Lue keskustelun säännöt.
Voiko suhde mieheen jolla ei ole lapsia onnistua jos itsellä on?
01.03.2014 |
Ollaan tässä nyt puolen vuoden verran enemmän ja vähemmän oltu yhteyksissä. Lapsiani en ole vielä miehelle esitellyt, muuta kuin kerran ohimennen. En uskalla, en halua tutustuttaa uuteen ihmiseen ennen kuin olen suhteestamme täysin varma.
Mies vakuuttaa että tätä haluaa, on elämässään kuulemma kaivannutkin jotain aloilleen asettumista. Tunnen että tarkoittaa tätä, mutta kun eihän hän tiedä lapsiperhearjesta mitään. Jaksaakohan sitä kuitenkaan?
Lisäksi huomaan että itseäni todella tympäsee niillä kerroilla eli joka toinen viikonloppu kun olen lasten kanssa, hän lähtee baariin.. Sitähän en sitten hyväksyisi aina jos meidän elämäämme todella asettuisi.
Onko kertoa kokemuksia, mitä teen kannattaako olla vaan päineen lasten kanssa (ajatuksella helpompi ilman miestä) tai etsiä mies jolla myös lapsia? Vai voisko tää onnistua, kaikinpuolin muuten hyvä mies, mutta mutta..
Kommentit (20)
Mun mies oli lapseton kun tavattiin. Ei mitään ongelmaa ole ollut missään vaiheessa. Arvot ja käsityksemme lasten kasvatuksesta ovat olleet niin samanlaiset, että helposti sujahti mies meidän perheen arkeen.
Meillä kyllä mies ei ravannut missään baarissa missään vaiheessa... en olis kyllä lähtenyt mitään baarikärpästä isäpuoleksi kesyttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta teet ihan oikeen kun jätät sen, eikait ulkopuolista ihmistä voi velvoittaa hoitamaan toisten sotkuja.
Miksi näissä keskusteluissa aina heitetään paskaa yksinhuoltajien päälle? Mun ex-mieheni sairastui vakavasti henkisesti kun oltiin oltu naimisissa jo yli vuosikymmen. Sairastuminen oli täysi sattuma, joten kaikki paskakommentit voi jättää, kiitos.
Tapasin 4 vuotta eron jälkeen miehen, jolla ei ollut lapsia. Tutustuminen ei edennyt seurusteluun, koska miehen oli vaikeaa sopeutua "lapsellisen" ihmisen elämänrytmiin. Olin taas useamman vuoden sinkkuna ja sitten tapasin sattumalta miehen, jolla oli yksi varhaisteini-ikäinen lapsi, kuten minullakin. Meillä synkkasi heti. Kumpikaan ei koe että toinen hoitaa kummankaan sotkuja, tulemme erinomaisesti juttuun, mutta yhteenmuutto ei ole haaveissamme. Seurustelemme, mutta asumme erillään. Näin on paras!
Oisko vielä lisää kommetteja tähän. Nyt menee ajatukset tasan ja yksi "ihana" kommenttikin mahtuu kuinka asiat olen sotkenut. Nämä on kyllä tosiaan mukavia nämä yh-äitien haukkujat, voi kun joskus joudut samaan tilanteeseen, joudut paljon nielemään aiempia kommenttejasi. Elämästä kun ei koskaan tiedä.
ap
Mä olen sun kanssa vähän samanlaisessa tilanteessa. Mä olen tapaillut jo vuoden lapsetonta miestä, mulla siis lapsia.
Mä en halua lisää lapsia, eikä mies halua lapsia ollenkaan.
Mua ei haittaa, että miehellä on oma elämä. Hän käy ulkona, tapaa ystäviään, matkustelee. Mun mielestä se on hienoa. Mies on sanonut, että mun kanssa saa sekä sinkkuuden että suhteen parhaat puolet. Mies siis kaipaa omaa aikaa ja tykkää tehdä "vapaasti". Mutta aina on mun kanssa silloin, kun se mulle sopii. Aina. Ikinä baareilu tms.ei ole mennyt mun ohi.
Mies ei ole tavannut lapsia, eikä ole tarkoituskaan. Me ollaan yhdessä silloin kun lapset on isällään.
