Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset elävät niin paskoissa parisuhteissa?
19.02.2014 |
Saa olla omastaan kiitollinen kun katselee menoa lähipiirissä.
Appiukko useampaan otteeseen päivän aikana huutaa anopille, että "kuinka sä voit olla noin tyhmä, etkö sä osaa mitään?" tai muuta vastaavaa, oikein kunnon besserwisser joka tietää kaikesta kaiken ruuanlaitosta autonkorjaamiseen. Hauskaa on, että tyyppi pätee anopille myös sellaisista jutuista, jotka anoppi työnsä vuoksi ihan satavarmasti tietää. Ihan järkyttävää kyykyttämistä ja toisen aliarviointia, mutta silti anoppi kuvittelee elävänsä unelmaparisuhteessa?
Sisko taasen on ajanut miehensä siihen tilanteeseen, että töihin pitää viedä omat eväät ja harrastuksesta luopua koska on NIIN kurjaa, mutta sisko itse tilailee kuitenkin kotiin lehtiä, käy kalliissa kahviloissa harva se päivä ja pukee lapset kunnon lastenvaatebloggarityyliin. Joo ja sanomattakin kai selvää, että tuossa perheessä mies on se työssäkäyvä osapuoli.
Eräs hyvin tienaava sukulaismies taasen ei laita euroakaan omiin lapsiinsa. Siis toki maksaa asumisen ja ruuan kun vaimo hoitaa pieniä lapsia kotona, mutta ei maksa vaatteista, harrastuksista, koulutarvikkeista (toisen naisen kanssa lähemmäs täysi-ikäinen lukiolainen) sun muista euroakaan.
Kommentit (43)
Niissä ollaan koska ei muuta uskalla enää tehdä. Eikä anoppisi varmaankaan luule elävänsä unelmasuhteessa, mutta kun on vuosia kuunnellut olevansa tyhmä, idiootti, osaamaton jne. niin siihen alkaa uskoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska en uskalla lähteä. Mulla on mies joka oli kiltti ja ujo kun tapasimme, mutta heti kun muutettiin yhteen niin alkoi ongelmat miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden kanssa. Edelleen on ujo käytökseltään ja mukava kaikille tutuillemme, naapureille, työkavereilleen. Mutta mulla ei saa olla mitään omaa elämää työn ulkopuolella, meidän pitää olla kaikkialla kahdestaan. Ainoa pelastukseni on ollut esimies joka tietää tilanteeni antaa mun tehdä "ylitöitä", eli jäädä pariksi tunniksi toimistolle (palkatta tietenkin) ettei tarvitse mennä heti kotityrannin luo haukuttavaksi.
Mieheni on uhannut että tappaa minut jos jätän hänet, että jäljittää minut vaikka maan ääriin niin tehdäkseen. Rakastaa minua kuulemma enemmän kuin mitään, mutta jos jätän hänet niin millään ei ole enää väliä ja saa tehdä mun elämälle mitä tahtoo.
Huono itsetunto, ei uskota että voisi saada paremmankin, aiheuttaa kaikenlaisia kuvitelmia: "olenhan vain tällainen, kuka minut huolisi..." ,"jollain on varmasti vieläkin huonompi kumppani, ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen". Tällaiset tyytyjät, jos siitä ei ole liikaa vaivaa -tyypit joutuvat työpaikallaankin usein toisten hyppyytettäväksi kun eivät uskalla pitää oikeuksistaan kiinni.
Ja toki joillakin tuo väkivallan tai henkensä menettämisen pelko, kun onkin ajautunut parisuhteeseen mielenterveyspotilaan kanssa.
Ollaan niin kilttejä, että yritetään vain ikuisesti korjata suhdetta ja muuttaa sitä paremmaksi, muuttua itse jne. Sitten kun löytyisi rohkeus ja ymmärrys lähteä, onkin lainat, talo ja liuta lapsia. Eli liika kiltteys on varmasti joskus/useinkin syy.
Lasten takiahan noissa roikutaan.
