Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
20-vuotias poikani on sosiaalisesti täysin syrjäytynyt
04.03.2014 |
Hänellä on lievä asperger. Hän on käyttäytynyt niin törkeästi vanhoja kavereitaan kohtaan, että välit ovat menneet peruuttamattomasti poikki. Hän ei edes pyri etsimään uusia kavereita, vaan on kököttänyt yksin omassa huoneessaan viimeiset neljä vuotta. Hän sanoo, ettei enää luota muihin ihmisiin ollenkaan, eikä siitä syystä vaivaudu lähteä etsimään uusia tuttavuuksia. Mistä voisin hakea apua pojalleni, minusta tuntuu pahalta hänen puolestaan.
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisko parasta apua pojalle olla, että sä haet apua ja tukea ensin itsellesi, että jaksat auttaa poikaa.
Koeta esim täältä:
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:41"]
Neurologin kautta terapiaan?
[/quote]
Nämä ovat psykiatrin heiniä.
Jaa-a, täällä toinen samanlaisen, vähän vanhemman äiti. Tosin ei ole törkeä, on tosi kohtelias, mutta on vain äärimmäisen ujo, niin kavereita ei ole. EI kyllä hirveästi kaipaakaan, ei nimittäin jaksa olla kavereiden kanssa jatkuvasti - jotkut ottavat kontaktia, kun on miellyttävä luonne. Kun yksi tyttö jossain vaiheessa oli ilmeisesti kiinnostunut ja laittoi tekstareita, näytti peräti ahdistuvan. Mulle kertoo asiansa. Mahdollisesti omankin poikasi törkeä käytös voisi johtua siitä, että ei "jaksa" kavereita.
Varmaan oikea suunta on nyt ottaa yhteyttä kuntoutuslääkäriin. Onko pojalla ammatti? Jos ei, hänellä voisi olla mahkuja kuntoutusrahalla opiskeluun, ts. saa opiskella omaan tahtiinsa kunhan jonkun verran suorittaa. Entä as-nuorten leiri? Omalle on suositeltu, mutta ei ole opintoihin sopinut. Lähde etsimään vertaistukea ja ellette ole kuntoutuslääkärin asiakas, pyytäkää lähete sinne. Suoraan ei meillä pääse, vaan tarvitsee ensin tavallisen lääkärin lähetteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskinpa enää tässä vaiheessa voit tehdä asialle mitään. Tuohon olisi pitänyt puuttua paljon aiemmin.
Poikasi ei selvästikään halua eikä kaipaa apua, ja hän on aikuinen ihminen. Eli et sinä nyt hänelle voi mistään hakea apua. Hakee itse jos haluaa. Mutta jos hän ei kerran edes halua ihmisseuraa, niin tuskinpa asia häntä vaivaa.
Osa ihmisistä tosiaan on ihan onnellisia ilman ihmisseuraa, olen itsekin aina ollut sellalinen. Jo lapsena kiinnosti enemmän asiatieto ja oma ajatusmaailma kuin toiset ihmiset. Aikuisena se taipumus on vain vahvistunut, ja olenkin päättänyt jo hyvin nuorena pysyä naimattomana ja lapsettomana. Elämäni on ihan onnellista näin, vaikka varmaan monen mielestä olen kurja syrjäytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:46"]
Poikasi ei selvästikään halua eikä kaipaa apua, ja hän on aikuinen ihminen. Eli et sinä nyt hänelle voi mistään hakea apua. Hakee itse jos haluaa. Mutta jos hän ei kerran edes halua ihmisseuraa, niin tuskinpa asia häntä vaivaa.
Osa ihmisistä tosiaan on ihan onnellisia ilman ihmisseuraa, olen itsekin aina ollut sellalinen. Jo lapsena kiinnosti enemmän asiatieto ja oma ajatusmaailma kuin toiset ihmiset. Aikuisena se taipumus on vain vahvistunut, ja olenkin päättänyt jo hyvin nuorena pysyä naimattomana ja lapsettomana. Elämäni on ihan onnellista näin, vaikka varmaan monen mielestä olen kurja syrjäytynyt.
[/quote]
Ei ole näin yksinkertaista. Peräkammarin pojat ovat usein aspergereja tms. ja joutuvat pulaan kun vanhemmat vanhenee. Siksi olen omaa poikaani kannustanut itsenäiseen elämään ja ollut taustapiruna, mutta itse on saanut asioitaan järjestellä. On lähipiirissä surullinen tapaus, kun 50-v:ltä äiti kuoli ja isä joutui palvelutaloon, kun eihän tämä mies oikein pystynyt hoitamaan. Siinä sitten opettelee itsenäistä elämää.
