Apua, näkökulmia! Puolison työn perässä muuttaminen pelottaa.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta, joista vasta tämän viimeisimmän vuoden olemme myös asuneet yhdessä. Meillä menee hyvin suhteessamme - koemme molemmat, että olemme toisistamme löytäneen elämänkumppanin ja olemme sitoutuneet yhteiseen tulevaisuuteen. Meillä ei ole lapsia, mutta olemme puhuneet, että yrittämisen aika olisi tässä parin vuoden sisällä. Minä valmistuin noin vuosi sitten ja olen siitä asti tehnyt erilaisia pätkä-, sijaisuus- ja keikkatöitä, ollut täysin työttömänä ihan vain hetkellisesti. Mieheni on töissä, mutta hän on opiskellut töiden ohessa lisää ja valmistuu näistä ohessa tehdyistä opinnoista tänä keväänä. Miehen nykyinen työ ei ole sitä, mitä hän haluaa, vaan "vain jotain nyt sillä aikaa, kun opiskelee eteenpäin ja parempaa ilmaantuu". Tässä ovat siis taustatiedot.
Mieheni on nyt saanut loistavan työtarjouksen 170 kilometrin päästä nykyisestä asuinpaikastamme. Työ vastaisi täysin miehen uutta koulutusta/koulutuksen tuomaa erikoistumista. Selvää on, että muutto on edessä. Minua kuitenkin suoraan sanottuna hirvittää. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten voi olla täysin onnellinen miehen puolesta ja meidän puolestamme, koska en itse haluaisi lainkaan muuttaa. Olen kiintynyt tähän nykyiseen paikkaa ja täällä omat vanhempani, sukuni, ystäväni ja lisäksi appivanhempani ovat suhteellisen lähellä. Uudessa paikassa joitakin ystävyyskontakteja olisi kyllä, mutta sukulaiset jäisivät kauas. Mitään todella järkevää syytä minulla ei ole vastustaa muuttoa, vain tämä oma sentimentaalinen paikkauskollisuuteni ja sukulaisverkosto. Ei ole lapsia, jotka olisivat juurtuneet nimenomaan tänne ja joiden kavereita tai hoito-/kouluympäristön pysyvyyttä pitäisi ajatella. Olemme nuoria. Periaatteessa ihan vapaita lähtemään. Lisäksi on ihan ilmeistä, ettei minunkaan alaltani täältä löydy yhtään sen paremmin lyhytkestoisia työpätkiä kummempia kuin muualtakaan. Voisi olla myös oman työurani kannalta jopa edullista muuttaa. Silti tuntuu kurjalta! Olen jo hyvin pitkään elätellyt toiveita siitä, että tämä paikka olisi sellainen, jossa haluaisin asua vaikka aina. Tämä vain tuntuu niin kotoisalta ja omalta.
Auttakaa mua. Tsempatkaa ja kertokaa, miten te tämän asian ajattelisitte positiivisesti, jos olisitte minun asemassani. Antakaa minulle näkökulmia, joiden avulla pystyisin suhtautumaan muuttoon ja siitä seuraavaan muutokseen avoimemmin. Tarvitsen siis ihan vain sitä, että joku jakaa omia ajatuksiaan, kokemuksiaan ja kommenttejaan. En kehtaa vinkua tästä kenellään livenä, koska jotenkin kyllä näen sen, että minulla ovat valituksen aiheet aika vähissä ja oikeastaan minun pitäisi olla tyytyväinen mieheni saamasta mahdollisuudesta. Miksi ihmeessä olen näin peloissani?