Sääliksi käy vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 18:09"]Koska en uskalla lähteä. Mulla on mies joka oli kiltti ja ujo kun tapasimme, mutta heti kun muutettiin yhteen niin alkoi ongelmat miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden kanssa. Edelleen on ujo käytökseltään ja mukava kaikille tutuillemme, naapureille, työkavereilleen. Mutta mulla ei saa olla mitään omaa elämää työn ulkopuolella, meidän pitää olla kaikkialla kahdestaan. Ainoa pelastukseni on ollut esimies joka tietää tilanteeni antaa mun tehdä "ylitöitä", eli jäädä pariksi tunniksi toimistolle (palkatta tietenkin) ettei tarvitse mennä heti kotityrannin luo haukuttavaksi.
Mieheni on uhannut että tappaa minut jos jätän hänet, että jäljittää minut vaikka maan ääriin niin tehdäkseen. Rakastaa minua kuulemma enemmän kuin mitään, mutta jos jätän hänet niin millään ei ole enää väliä ja saa tehdä mun elämälle mitä tahtoo.
[/quote]
Voi tiedän tunteen :(
Itse pääsin juuri eroon hullusta, mustasukkaisesta, alkoholistista.. Otin riskin. Uhannut tappaa monesti. Rajan vedin siihen, kun lapsi asettui meidän väliin ja kuuli ja näki kaikenlaista. En voi ikinä antaa anteeksi exälle niitä pahoja muistoja mitä on lapselle aiheuttanut. Vihaan sitä sydämeni pohjasta ja olen ylpeä itsestäni päästessäni siitä eroon.
Helppoa se ei todellakaan ole, mutta mä en enää suostunut elämään pelossa ja halusin, että kotona on rauha itsellä ja lapsella.
Tsemppiä sen sisäisen voiman löytämiseen ja pelon kohtaamiseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei eroaminen ole niin helppoa. Se on itseasiassa tosi kallista, kun on enemmän omaisuutta, yhteiset velat ja ystävät ja perhetutut. Niin, että hoidellaan lapset ja käyttäydytään asiallisesti, mutta molemmilla on suht omat elämänsä.
Te, joilla mies uhkaa tappamisella. Teidän kannattaa ottaa yhteyttä ensimmäiseksi turvakotiin tai perheneuvolaan. Tuo uhkailu on keino alistaa. Kyllä te hengissä selviätte, ja miehen uhkailulle saadaan loppu vaikka sitten viranomaisten avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan samat naiset jotka nuorena seurustelee kenen kanssa vaan ja koko ajan. Sarjaseurustelijat jotka pelkää yksinoloa.
Minä olen paljon mieluummin ollut yksin tai yhden illan juttujen kanssa kuin seurustellut jonkun kanssa joka ei aidosti kiinnosta. Nyt olen tyytyväinen pitkässä parisuhteessa.
just olen vaihtamassa ukkoa- olen tehnyt ero vuodesta 2005 lakimieheni kehoituksesta
-ei se ole niin helppoa, kun on yhteinen firma ja yhteiset lapset, joista toinen vammainen
- 9 vuotta olen eroa tehnyt ja 4 kertaa eroa hakenut
t. ystävänpäivänä eroanomuksen vienyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 21:52"]
Varmaan samat naiset jotka nuorena seurustelee kenen kanssa vaan ja koko ajan. Sarjaseurustelijat jotka pelkää yksinoloa.
Minä olen paljon mieluummin ollut yksin tai yhden illan juttujen kanssa kuin seurustellut jonkun kanssa joka ei aidosti kiinnosta. Nyt olen tyytyväinen pitkässä parisuhteessa.
[/quote]
Väärin. Minä en ole sarjaseurustelija. Ennen miestäni seurustelin vain yhden miehen kanssa. Enkä mennyt tarkoituksella naimisiin "väkivaltaisen hullun" kanssa, enkä ole ollut nainen jolta puuttuu itsekunnioitus jne. jne. Kuten jossain tuolla edellä kirjoitin, hän oli kiltti ja ujo mies kun seurustelimme, mutta ongelmat alkoivat vasta kun menimme naimisiin.
