että tuo lopullinen purkautuminen ja avautuminen kävi juuri niihin aikoihin, kuin sen lapsen olisi ollut määrä syntyä jos se olisi pidetty. Mietin, että olikohan kyseessä joku psyykkinen tiedostamaton juttu, kun keho ja mieli oli kuitenkin varmasti jo valmistautunut raskausaikaan ja sitten koko sen "raskausajan" olin ihan paskana siitä, että en olekaan raskaana.

Enää en pystyisi tekemään aborttia.

[/quote]

siis miksi teit abortin? Oli vauvakuume?!

Olen menossa huomenna tekemään aborttia.

Tiedän jo nyt, että tulen tuntemaan suurta alakuloa.

Minulla on jo ennestään 3,5 vuotias ihana lapsi, jonka kanssa olen yksin. Miesystävä on ollut jonkin aikaa, mutta ei niin kauaa, että voisin sanoa, että tämä suhde kestäisi.

Olen aivan romuna. Tuntuu, että ilman lastani varmaan mielummin tappaisin itseni, kuin tämän sisällä kasvavan solurykelmän.

On täysin kestämätön ajatus, että minun täytyisi joskus vielä hymyillä, nauraa, rakastaa tämän jälkeen. Koko illan olen pyydellyt anteeksi, itkenyt ja surenut.

Kuitenkin tiedän, että tämä on ainoa ratkaisu. En muista, missä sanottiin, että miettimisaikaa on tarpeeksi, kunhan malttaa rauhoittua.. Ei sitä ole. Sitä ei ikinä ole tarpeeksi.

Agnostikkokin tässä vaiheessa toivoo, että se taivas on olemassa ja että sisälläni kasvava lapsenmahdollisuus sinne pääsisi.

Mulle tehtiin abortti viikonloppuna. Kävin perjantaina ekan kerran klinikalla ottamassa ekan lääkkeen ja loput otin sunnuntaina kotona. Mulla oli ystävä käymässä onneksi. Kivut oli julmat. En ole koskaan kokenut samanlaista. (tähän nyt voi joku synnyttänyt sanoa vaikka mitä, mutta pliis ei ..) henkinen kipu oli kaikista pahin. Olisin nimittäin halunnut lapsen. Halusin pitää sen. Mutta mulle perusteltiin, että olen liian ongelmainen tällä hetkellä. Kukaan ei uskonut, että voisin muuttua. Tehdä elämänmuutoksen vauvan takia.

Vaikka muutin hetkeksi elämäntapojani kun sain kuulla olevani raskaana. "Et sinä siihen pysty." "Mitäs sitten kun sossu vie vauvan?" ja tuon kysyi psykologini.

Vanha viestiketju Mä tiedän, mutta käyn samoja tunteita läpi. Järjellä tehty päätös, mutta miten mieli reagoi, en voi lopettaa itkemistä, vaikka tiedän, että ratkaisu on oikea. En voi pitää tätä lasta, mutta en ikäänkuin haluaisi antaa sitä poiskaan. Mikään ei tunnu miltään, mutta samaan aikaan kaikki sattuu. Keskeytysaika varattu ensi viikolle.

Tämä on ohis, mutta minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Lapsi ei tuntunut omalta, en halunnut hoitaa häntä. Koin syvää häpeää omista tunteistani, koska tiesin että minun kuuluisi rakastaa häntä ehdoitta. Lopulta sain puhuttua lääkärille, kävin terapiassa, ja olen saanut työstettyä tunteitani. Tämä on silti aihe, josta en halua kertoa edes läheisilleni. Se hävettää.

Voin henkisesti pahoin (oli esim. ahdistusta, luulosairautta, alemmuudentunnetta), mutten osannut sanoittaa sitä enkä kaikilta osin kytkeä aborttiin, josta pahoinvointi eri muotoineen oikeasti johtui, kuten myöhemmin aloin ymmärtää.

Myös abortin ajatteleminen ahdisti. En voinut keskustella siitä kenenkään kanssa, koska pahoinvoinnin ilmaisemisen olisi hyvällä syyllä voinut nähdä absurdina: tein aborttivalinnan itse ja virallinen näkemys yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on, että sikiö on "vain solumöykky" – miksi itkeä jotain solumöykkyä, ja toisaalta, jos se ei ollutkaan vain solumöykky, niin miksi sitten tein abortin?