Sama juttu. Lievä as, sosiaalisesti syrjäytynyt mutta tietääkseni olen kohdellut kavereitani asiallisesti. Työkyvyttömyyseläkkeelle joutaa poika kuten minäkin olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten saisin äitini tajuamaan että hänen poikansa joutuu ihan samalla tavalla pulaan kun äiti vanhenee jos hän ei ala vaatimaan pojalta edes vähän itsenäisyyttä? Olen yrittänyt puhua hänelle järkeä lapsuudenkodissani käydessä mutta äiti ei vaan kuuntele, saan vastauksiksi pelkkiä tekosyitä ja selittelyitä miten veljeni "ei vaan pärjää". Häneltä löytyy siis kaikenlaisia diagnooseja, muttei oikeasti mitään sellaista mikä estäisi itsenäisen elämän. Tilanne on siis ihan sama kuin aloittajalla.
Ahdistaa koska äiti tuntuu olettavan minun hoitavan sitten veljeni asiat kuntoon aikanaan. Minusta tuo on itsekkäin vaatimus mitä äiti voi lapseltaan pyytää - veljeni ei ole minun lapseni ja on minusta äitini velvollisuus kasvattaa pojasta sellainen että hän pärjää yksinkin, kyllähän se onnistuu vaikka olisi mitä diagnooseja! Äitini ei siis suostu edes alkaa ajamaan veljeni asioita kuntoon tukitoimien, psykologin tai työkyvyttömyyseläkkeen muodossa, sanoo vain aina että muutaman vuoden päästä sitten, ja muutaman vuoden päästä sanoo saman uudelleen. Tilanne on siis ollut päällä jo vuosia. Veljelle itselleen puhuminen ei auta koska äiti dominoi kaikessa. Olen toivoton. Edes asioista tiukasti ja suoraan puhuminen ei ole tuonut muutosta tilanteeseen.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:02"]Sama juttu. Lievä as, sosiaalisesti syrjäytynyt mutta tietääkseni olen kohdellut kavereitani asiallisesti. Työkyvyttömyyseläkkeelle joutaa poika kuten minäkin olen.[/quote]
Millainen prosessi työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käy Vamos - etsivän nuorisotyön sivuilla, jos asut pääkaupunkiseudulla.
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 19:01"]
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:02"]Sama juttu. Lievä as, sosiaalisesti syrjäytynyt mutta tietääkseni olen kohdellut kavereitani asiallisesti. Työkyvyttömyyseläkkeelle joutaa poika kuten minäkin olen.[/quote]
Millainen prosessi työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen on?
[/quote]
Psykiatrille nyt ensin aika. Sieltä se sitten lähtee. Ystäväni on k.o. syiden vuoksi ollut eläkkeellä koko aikuisikänsä. Älä kuitenkaan tee sitä virhettä, että huollat poikaasi vuosikymmenet, koska hän siitä vain passivoituu ja tulee sinusta hyvin riippuvaiseksi. Paras tapa auttaa häntä pitkällä tähtäimellä on yrittää saada hänet niin toimintakykyiseksi oman arkensa hoidossa kuin hänelle vain mahdollista. Pois mukavuusalueelta! Sinne on helppo hautautua. Ala heti vuoden alusta ottaa selvää mahdollisuuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap:n pojan pitäisi työkyvyttömyyseläkkeelle hakea siksi, ettei hänellä ole sosiaalista elämää?? Kai hän silti ammatin voi hankkia ja töissä käydä! Itselläni on syväati as poika, tosin vasta 12-vuotias, mutta ilman muuta yritän kannustaa häntä itsenäiseen elämään. Kavereita ei ole pakko olla, mutta ammatti hankitaan ja töitä pyritään tekemään,
Parikymppiselle ei saa enää terapiaa ainakaan Kelan tai julkisen terveydenhoidon kautta, siis as-oireisiin tehoavaa mm. coacching-terapiaa. Mutta mikään ei estä hankkimasta sitä yksityiseltä. Yleensä kyse on asseilla neuropsykiatrisesta terapiasta, ei psykoterapiasta. Tosin monella assilla onmhös masennusta, kannattaa sekin mahdollisuus harkita läpi.
Ymmärrän ap:n huolen erinomaisesti. Me äidit emme ole täällä ikuisesti, ja miten lapsillemme käy, kun aika meistä jättää...
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 18:43"]Miten saisin äitini tajuamaan että hänen poikansa joutuu ihan samalla tavalla pulaan kun äiti vanhenee jos hän ei ala vaatimaan pojalta edes vähän itsenäisyyttä? Olen yrittänyt puhua hänelle järkeä lapsuudenkodissani käydessä mutta äiti ei vaan kuuntele, saan vastauksiksi pelkkiä tekosyitä ja selittelyitä miten veljeni "ei vaan pärjää". Häneltä löytyy siis kaikenlaisia diagnooseja, muttei oikeasti mitään sellaista mikä estäisi itsenäisen elämän. Tilanne on siis ihan sama kuin aloittajalla.