Minä tykkään, mies tykkää. Tämä on sellainen suhde, joka sopii meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli siis tarkoitus kysyä, että onko sen miehen pakko jakaa lapsiperhearki? Ei tää mun mies sellaiseen kykenisi. Enkä minä haluaisi sitä tänne lapsille isää leikkimään. Mies on mun, en jaa sitä lasteni kanssa ;)
T.7
No mä en jaksaisi alkaa lapsettoman miehen kanssa seukkaamaan. Tietty riippuu vähän iästä. Jos mies on yli 35 ja vielä lapseton sinkku, niin silloin miehessä lähes aina on jotakin "vikaa", jonka vuoksi ei perhettä oo itselleen saanut. Asuinpaikastakin riippuu, esim pääkaupunkiseudun lapsettomat yli 35-vuotiaat on lapsellisia vastuuttomia ja itsekkäitä pelimiehiä. Ei ne ymmärrä lapsiperhearkea. Jos taas olette jotain 18-30-vuotiaita, niin siinä iässä vielä on jotain joustavuutta ja muutosvalmiutta luonteessa ja voi perhe-elämään mies sopeutuakin. Itse en jaksaisi kyllä kenenkään etäisänkään kanssa olemaan, en jaksa sitä nyksä, eksä, mun, sun, meidän lapset-kuviota. Oon mieluummin yksin. Seurustelen sitten, kun lapset muuttaa pois kotoa. En jaksa alkaa sekoittaa ketään miestä mun lasten elämään. Ja ihan ilman omaa syytä oon yksinhuoltajaksi joutunyt, mies alkoi narkkaamaan ja lähti. Mutta en mä tarvi ketään lohduttajaa ja sängynlämmittäjää. Keskityn nyt lapsiin, miehet vaan sotkee kuviot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kellään kokemusta sellaisesta tilanteesta että mies haluaa omiakin lapsia?
Voi onnistua :) Minä erosin ja tapasin maailman ihanimman miehen jonka kanssa nyt naimisissa. On ollut/on ihana isäpuoli kahdelle lapselleni, vei meitä kaukomaille ja auttaa lapsiani joka käänteessä opiskeluissa ja kesätyöpaikkojen, harjoittelupaikojen saamisessa ja tukee kaikessa.Hänellä ei ole biologisia lapsia. Myös hänen vanhempansa ottivat lapset aikoinaan innokkaasti vastaan ja rakastavat heitä kovasti. Mua on onnistanut !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18 onnellista vuotta tulee pian täyteen:) Olimme työpari ja ystävät parin vuoden ajan ja tuona aikana kävimme kaikki elämämme asiat läpi. Se että olin 5v vanhempi ja mulla oli 3 lasta (6-15v) ei ollut mikään ylläri miehelle. Olimme tuolloin 31/36v.
Kun sitten aloimme seurustella kaikki tapahtui yhdessä rysäyksessä - ensimmäisestä yhteisestä viikonlopusta meni 2 vkoa kun minut esiteltiin vanhemmille ja 2 vkoa siitä lapset olivat jo "mummolassa" mukana. Appiksetkin otti lapset ihanasti vastaan. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat, yhteinen kuopus saatiin vasta 6 vuoden uusperhe-elämän jälkeen.
Varmasti alussa miehelle oli shokki se miten aikataulutettua ja hektistä perhe-elämä oli villin ja vapaan poikamiehen elämään verrattuna, mutta vaikuttaa yhä hyvin onnelliselta eikä koskaan ole edes kuvitellut luopuvansa meistä. Aina puhunut kaikista lapsista ominaan (esim CVssä 4 lasta:D) eikä "puolikkaina"
Voi onnistua. Itse olin neljän lapsen yh, kun tapasin nykyisen (silloin lapsettoman) mieheni. Uusperhe on perustettu, yhteisiä lapsia yksi ja toinen tulossa, ja mies kohtelee neljää isointa omina lapsinaan siinä missä yhteistäkin. Ulkopuolinen ei meidän perhedynamiikkaa katsellessaan edes tajuaisi, että kyse on uus- eikä ydinperheestä.