Kommentit (19)
Ihan normaaliahan tuollaiset ajatukset ovat. Itse olen muuttanut lapsuuden kodista 300 km:n päähän opiskelemaan. Opiskelukaupungissa vierähti kymmenisen vuotta, josta löysin mieheni ja esikoinenkin ehti opiskelukaupungissa syntyä. Miehen työn perässä muutimme sieltä 500 km:n päähän, josta edelleen miehen työn perässä 400 km:n päähän. Tuokaan ei ollut viimeinen muuttomme vaan muutimme vielä kerran, tosin vain alle 50 km:n päähän. Viimeisimmässä muutossa oli jo kaikki lapset mukana, josta aiheutui koulujen vaihtoa yms.
Jokainen muutto on ollut henkisesti raskas, koska jokaisesta kaupungista missä olemme asuneet, olen tykännyt ja saanut luotua siellä sosiaalisen verkoston. Ja aina tyhjän asunnon jättäessäni on itku päässyt. Tämä viimeisin muutto lasten kanssa on ollut vaikein, kun lapset ovat jo isompia, ei enää tutustu samalla tavalla lasten vanhempiinkaan. Ei tule solmittua sosiaalisia kontakteja ja illat saamme olla oman perheen kanssa (jos ei lapsilla ole kavereita kylässä).
Työ tai miehen työ on ollut meillä siis se määräävä tekijä miksi olemme muuttaneet. Jotenkin olen ajatellut se niin, että on vaan pakko mennä työn perässä. Suku meillä on aina asunut kaukana - nytkin 200-300 km:n päässä ovat mummolat ja "tätilät". Arkeen ei siis ole ollut sukulaisista apuja, mutta muuten olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä.
Itse en ole saanut kunnolla luotua uraa opiskelemalleni alalle. Nyt teen toista tutkintoa (yliopisto), mutta toisaalta en kadu, koska olen vasta nyt vähän vanhempana löytänyt oman alani. Jos terveys ei petä, niin ehdin vielä tehdä töitä yli 20 vuotta ennen eläkeikää.
Eipä tästä varmaan mitään apuja ollut, mutta ydinajatus taisi olla se, että muuttaminen tutusta ympäristöstä kyllä pelottaa ja on vaikea muitakin. Toisaalta voi ajatella, että aina voi palata entiseen ympäristöön, jos syystä tai toisesta ei uudessa paikassa viihdykään.
Minä muutin aikoinaan itse 170km päähän kotiseudulta työn perässä. mies tuli mukaan kun sai opintonsa päätökseen. oli hyvä päätös, eihän tuo ole edes paha matka, kerran kuussa käydään kotiseudulla. Etkö sinä nuorena ihmisenä paremminkin innostu muutosta ! Ainahan sitä takaisin pääsee jos ei asiat suju uudella paikkakunnalla.
Äläs nyt mamoile, ota ilo irti muutoksesta.
Kiitos teille 2 ja 3. Ihan uskomatonta, miten paljon kahden ihmisen virtuaalipuhekin voi tällaiseen hetkeen auttaa. Olen ollut vähän solmussa tämän asian kanssa, pohtinut, että olenko ihan pöllö, kun irrationaalisesti pelkään muuttamista ja yhtä irrationaalisesti suhtaudun niin rakkaudella jopa tähän asuntoon, jossa nyt asumme. Olen kyllä aiemmin tietysti muuttanut jonkin verran. Kotipaikkakunnalta opiskelupaikkakunnalle ja sitten "villeinä" opiskeluaikoina vuoden ajaksi ulkomaillekin vaihtoon. Nyt vain jostain syystä arastuttaa kauheasti. Ehkä se on sekin, että omasta valmistumisestani ja miehen kanssa yhteen muutosta on vasta vuosi ja kummatkin olivat sen verran isoja elämänmuutoksia, että kuvittelin ja toivoin voivani nyt pari vuotta vähän hengähtää ja katsella rauhassa ympärilleni.