Vaikka olin itse tehnyt abortin, huomasin vastustavani tunnetasolla aborttia puoltavia puheenvuoroja esim. nettikeskusteluissa. Asetuin tunnetasolla aborttivastaisten puolelle. Huomaamattani olin alkanut ajatella, että minun täytyy olla lapseni puolella. Ymmärsin, ettei kyseessä ollut "vain solumöykky".

Ristiriita kärjistyi ja ahdistus paheni. Voin henkisesti niin pahoin, etten nähnyt edes syytä hakea ammattiapua. Minulle oli selvää, ettei mikään määrä terapiaa tulisi auttamaan. Olin masennuksen tuolla puolen, harhailin jossain tyhjyydessä.

Tämä "aborttitarina" saa täällä varmasti paheksuntaa, mutta kerron silti omasta kokemuksestani.

Olen 17-vuotias ja minulle asennettiin hormonikierukka, koska Jaydess-sopii myös synnyttämättömille pienen kokonsa vuoksi. Päätin kokeilla, koska ei pillerien muistamista ym. sählinkiä.

Sain viime syksynä tietää olevani raskaana hormonikierukasta huolimatta, raskausoireet vain satunnaisia (pyörtymistä, huimaus, lisääntynyt väsymys). En osannut arvata olevani raskaana, vaikka kuukautiset jäivät pois eikä osanneet lääkäritkään sillä kävin neurologillakin pyörryttyäni bussiin. Vatsani ei kasvanut, koska kohtu erittäin taaksepäin kallistunut.

Noh, abortti tehtiin Valviran luvalla n. viikolla 17 ja kokemus oli äärimmäisen rankka Cytotecein synnytyksineen kaikkieen. Verenhukka ja kipulääkkeet eivät auttaneet.

Ensimmäiset 2 kuukautta toimenpiteestä sujui ilman suurempia ongelmia. Huomasin vain hiukan eristäytyneeni ystävistä ja että yleinen jaksaminen kortilla (koulupäivän jälkeen täysin kuitti). Sitten alkoivat fyysiset oireet (raajojen puutuminen, pistely, nykäisyt lihaksissa, lihasjumit yms), joita siitä stressistä tuli, kun aloin käymään tapahtumia läpi. Olo oli täysin voimaton, koska häpesin tapahtumia ja koin syyllisyyttä tapahtumista. Aloin potemaan jatkuvaa ahdistusta sekä saamaan paniikkikohtauksia ja nyt diagnosoitukin vaikea paniikkihäiriö.

Minun tarinani, mutta muuta järkevää vaihtoehtoa ei ollut. Ystävät sekä vanhemmat tietävät, poikaystäväni kanssa olin ollut yli vuoden yhdessä.

Ei tullut masennusta abortin takia. Vähän haikeutta ja morkkista siitä, kun tulin vahingossa raskaaksi. En ole koskaan halunnut lapsia. Minusta sellainen alkio ei ole vielä varsinaisesti lapsi, ihminen - sellaisen alku vasta. En olisi hyvä äiti, lapsi kärsisi. Parempi näin ihan kaikille. Ihmiskunta ei ole kuolemassa sukupuuttoon, ihan päinvastoin. Mielestäni ihmiset tekee abortista turhan suuren numeron, aiheuttavat ahdistusta ja huonommuuden tunnetta aborttia harkitseville ja abortin tehneille.

Olen tehnyt yhden abortin ja ei tullut mitään muita tunteita kun helpotus.

mä olin vaan iloinen kun sain sen abortin tehtyä, lapsi olis ollu se mikä mut olis masentanut. Elämä on ihanaa vapaana ilman lapsen kahleita! <3 saa mennä ja tulla miten huvittaa, syödä kun huvittaa, nukkua kun huvittaa, ei haise paska ja kuolaa ei ole kaikkia eikä tarvii siivota muuta kuin omat jäljet

Oot kyllä aivan helvetin säälittävä yksilö siellä ruudun takana. 😂👍 Hankippa vaikka oma elämä tai mee terapiaan, jos on tollanen mielenterveys ongelma kyseessä et pitää tänne tulla huutelemaan kun et edes asiaa selvästi ymmärrä sillä tasolla kun fiksut aikuiset sen ymmärtävät. Onneksi oma elämäsi varmasti parani tuolla lapsellisella kommentilla priimasta vielä pyhimykseksi. Haistaa vittu :) Ei mulla muuta. Toivon samaa sinulle mitä juuri täällä huutelit. Kannattaa muistaa et karma puree perseestä ennemmin tai myöhemmin ;)