Alku ei kuitenkaan ollut mitään ruusuilla tanssimista, lapseton ei isoon hässäkkään ihan vain "sujahda" sisään, ja toisaalta lapsetkaan eivät hyväksy uutta ihmistä elämäänsä tuosta noin. Töitä tämän eteen on tehneet molemmat.
Ensin tapailtiin, kun lapset olivat isällään. Sitten tavattiin lasten ollessa kotona, kesällä tehtiin lomareissu, jolla testattiin niin miehen sopeutumiskykyä kuin lastenkin reaktioita, ja loppuviimeksi muutettiin yhteen & mentiin naimisiin samalla kertaa.
Alkuunsa vastuu kaikesta lapsiin liittyvästä oli puhtaasti mulla, mutta ajan kuluessa on mies ottanut osakseen varmaan enemmän kuin nelikkoni isä ikinä. Isän paikkaa ei noilta neljältä ole kuitenkaan kalastellut, vaan sen turvallisen luotettavan aikuisen. Niitä kun ei lapsella koskaan voi olla liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi. Mies on tottunut kulkemaan ja tekemään mitä tahtoo koska vaan. Lisäksi lapset häiritsevät ja sekoittavat kodin. Voivat myös koskea miehen tavaroihin ja vaikka syödä yhden miehen omista lihapiirakoista jääkaapissa. Ei ikinä enää lapsetonta.
Mulla on sama kokemus -- oma lapseton mies ei tottunu lapsiperhearkeen. Mies oli 45v kun muutimme yhteen, ei omia lapsia eikä aiempia puolisoita. Muuten tosi ihana mies, mutta ei vain kyennyt tottumaan lapsiperhe-elämään, vaikka mun lapset jo teinejä. Häntä häiritsi äänet ja tavarat ja kotona käyvät ihmiset (lasten ystävät), häntä häiritsi jos joku söi hänen leipäänsä ja hän piilotteli herkkuja vaatekaappiinsa, etteivät muut saisi niitä syödä ("Ko noi lapset muuten syö ne.") Ei millään lailla osallistunut lasten harrastuksiin tai auttanut koulutöissä, pelas vaan pleikkarilla tai tietokoneella koko ajan -- jopa 12 tuntii päivässä. Ja selkeesti aina huomas, et lapset ärsyttävät häntä ja yhdessä asioiden tekeminen oli vain asia, joka on pakko tehdä, että pääsee taas pleikalle loppuillaks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos asiat sujuvat nyt hyvin, niin miksi ihmeessä haluat miehen teille asumaan?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama kokemus -- oma lapseton mies ei tottunu lapsiperhearkeen. Mies oli 45v kun muutimme yhteen, ei omia lapsia eikä aiempia puolisoita. Muuten tosi ihana mies, mutta ei vain kyennyt tottumaan lapsiperhe-elämään, vaikka mun lapset jo teinejä. Häntä häiritsi äänet ja tavarat ja kotona käyvät ihmiset (lasten ystävät), häntä häiritsi jos joku söi hänen leipäänsä ja hän piilotteli herkkuja vaatekaappiinsa, etteivät muut saisi niitä syödä ("Ko noi lapset muuten syö ne.") Ei millään lailla osallistunut lasten harrastuksiin tai auttanut koulutöissä, pelas vaan pleikkarilla tai tietokoneella koko ajan -- jopa 12 tuntii päivässä. Ja selkeesti aina huomas, et lapset ärsyttävät häntä ja yhdessä asioiden tekeminen oli vain asia, joka on pakko tehdä, että pääsee taas pleikalle loppuillaks.
Kiinnostaa, että mitä "muuten ihanaa" tuollaisessa pleikanpelaajassa on?
Vierailija kirjoitti:
Jos asiat sujuvat nyt hyvin, niin miksi ihmeessä haluat miehen teille asumaan?
Eiköhän asia ole lähes seitsemässä vuodessa jo ratkennut suuntaan tai toiseen.
Meillä toimii. Lapset tykkäävät miehestä ja mies taitaa tykätä niistä enemmän kuin on valmis myöntämään.
Eiköhän se asia riipu ihan teistä kahdesta ja teidän luonteesta yms.
En osaa vastata, mutta minuakin kiinnostaa tämä.. olis kiva kuulla kokemuksia.