Ystävä ei kerro itsestään mitään

Kaupunkien juoruämmiä näköjään harmittaa.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 08:20"]

Kaupunkien juoruämmiä näköjään harmittaa.

[/quote]

miten voit sanoa ihmistä ystäväksi tai läheiseksi jos et tiedä hänestä mitään? toinen osapuoli kuitenkin olettaa sinun pitävän häntä ystävänä

Tämä minua suunntattomasti ahdistaa naistenvälisessä ystävyydessä! Odotukset, että pitäisi avata itsensä ja menneisyytensä toiselle ihmiselle! Mitä vikaa on tavata ja keskustella yhteisestä harrastuksesta tai mielenkiinnon kohteista? Miksi sinulle, ystävä, on tärkeä tietää elämänhistoriani? 

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 08:17"]Minullakin on tuttava, joka kyselemällä kyselee aina kaiken mitä kuuluu. Kun yritän kääntää puheen vastavuoroisesti häneen, hän vastaa hyvin lyhyesti ja ympäripyöreästi. Se tuntuu siltä kuin hän ei luottaisi minuun, mutta olisi mahdottoman utelias ihmisten elämistä ja juoruilisi niistä jollekin kolmannelle taholle. Tekee mieli itsekin vetäytyä, mutta en osaa jotenkin nipistää vain suuta kiinni, kun toinen "tenttaa".

[/quote]

Mun äiti on tällainen.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 08:03"]

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 05:46"]

minä olen kertonut syvällisistä ja kipeistä asioista. En tahtoisi pitää terapeuttina vaan tasapuolisena ystävänä. Ei vaan ole mahdollisuuksia, kun emme ole tavanneet kasvokkain pitkään aikaan. Kirjoittaneet vain.

[/quote]

Kaikki eivät vain halua puhua oman elämänsä traumoista ja kipupisteistä. Itsekään en vuodata koskaan murheitani ystävilleni, koska en koe saavani siitä mitään apua.

[/quote]

Sama juttu. Käsittelen mieluiten murheeni yksin, ja jaan toisten kanssa iloni ja kiinnostuksen kohteeni. En muutenkaan välitä puhua itsestäni, tuntuu maailman turhimmalta puheenaiheelta. En juuri edes ajattele itseäni kun arkeani elelen.

No, minä en kerro itsestäni oikein mitään, kun ei minussa ole mitään tiedettävää. En harrasta mitään (tai no, kuntosalia ja juoksemista, mutta ei ketään nuo kiinnosta), en ole töissä vaan kotona lasten kanssa ja jos taas kerron miten lasten kanssa on mennyt niin saan kuulla jälkikäteen kommentteja että "Kun se vaan kokoajan puhuu niistä lapsistaan".. 

En kyllä tosin utele mitään muista ihmisistä, kysyn toki että mitä kuuluu jne. mutta en jaksa udella muuten. 

Toisaalta, mulla ei ole ystäviä, eikä oikein kavereitakaan. Moni ihminen lyöttäytyy seuraani kyllä, mutta minulle he ovat enemmänkin tuttuja. 

Juujuu, olen hirveä narttu ja v-mäinen ja mitäs muuta olen täällä luonteestani kuullut, mutta en vain ole sellainen ihminen, joka tuntisi ihmisten kanssa hirveää sielujen sympatiaa tai vastaavaa. Oma mies on poikkeus. Häntäkin kohtaan olen suhteellisen etäinen, mutta mies nyt ymmärtää miksi kun on itsekin introvertti. (joojoo, varmasti pettää ja hakee sen läheisyyden kaipuuta jostain muualta, tämäkin on jo kuultu, niin ei nyt jakseta lähteä siihen.)

Ei aina ole kyse luottamuksesta. Etenkin jos toinen ihminen kertoo paljon omista ongelmistaan ja avautuu kaikissa keskusteluissa, niin vastakumppanille tulee sellainen olo että mitäpä minä nyt omista jutuistani kertomaan, kun tuolla menee niin huonosti.

Pidän huolta siitä, että en kerro kaikille kaikkea. Jotkut ihmiset eivät ajattele, ettei kaikkea ole tarkoitus kertoa eteenpäin. Kun itse kuulen toiselta ihmiseltä kolmannen ihmisen intiimivaivoista tai vastaavasta, tulee tunne, etten halua kertoa omista yksityisasioistani ihmiselle, joka huolettomasti levittää arkaluontoisia asioita eteenpäin.

Haluaisin myös jakaa enemmän asioita yhden kaverin kanssa, mutta hän ei hirveästi kerro itsestään, ainakaan oma-aloitteisesti. Kyselemällä jonkin verran. Keskusteluissamme hän on minua hiljaisempi, mutta en ole itsekään kovin puhelias. Meillä on kuitenkin aika paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Olen vähentänyt yhteydenpitoa aiemmasta, kun en halua olla paljon aktiivisempi osapuoli. Haluaisin, että yhteydenpito oli tasapuolisempaa. Ehkä hän ei vain kaipaa kovin paljoa asioiden jakamista, hän on ainoa lapsi ja asunut aina yksin ja on aika itsenäinen.

