Mä en saa koskaan laihdutettua

Mulla sama, mutta en pääsisi leikkaukseen, siihen olen ”liian” laiha. Voi kyynel 😢

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama, muitta en pääsisi leikkaukseen, siihen olen ”liian” laiha. Voi kyynel 😢

Mä pääsisin. Ylipainoa kymmeniä kiloja.

En ota kantaa tuohon leikkausasiaan, koska en niistä niin tiedä. Mutta kiinnitin huomiota tuohon, kun kirjoitat, että syöminen on ainoa ilosi. Entisenä ylipainoisena olen sitä mieltä, että suurin osa ylipainoisista (tai muuten vaan ahmijoista) syö jompaan kumpaan tunteeseen: tylsyyteen tai ahdistukseen. Itse koin aikoinaan kummatkin. Teininä ruoka oli ainoa kaverini. Asuttiin vähän syrjässä ja ei oikeasti varsinkaan syksy-, talvi-, kevätakselilla ollut mitään muuta tekemistä kotona. Perjantain kohokohta oli karkkipussi ja TV. Siitä sitten lähti semmoinen tapa, että perjantaina ainoa tapa relata on syöpöttely ja löhöily. Söin silloin siis tylsyyteen.

No sitten työelämään päästyäni tuli ahdistussyöminen mukaan kuvioihin. Töissä oli stressaavaa ja ajattelu meni suurin piirtein näin: "ensi viikolla on se ja se kauhea juttu, mutta onneksi tässä on viikonloppu välissä, niin voi relata kunnolla ennen sitä". Ja ainoa relaamistapa oli tuo yllä esitetty. Ahmiminen paheni entisestään juuri siitä syystä, että seuraavalla viikolla odotti se kauhea möykky, jonka halusi unohtaa. Ja niitä möykkyjähän oli siis joka viikolla. :( (Työni on ehkä keskivertoa stressaavampaa.)

Pääsin tuosta syömisfiksaatiosta kehittämällä uusia mielenkiinnonkohteita. Menin avoimen yliopiston kurssille sille alalle, johon alunperin olisin halunnut hakea, mutta koska ala ei ole "raha-ala", valitsin aikoinaan toisin (väärin). Kurssi oli aika raskas, mutta nautin joka hetkestä. Pian huomasin, että perjantai-ilta menikin ihan mukavasti lukiessa jotakin artikkelia, josta piti tehdä viikonloppuna tehtävä. Sen jälkeen olen suorittanut kursseja aikamoisen määrän. Olen edelleen samassa stressaavassa työssä, mutta sekään ei enää tunnu niin pahalta.

Kirjoitukseni pointti on se, että kannattaa ihan oikeasti miettiä tosi syvällisesti, mikä omassa elämässä mättää, mitä vielä haluaisi tehdä, minkälainen tekeminen tekisi onnelliseksi. Kannattaa unohtaa se, että "pitäisi" olla kiinnostunut liikunnasta tai mistään muustakaan "hyväksytystä harrastuksesta". Mitä ihan OIKEASTI haluaisi tehdä. Kun elämään saa uutta draivia jostakin jutusta, se saattaa ihan itsestään antaa energiaa kaikkeen muuhunkin. Lisäksi kaikki aika missä tahansa harrastuksessa on aina pois syömisajasta. :)

Tämä ei siis varsinaisesti ollut ohje ap:lle, kun en tiedä tilannetta. Mutta tämä on oma kokemukseni. Ehkä joku saattaa sen perusteella nähdä omassa elämässään jotain samoja piirteitä.

Jos syöminen on ainoa ilo, eipä se leikkaus kannata. Syöminen jatkuisi taas, kun vähitellen mahalaukku venyisi takaisin samoihin mittoihin.

Pitäiskö sun Ammattivalittaja käydä muistilääkärillä?

Ootko harkinnut terapiaa? Vähintään lääkärikäynti masennuksen poissulkemiseksi olisi tärkeää... Kuulostaa surulliselta, jos syöminen on ainoa ilo elämässä.

Mä olen aina laihduttanut aiemmin kieltämällä itseltäni asioita ja päättämällä lisäävän liikuntaa. Yleensä syönyt kahta enemmän ja liikunnan välttämiselle on löytynyt jokin tekosyy.