Ahdistaa koska äiti tuntuu olettavan minun hoitavan sitten veljeni asiat kuntoon aikanaan. Minusta tuo on itsekkäin vaatimus mitä äiti voi lapseltaan pyytää - veljeni ei ole minun lapseni ja on minusta äitini velvollisuus kasvattaa pojasta sellainen että hän pärjää yksinkin, kyllähän se onnistuu vaikka olisi mitä diagnooseja! Äitini ei siis suostu edes alkaa ajamaan veljeni asioita kuntoon tukitoimien, psykologin tai työkyvyttömyyseläkkeen muodossa, sanoo vain aina että muutaman vuoden päästä sitten, ja muutaman vuoden päästä sanoo saman uudelleen. Tilanne on siis ollut päällä jo vuosia. Veljelle itselleen puhuminen ei auta koska äiti dominoi kaikessa. Olen toivoton. Edes asioista tiukasti ja suoraan puhuminen ei ole tuonut muutosta tilanteeseen.
[/quote]
Äitisi on varmasti väsynyt ilman kaikkea "avun etsimistäkin". Avun saaminen on vaikeaa. Sitten sinä vielä syyllistät päälle. Sinusta sinun ei kuulu auttaa. Valtion mielestä heidän ei kuulu auttaa, vaan lähiomaisten, kuten sinä ja äitisi. Ehkä äitisi dominoi, koska hän on sillä saanut asiat hoitumaan edes jotenkin.
Toisaalta väliäkö sillä, jos ihminen opettelee itsenäiseksi vasta omien vanhempiensa kuoltua? Eka aika on ehkä vaikeaa, mutta sitten helpottaa tai ei.
Lassukkahan se on. Miltä se tuntuu, kun koko AV inhoaa ja halveksii poikaasi?
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:49"]
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:46"]
Poikasi ei selvästikään halua eikä kaipaa apua, ja hän on aikuinen ihminen. Eli et sinä nyt hänelle voi mistään hakea apua. Hakee itse jos haluaa. Mutta jos hän ei kerran edes halua ihmisseuraa, niin tuskinpa asia häntä vaivaa.
Osa ihmisistä tosiaan on ihan onnellisia ilman ihmisseuraa, olen itsekin aina ollut sellalinen. Jo lapsena kiinnosti enemmän asiatieto ja oma ajatusmaailma kuin toiset ihmiset. Aikuisena se taipumus on vain vahvistunut, ja olenkin päättänyt jo hyvin nuorena pysyä naimattomana ja lapsettomana. Elämäni on ihan onnellista näin, vaikka varmaan monen mielestä olen kurja syrjäytynyt.
[/quote]
Ei ole näin yksinkertaista. Peräkammarin pojat ovat usein aspergereja tms. ja joutuvat pulaan kun vanhemmat vanhenee. Siksi olen omaa poikaani kannustanut itsenäiseen elämään ja ollut taustapiruna, mutta itse on saanut asioitaan järjestellä. On lähipiirissä surullinen tapaus, kun 50-v:ltä äiti kuoli ja isä joutui palvelutaloon, kun eihän tämä mies oikein pystynyt hoitamaan. Siinä sitten opettelee itsenäistä elämää.
[/quote]
Jep. Oma veli on synnytyksessä lievästi vammautunut. Häntä paapottiin ja itse kyllä olen koettanut opettaa siskona aina kun käyn. Oma poikani on as, ja häntä olen opettamalla opettanut tekemään kotihommia ja hoitamaan asioitaan jo pienestä pitäen. Ettei käy niin kuin veljellä, että ei osaa edes kaurapuuroa keittää. Oma poika tarvitsee tukea, mutta kehittyy koko ajan. Hän vähän vanhempi kuin ap:n lapsi. Noita jumittuskausia on tullut, ja niihin ei auta antaa jäädä. Silloin on vaan vietävä ihmisten ilmoille ja keskittävä jotain, mikä kiinnostaa, että saa lähtemään. Aina se on piristänyt. Psykologin apu on tiukassa, se on koettu, mutta itse on saatu aika helposti piristymään, kun ei ole jäädy odottamaan asioiden selviytymistä itsestään.
Harmittaa tälläiset viestit. Miten paljon julkisuudessa puhutaan syrjäytymisen ehkäisystä ja siihen laitetaan myös yhteiskunnan rahoja. Kotona vanhemmat ovat kuitenkin yksin tilanteen kanssa, eikä mitään löydy tukea. Varsinkin kun kyseessä on yäysi-ikäinen lapsi.
Toimiiko paikkakunnalla etsivä nuorisotyö. Hesarissa oli tänään (eilen?) myös juttu tukikaveritoiminnasta poikasi tyylisille nuorille.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:42"]
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 21:41"]
Neurologin kautta terapiaan?
[/quote]
Nämä ovat psykiatrin heiniä.
[/quote]
Autismin kirjon häiriöitä kuntouttavat psykologit neuropsykologisessa kuntoutuksessa.
Alue: Aihe vapaa
Oisko joku etsivä nuorisotyö tai mikä sek nyt on joka yrittää llytää syrjäytyneitä nuiria. Eikö nyt Oo joku nuorisotakuukin että heti pääsee kurssille tai työharjoitteluun jos vaan marssii työkkärin ovesta sisään.
Varmaan uusia tuttuja ja kenties joskus kavereitakin tulee vastaan jos säännööllisesti käypi jossain, työssä tai koulussa.