Olen miettinyt tuota, mitä ykkönen sanoo repäisemisestä ja vanhojen ympyröiden jättämisestä. Että itsekin voisin suhtautua tähän vain uutena, tuoreena alkuna ja vähäsen sellaisena seikkailuna. Vaikkei tällä hetkellä olekaan järin seikkailullinen olo. Ja minulla ehdottomasti tuo sama, mitä kakkonen sanoo, että työn perässä on kuitenkin pakko lähteä. Toimeentulo ja työskentely sillä allalla, jolle on itsensä pitkään ja hartaasti opiskellut, on tärkeää.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 22:25"]
Minä muutin aikoinaan itse 170km päähän kotiseudulta työn perässä. mies tuli mukaan kun sai opintonsa päätökseen. oli hyvä päätös, eihän tuo ole edes paha matka, kerran kuussa käydään kotiseudulla. Etkö sinä nuorena ihmisenä paremminkin innostu muutosta ! Ainahan sitä takaisin pääsee jos ei asiat suju uudella paikkakunnalla.
Äläs nyt mamoile, ota ilo irti muutoksesta.
[/quote]
Niin siis varsinainen kotiseutuni (vanhempani ja sukuni asuinpaikat) on nytkin 120 kilometrin päässä. Muutto uudelle paikkakunnalle kasvattaisi tätä välimatkaa reippaasti yli 200 kilometriin. Ei tuokaan tietysti mikään tokuton matka ole, mutta eroa entiseen tulee. Taidat silti olla oikeassa siinä, ettei nuoren ihmisen, jolla on yhtä sun toista koettavaa edessään, kannata jumiutua johonkin pelkotilaan. Ehkä olen vain hämmentynyt, kun en ollut tähän ihan vielä varautunut, vaikka työn perässä muuttamisen mahdollisuus on aina jossain takaraivossa kolkutellut.
Ap (myös 5 on ap)
Ymmärrän täysin jos jännittää ja pelottaa. Sillä ei ole väliä, kuinka kauaksi muuttaa. Muutto on aina muutto. Rakkaat asiat, oma koti ja tuttu ympäristö jää taakse. On pakko sopeutua uuteen.
Jos mitenkään vain mahdollista, niin voit tehdä muutamia asioita ennen muuttoanne. Panostakaa uuden kodin löytymiseen. Vaikka välimatka onkin pitkä, niin vaatikaa uudelta kodiltanne edes vähän parempaa kuin mitä nykyinen asuntonne on. Ehkä uuden kotinne makuuhuoneen ikkuna tulee olemaan mukavampaan ilmansuuntaan, ehkä parveke on isompi, ehkä eteisessä on poikkeuksellisen nätti tapetti. Jospa jääkaappi olisi jotenkin käytännöllisempi, kylpyhuone tilavampi tai suihkussa parempi vedenpaine. Mikä tahansa pieni juttu, joka saa sinut tuntemaan olosi hyväksi ja siltä, että ehkä uusi asunto on sittenkin edes vähän kivempi kuin vanha.
Voisitte myös ennen muuttoa matkustaa uuteen paikkaan ihan vaan katsastamaan. Samalla huomaat, kuinka nopeaa tuon 170 km kulkeekaan. Siihen ei mene kuin pari tuntia. Se on niin lyhyt matka, että pääset tapaamaan ystaviäsi ja sukulaisiasi ihan hujauksessa. Vaikka joka viikko kävisit yhden yön vanhassa kaupungissasi.
En tiedä mitä harrastat, mutta ajttele uutta kaupunkia siltä kannalta, että miten mukavaa vaihtelua se tuo harrastuksillesi. Uusi kirjasto, uudet lenkkipolut, uimahalli jossa on parempi sauna kuin entisessä.