Minä kuulun niihin, joiden puheenaiheet läheistenkin ystävien kanssa pyörivät aika pinnallisten aiheiden, kuten työn ja opiskelun, ympärillä. Suurin mörkö minun kohdallani on mt-ongelmainen siskoni, joka tekee minun ja perheeni elämästä ajoittain melkoista painajaista, mutta vain pari ystävääni tietää siskoni ongelmista. En yksinkertaisesti halua pilata tunnelmaa toteamalla, että arvatkaapa kuka tilasi itsaria yrittäneelle siskolleen ambulassin tuossa viime viikolla. Mitä se helpottaisi? Voin puhua siskoni asioista perheeni kanssa, joten en minä niitä juttuja jätä sisälleni märehtimään.

Toinen aihe, josta tyttökavereiden kanssa kuuluisi puhua, on miesasiat. Tuntuu, että Sinkkuelämää ynnä muut naistensarjat ovat luoneet kuvan, etteivät parisuhteet ja petijutut ole enää pariskunnan välisiä asioita, vaan kaikki pitää puida ystävien kanssa miehen sukupuolielimiä myöten. Minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään vientiä miesmarkkinoilla. Mitä puhuminen tässä tilanteessa auttaa, varsinkin kun suurin osa ystävistäni on enemmän tai vähemmän vakavassa parisuhteessa tällä hetkellä?

Ihmettelen myös sitä asennetta, että jos ystäväni haluaa kertoa minulle kaiken mahdollisen isänsä eturauhasvaivoista edellisen hoidon outoihin petitapoihin, niin minun pitäisi myös kertoa hänelle yhtä paljon omasta elämästäni. Jos joku haluaa kertoa elämästään ja nauttii itsestään puhumisesta, niin mikäs siinä, mutten minä ole sen takia hänelle mitään velkaa. Minulle kaikista edellä mainitsemistani asioista puhuminen aiheuttaa ahdistuneisuutta ja kiusaantuneisuutta. Ei oikea ystävä haluaisi pakottaa minua tekemään jotain ahdistavaa oman uteliaisuutensa vuoksi.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 23:10"]

Oletko varma, että olette ystäviä? Mistä tiedät?

[/quote]

Samaa ajattelin. Jos ap:n ystävä ei halua nähdä kasvokkain, vaan vain kirjoitella, se voi tarkoittaa, että haluaa pikkuhiljaa vähentää yhteydenpitoa.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 23:39"]

Tuntuu, että Sinkkuelämää ynnä muut naistensarjat ovat luoneet kuvan, etteivät parisuhteet ja petijutut ole enää pariskunnan välisiä asioita, vaan kaikki pitää puida ystävien kanssa miehen sukupuolielimiä myöten.

[/quote]

Tuntuu ihan samalta! Minulle on jopa näytetty kuva itselleni tuntemattoman miehen peniksestä, niin pitkälle "avoimuus" naisten kesken on mennyt. Ainakin minä haluan pitää tietyt asiat vain pariskunnan välisinä.

Ei ole ap:n tapaukseen verrattavissa, mutta minäkään en enää puhu itsestäni mitään, kyselen vain ystävien asioista ja istun lopun ajan hiljaisena seurassa. Huomasin nimittäin, että minun ystäväni ahdistuvat, kun kerron heille elämäni vaikeuksista. Minä itse olen sellainen, että näen vaikeuksissa surkuhupaisia ja tragikoomisia piirteitä, saatan hymyillä ja nauraakin niistä kertoessani. Mutta näiden reaktioista kävi ilmi, että pitivät sitä kuitenkin jonkinlaisena valittamisena.

Joten nyt sitten kyselen vain heidän lapsistaan ja muista asioistaan. Kohta varmaan kuitenkin lennän kaveripiiristä ulos, kun en kerro itsestäni tarpeeksi... Anteeksi vain, mutta kertoisin, jos oikeasti haluaisitte kuulla.

Yleensä ei tarvitse kertoa itsestään mitään. Kunhan kysäisee, mitä kuuluu, ihmiset vuodattaa ja ryöpyttää kaiken niskaan. Tykkäävät puhua itsestään. Aina ei jaksaisi kuunnella sitä valitusta ja miehen haukkumista ja kauheaa nitinääja huolia ja ongelmia ja kauheaa lapsuutta jne..

Mutta olen nyt vanhempana oppinut, että kysyn, mitä kuuluu ja sitten suljen korvani ja nyökkään välillä, että aivan. Kyllä ihmiset vuodattaa ja valittaa ja puhuu itsestään niin paljon,ettei tarvi paljoa kysellä.