Jokin aika sitten alkoi vatsamakkarat ällöttää ja päätin kokeilla eri taktiikkaa. En kiellä mitään ja pienikin liikunta per päivä on plussaa ja parempi kuin ei yhtään liikuntaa.

Nyt syön paljon salaatteja ja viikonloppuisin myös hiukan herkuttelen, en stressaa asiasta ja käyn reippaalla kävelyllä ainakin viitenä päivänä viikossa. Ennen kävelyllä vihloi sinne, pisti tänne ja jumitti tuonne. Nyt ne ovat vähentyneet ja kävelyt pidentyneet, noin 6 km keskimäärin kerrallaan ja siitä on tullut nautinto.

Ylipainoa on vielä reilusti, mutta reilu 6 kg lähtenyt, nyt ei vaivaa kokoaikainen nälkä, kuten aiemmissa yritelmissäni hoikistua. Veden juontia olen lisännyt paljon. Monet vaatteet sopii taas päälle. Tämä on oikeastaan aika kivaa😊. Hiljaa hyvä tulee..

Leikkaukseen en ota muuten kantaa, mutta jos ajattelet että se on se joka tilanteesi pelastaa, onko sinulla tarpeeksi motivaatiota elää sen edellyttämällä tavalla leikkauksen jälkeen? Nimittäin tunnen muutaman, jotka ovat tähän keinoon turvautuneet ja saaneet painoa tarvittavat alas ennen leikkausta, mutta se ei pitkällä tähtäimellä olekaan leikkauksen jälkeen toiminut. Paino noussut lähes samoille lukemille kuin ennen.

Älä huoli, en minäkään. Hirveää itsensä näännyttämistä oli, kun ylipainoa oli 3kg. Alas en saanut.

Lopetin näännytyksen, nyt 37kg ylipainoa.

En edes halua leikkausta, tiedän että ahmin taas vatsalaukun isoksi. Ja bulimia tausta. Mutta olen jo suht vanha, 35v, niin ei haittaa vaikka olen lihava.

Mä en tunnista ahdistusta tai tylsistymistä. Minusta vaan on niin mukavaa ajatella töistä tullessa: huomenna vapaata, ostan jotain hyvää ja pari siideriä tai pullon viiniä. Nautin siitä suuresti jo etukäteen.

Toisaalta, pakko myöntää että se etukäteisilo on yleensä paras ilo. Kun olen syönyt ja juonut niin fiilis ei ole niin hyvä. Joskus jätän nämä illan ilot väliin, aamulla ei kaduta :D

Vierailija kirjoitti:

Mä en tunnista ahdistusta tai tylsistymistä. Minusta vaan on niin mukavaa ajatella töistä tullessa: huomenna vapaata, ostan jotain hyvää ja pari siideriä tai pullon viiniä. Nautin siitä suuresti jo etukäteen.

Toisaalta, pakko myöntää että se etukäteisilo on yleensä paras ilo. Kun olen syönyt ja juonut niin fiilis ei ole niin hyvä. Joskus jätän nämä illan ilot väliin, aamulla ei kaduta :D

Sinun suhteesi ruokaan kuulostaakin aika normaalilta. Eihän viikonlopun pari siideriä ja jotain hyvää olekaan minkään todella syömisongelmaisen ostokset, vaan kuulostaa ihan "normaalin ihmisen" viikonloppunameilta.

Olen itse se, joka kirjoitti tuosta tylsyydestä ja ahdistuksesta, ja itselläni ostokset siis olivat aivan jotain muuta ja suhtautuminen niihin jotenkin pakonomaista. Saatoin ostaa kerralla suklaalevyn, karkkipussin, pizzaa, sipsejä jne jne. Ja pahimmillaan seuraavana päivänä sama satsi. Vaikka kirjoitin perjantaista ja viikonlopusta, joskus iski myös viikolla. Tai viikonloppuisin syöminen ei loppunut ollenkaan. Lisäksi suhde ostoksiin oli sellainen, että jatkuvasti päätin, että en nyt osta ja sitten kaupassa kuitenkin ostin. Hirveä syyllisyys sekä ennen että jälkeen syömisen. Mutta silti se oli ainoa tapa "päästellä höyryjä".