Täsrkeintä kuitenkin on se, että olette miehenne kanssa yhdessä. Ehkä tämä muutto on vain välivaihe ja kun miehesi on vähän aikaa ollut uudessa työssään, niin ehkä hän saa saman alan hommia vanhasta kaupungistanne. Ellet siinä vaiheessa ole jo niin rakastunut uuteen kotiisi ettet voi harkitakaan sieltä pois muuttamista :)
Äläkä huoli siitä äläkä harmittele, että jännittää ja pelottaa. Se tarkoittaa vain sitä, että sinulla on onnellinen elämä, rakkaita ihmisiä ja jotain "menetettävää". Ole tyytyväinen siitä että sinun elämäsi on niin ihana, että sen menettämistä kannattaa vähän jännittää. Ei se haittaa, se on ihan ok! :)
Kiitos seiska! Kirjoitit kauniisti ja rohkaisevasti. Tuo on hyvä vinkki, että etsii uusista asuntokandidaateista aina jonkin sellaisen jutun, joka olisi jotenkin kivempi kuin mitä vanhassa. Vaikka muuttaakin, ei tarvitse ihan mihin tahansa tyytyä. Haastetta on toki siinä, että uuden paikkakunnan vuokrataso on huomattavasti korkeampi kuin nykyisen. Yksi vaihtoehto on muuttaa vain lähelle sitä paikkakuntaa, jossa itse työ sijaitsee, jolloin olisi ehkä paremmin varaa jo jonkinlaiseen asumismukavuuteen.
Ja niin. Totta on, miten totta onkaan, että kaikkein tärkeintä on olla yhdessä. Yhdessä olemiseen liittyen minun ehkä pitäisi jutella miehellekin tästä jännityksestäni ja siitä, että itse olin varautunut vähän erilaiseen lähitulevaisuuteen. Hän ei tiedä, mitä ajattelen tästä tilanteesta paitsi sen, että olen ylpeä hänestä ja että tietysti muutamme yhdessä. En ole tohtinut hänelle murehtia, koska hän on ollut niin iloinen työtarjouksesta (jonka siis sai viime viikolla eli asia on ihan tuore). Sen mies kyllä tietää, että tykkään hirveästi asua täällä, missä nyt asumme.
Nyt menen nukkumaan, ja oikeasti teen sen nyt hiukan toiveikkaalla mielellä, kun minua on täällä niin mukavasti ja aidon auttavaisesti piristetty ja rohkaistu.
Ap
Nykyinen kotipaikkakuntasi ei tule koskaan muuttumaan sellaiseksi kuin toivotte. Sinä kyllä sopeudut.
Hyvänen aika, matkaa vain 170 kilometriä! Senhän matkustaa parissa tunnissa.
Nykyään on kännykät, some ja kaikkea muuta, eli ettehän te mihinkään maailman ääreen ole menossa! Voit käydä "kotona" vaikka päiväseltään, jos et ole töissä. Monet ihmiset kulkevat päivittäin töissäkin tuollaisia matkoja.
Onhan teillä varmaan mahdollista hankkia asunto siitä jostain nykyisen ja uuden paikan väliltä, eli olisi kohtuullisesti matkaa sekä töihin että "kotiin", varsinkin jos vuokrataso olisi selvästi halvempi.
Me oltiin mieheni kanssa tunnettu kolme vuotta kun hänelle tuli työtarjous ulkomailta. Se tarkoiti sitä että joko me olemme yhdessä ja minä lähden mukaan tai erotaan. Niin minä lähdin "kotirouvaksi" ulkomailla ( ei oltu naimisissa) ja viihdyin todella hyvin.
Jos haluaa yhdessä pysyä, välillä on puolin jos toisin tehtävä myönnytyksiä.
Minä lähdin vastaavassa tilanteessa ja nyt 8kk myöhemmin ero ja minulla toivottavasti paluu entiseen :(
Itse olen muuttanut yli 300 km ja ihan erilaiseen kulttuuriin. Mies ei ole vielä halunnut lähteä, koska hänellä miellyttävä työ ja töissä menee vastoin useita muita paikkoja hyvin. Heille on otettu väkeä kun muut vähentävät. On puhuttu, että mies tulee perässä, mutta kumpikaan meistä ei ole tehnyt mitään asian eteen. Se olen minä, joka ajan tuon matkan joka viikonloppu kotiin, vain muutaman kerran vuodessa toisin päin. Meillä tilanne niin päin, että lapset ovat kasvaneet ja pystyin lähtemään.