Minun asiani ei mielestäni oikeastaan kuulu kenellekään. Jos joku haluaa ruikuttaa emättimen kökkäreetkin ja miehensä jokaisen sanomisen, niin siitä vain. Mutta se ei edellytä, että minun pitäisi kertoa koko elämäntarina.

Onneksi ei yleensä tarvitse, koska suurin osa tykkää jauhaa tuntitolkulla itsestään ja ongelmistaan ja elämästään ja navastaan.

Onneksi on muutama tuttu, joiden kans voi jutella harrastuksista ja maailmanmenosta yms. eikä sellaista jatkuvaa uskoutumista

Olen tuntenut ystäväni jo kuusi vuotta ja olen itse tosi avoin henkilö ja luotan ystäviini. Kerron heille melkein kaiken ja olemme olleet hyvin tiiviisti yhdessä jo nuorelta iältä. Yhtenä kertana hän oli todella innoissaan ja kun kysyin mitä asia koski hän vain sanoi että ei mittän. Olin hieman tyrmistynyt, kun toinen ystäväni tuli paikalle ja he alkoivat keskustella asiasta. Kun kysyin uudestaan asiasta hän sanoi edelleen samaa. Sitten kysyin johtuiko se minusta, ettei hän kertonut asiasta? Hän sanoi ettei se johdu minusta vaan hänestä. Silti olin hieman äimistynyt. Sen perään hän kommentoi, että ei ollut vielä tarpeeksi avoin puhumaan asiasta ja sanoi, että kertoo vielä joskus siitä. Jos ei ole kuuden vuoden jälkeen tarpeeksi avoin kertomaan iloisesta aiheesta ystävälleen niin milloin? 

Joten aloin miettiä kuinka paljon tiesin ystävistäni. Päädyin siihen, että tunsin heidät, mutta en tiennyt hirveästi mittän yksityiskohtaisia tietoja kuten mikä on heidän lempivärinsä ym. 

Joten nyt kysyn. Johtuuko se siitä, etten ole tarpeeksi luotettava, koska puhua pulputan paljon. Vai johtuuko siitä, ettei ystäväni halua puhua minulle mitään, koska ei pidä minusta. En tahtoisi olla ystävä, joka pakottaa toiset kertomaan asioita, mutta he eivät puhu minulle mitään syvällisiä asioita. 

Onko oikei suuttua asiasta vai ylireakoinko? Mitä minun pitäisi tehdä.  

Amicum kirjoitti:

Olen tuntenut ystäväni jo kuusi vuotta ja olen itse tosi avoin henkilö ja luotan ystäviini. Kerron heille melkein kaiken ja olemme olleet hyvin tiiviisti yhdessä jo nuorelta iältä. Yhtenä kertana hän oli todella innoissaan ja kun kysyin mitä asia koski hän vain sanoi että ei mittän. Olin hieman tyrmistynyt, kun toinen ystäväni tuli paikalle ja he alkoivat keskustella asiasta. Kun kysyin uudestaan asiasta hän sanoi edelleen samaa. Sitten kysyin johtuiko se minusta, ettei hän kertonut asiasta? Hän sanoi ettei se johdu minusta vaan hänestä. Silti olin hieman äimistynyt. Sen perään hän kommentoi, että ei ollut vielä tarpeeksi avoin puhumaan asiasta ja sanoi, että kertoo vielä joskus siitä. Jos ei ole kuuden vuoden jälkeen tarpeeksi avoin kertomaan iloisesta aiheesta ystävälleen niin milloin? 

Joten aloin miettiä kuinka paljon tiesin ystävistäni. Päädyin siihen, että tunsin heidät, mutta en tiennyt hirveästi mittän yksityiskohtaisia tietoja kuten mikä on heidän lempivärinsä ym. 

Joten nyt kysyn. Johtuuko se siitä, etten ole tarpeeksi luotettava, koska puhua pulputan paljon. Vai johtuuko siitä, ettei ystäväni halua puhua minulle mitään, koska ei pidä minusta. En tahtoisi olla ystävä, joka pakottaa toiset kertomaan asioita, mutta he eivät puhu minulle mitään syvällisiä asioita. 

Onko oikei suuttua asiasta vai ylireakoinko? Mitä minun pitäisi tehdä.  

Et voi suuttua siitä, että toinen ei halua jakaa arkoja asioita itsestään. Tai toki voit suuttua mutta se on perusteetonta. Ystävä itse päättää milloin ja kenelle asioistaan avautuu. Kenties toiselle ystävälle hänen oli jostain syystä helpompi avautua. Jospa toinen oli kokenut samaa tai sitten ei vain luota sinuun samalla tavalla.