Edellisen kerran muutin miehen työn perässä miehen kanssa yhteen. Ei mitään tietoa töistä. Sitä paikkaa en koskaan oppinut rakastamaan. Mutta se oli suuren työttömyyden alueella miehen kotiseutua. Kaikkeen tottuu. Silloin kun edellisessä paikassa oli töitä viihdyin ja pienten lasten kanssa se oli ihan hyvä paikka.
Meillä on skype ja puhelin kuumina. Työni on joustava, kuten työnantajakin, kumpikin mahdollistaa tehdä pitkää päivää, joten teen niin ja pidän usein pitkiä viikonloppuja.
Miehesi voi olla katkera jos ei pääse lähtemään ja moni tekee niin, että lähtee koeajalle ensin yksin. Jos ei ole pieniä lapsia, sen kestää kyllä. Pitemmän päälle jatkuva pätkätyöläisyys rassaa ja jos tunnet, että on parempi uran kannalta muuttaa, muuta. Moni lähtee opiskelemaankin jostain Kemijärveltä Turkuun, ja jää sille tielle koska Kemijärvellä ei töitä ole. Suurin osa sopeutuu.
Aina olen hiukan kuitenkin omalle alkuperäiselle kotiseudulleni kaivannut, ja olen miehellekin sanonut, että eläkeiässä muutan sinne, tulit perässä tai et. Kuulemma voisi tulla.
Hyvin se menee :) Ap:ta ehkä jännittää se ettei itse ole aktiivinen osapuoli vaan menet hieman toisen vanavedessä uuteen.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 22:07"]Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta, joista vasta tämän viimeisimmän vuoden olemme myös asuneet yhdessä. Meillä menee hyvin suhteessamme - koemme molemmat, että olemme toisistamme löytäneen elämänkumppanin ja olemme sitoutuneet yhteiseen tulevaisuuteen. Meillä ei ole lapsia, mutta olemme puhuneet, että yrittämisen aika olisi tässä parin vuoden sisällä. Minä valmistuin noin vuosi sitten ja olen siitä asti tehnyt erilaisia pätkä-, sijaisuus- ja keikkatöitä, ollut täysin työttömänä ihan vain hetkellisesti. Mieheni on töissä, mutta hän on opiskellut töiden ohessa lisää ja valmistuu näistä ohessa tehdyistä opinnoista tänä keväänä. Miehen nykyinen työ ei ole sitä, mitä hän haluaa, vaan "vain jotain nyt sillä aikaa, kun opiskelee eteenpäin ja parempaa ilmaantuu". Tässä ovat siis taustatiedot.
Mieheni on nyt saanut loistavan työtarjouksen 170 kilometrin päästä nykyisestä asuinpaikastamme. Työ vastaisi täysin miehen uutta koulutusta/koulutuksen tuomaa erikoistumista. Selvää on, että muutto on edessä. Minua kuitenkin suoraan sanottuna hirvittää. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten voi olla täysin onnellinen miehen puolesta ja meidän puolestamme, koska en itse haluaisi lainkaan muuttaa. Olen kiintynyt tähän nykyiseen paikkaa ja täällä omat vanhempani, sukuni, ystäväni ja lisäksi appivanhempani ovat suhteellisen lähellä. Uudessa paikassa joitakin ystävyyskontakteja olisi kyllä, mutta sukulaiset jäisivät kauas. Mitään todella järkevää syytä minulla ei ole vastustaa muuttoa, vain tämä oma sentimentaalinen paikkauskollisuuteni ja sukulaisverkosto. Ei ole lapsia, jotka olisivat juurtuneet nimenomaan tänne ja joiden kavereita tai hoito-/kouluympäristön pysyvyyttä pitäisi ajatella. Olemme nuoria. Periaatteessa ihan vapaita lähtemään. Lisäksi on ihan ilmeistä, ettei minunkaan alaltani täältä löydy yhtään sen paremmin lyhytkestoisia työpätkiä kummempia kuin muualtakaan. Voisi olla myös oman työurani kannalta jopa edullista muuttaa. Silti tuntuu kurjalta! Olen jo hyvin pitkään elätellyt toiveita siitä, että tämä paikka olisi sellainen, jossa haluaisin asua vaikka aina. Tämä vain tuntuu niin kotoisalta ja omalta.
Auttakaa mua. Tsempatkaa ja kertokaa, miten te tämän asian ajattelisitte positiivisesti, jos olisitte minun asemassani. Antakaa minulle näkökulmia, joiden avulla pystyisin suhtautumaan muuttoon ja siitä seuraavaan muutokseen avoimemmin. Tarvitsen siis ihan vain sitä, että joku jakaa omia ajatuksiaan, kokemuksiaan ja kommenttejaan. En kehtaa vinkua tästä kenellään livenä, koska jotenkin kyllä näen sen, että minulla ovat valituksen aiheet aika vähissä ja oikeastaan minun pitäisi olla tyytyväinen mieheni saamasta mahdollisuudesta. Miksi ihmeessä olen näin peloissani?
[/quote]
Oletko aivan tosissasi? Uusia ystäviä nyt saa muualtakin. Ja 170 km ei ole mikään pitkä matka sukulaisiin. Koitappa nyt vähän itsenäistyä, olet liian rakentunut vanhaan.
Saatanan vätys, miten tämä maa pärjäisi sodassa tollasten avulla!!?
En ymmärrä miksi muutto on vääjäämätön. Tuo on ihan normityömatka nykyään. Minunkin mieheni kulki jo 15 vuotta sitten tuollaista matkaa, nykyään moni tulee esimerkiksi Turusta Hesaan. Sinuna minä jäisin sinne missä olen, mies katsoisi onko työpaikka millainen a muutatte sitten jos muutatte. Jos.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 07:05"]
Oletko aivan tosissasi? Uusia ystäviä nyt saa muualtakin.
[/quote]
Ei saa. Tälläkin palstalla valitetaan jatkuvasti siitä, mien mahdotonta aikuisen on saada uusia ystäviä ja miten onnetonta ja yksinäistä on elo vieraalla paikkakunnalla.
Itse ap:n tapauksessa muuttaisin, jos paikka olisi mukava. Asuinpaikka vaikuttaa kuitenkin omaan elämänlaatuun todella paljon. En esimerkiksi lähtisi millekään pikkupaikkakunnalle, mutta kaupungista toiseen voisin muuttaa.
Vuosis sitten muutettu vaimon uran takia pienten lasten kanssa kauas vähistä ystävistä ja suvusta.
Tämän yksinäisempi voisin olla vain kuolleena.
Ota tämä tilaisuutena saada itsellesikin uutta potkua työelämässä. Ja töiden kautta olen ainakin itse saanut uusia hyviä ystäviä. Toinen vaihtoehto voisi olla opintojen jatkaminen.
170 km kuulostaa (myös 200 km) tosi lyhyeltä välimatkalta nykyään. Henkisestikin pieni repäisy voisi tehdä hyvää.
Saako udella, että minne päin olisitte suuntaamassa?
No minä lähtisin samantien. Olen myös tehnyt sen ratkaisun aikanani, muuttanut 400 km päähän suvusta ja ystävistä työn perässä. Olihan se alkuun rankkaa, mutta hetken päästä olin todella tyytyväinen että repäisin ja pääsin niistä ympyröistä pois. Vieläkin kyllä ajattelen, että ehkä sitten joskus eläkkeellä palaan kotipaikkakunnalle asumaan, kun ei enää huonot työmahdollisuudet siellä haittaa.