Olen jutellut muutamien väkivaltaa suhteessaan kokeneiden naisten kanssa ja kaikilla on sattumalta sama kokemus: mies on ollut seurustelukumppanina sisäänpäinkääntynyt, ujo, vähäpuheinen, tutuille mukava ja kiltti. Yhteenmuuton tai naimisiinmenon jälkeen alkaa helvetti, kotona hakkaa ja haukkuu.
http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/aviomies-pahoinpiteli-raijaa-kymmenen-vuoden-ajan/137760
Tästä artikkelista löytyy vastauksia ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkäpä siksi, että ihmisistä todella suuri osa vaan on eri tavoin luonnevikaisia. Alkoholismi, muu vakava addiktio, ADHD, ADD, asperger, kaksisuuntainen, vaikea masennus, sekä koko joukko erilaisia muita häiriöitä. Eiköhän saataisi aika osa prosenttiosuus väestöstä kuulumaan johonkin edellämainituista, jos ihan jokainen passitettaisiin pakolliseen tutkimukseen. Sekä naisia että miehiä.
Normiseulan läpäisevätkin kärsivät helposti esimerkiksi temperamentin erovaisuuksista, vaikka aluksi juuri erilaisuus on viehättänyt.
Erilaiset tavoitteet ja odotukset aiheuttavat etääntymistä, jos molemmilla on täysin erilainen kuva tulevaisuudesta niin aika monta kompromissia joutuu tekemään, mikä tietenkin vähentää elämästä nauttimista.
Muut sukulaiset, ystävät ja omat lapset tuovat oman lisänsä soppaan, monet riidat käydään ulkopuolisten sotkeutumisen takia.
Seksin tärkeyttä jaksetaan korostaa, lihavoida ja alleviitata joka käänteessä, siitä seuraa isoja riitoja, ellei olla koko aikaa samalla lailla haluavia.
Lisää esimerkkejä löytyy hyllymetreittäin kirjaston parisuhdeopashyllyistä. Minusta on oikeastaan suuri ihme, että toinen toisilleen sopivat ihmiset ylipäänsä tapaavat toisensa...
Eiköhän se usein tule juurikin niistä lapsuudenkodin malleista. Kun kaikki perheet eivät vaan ole sellaisia ihania auvoisia, jossa vanhemmat kohtelee toisiaan, ja lapsia hyvin. Ei, on olemassa ihan sairaita ja kamalia perheitä, katsos kun kuka vaan voi saada lapsen. Myös ne kaikkein mielenvikaisimmat, päihderiippuvaiset, pedofiilit, kiihkouskovaiset, narsistit jne jne...
Toisinsanoen: ei vaan ole tietoa paremmasta. Se on kauhea sääli. Pieni lapsi on niin haavoittuvainen, ja kun se kasvaa turvattomassa ympäristössä, jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista, hyväksikäyttöä tai muuta turvattomuutta, niin ei siitä täysin "normaalia" kasva, vaikka miten näyttäisi ja vaikuttaisi aikuisena päällisin puolin ihan tavalliselta ihmiseltä. Todellisuudessa se ei ole päässyt yli niistä lapsuuden traumoista, ja voi olla ettei koskaan pääsekään, ja se asia ilmenee juurikin näin. Elää aina vaan paskassa suhteessa, jota "normaali" ihminen sitten ihmettelee, että miten voi olla mahdollista?
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 21:27"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 18:09"]Koska en uskalla lähteä. Mulla on mies joka oli kiltti ja ujo kun tapasimme, mutta heti kun muutettiin yhteen niin alkoi ongelmat miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden kanssa. Edelleen on ujo käytökseltään ja mukava kaikille tutuillemme, naapureille, työkavereilleen. Mutta mulla ei saa olla mitään omaa elämää työn ulkopuolella, meidän pitää olla kaikkialla kahdestaan. Ainoa pelastukseni on ollut esimies joka tietää tilanteeni antaa mun tehdä "ylitöitä", eli jäädä pariksi tunniksi toimistolle (palkatta tietenkin) ettei tarvitse mennä heti kotityrannin luo haukuttavaksi.
Mieheni on uhannut että tappaa minut jos jätän hänet, että jäljittää minut vaikka maan ääriin niin tehdäkseen. Rakastaa minua kuulemma enemmän kuin mitään, mutta jos jätän hänet niin millään ei ole enää väliä ja saa tehdä mun elämälle mitä tahtoo.
[/quote]
Voi tiedän tunteen :(
Itse pääsin juuri eroon hullusta, mustasukkaisesta, alkoholistista.. Otin riskin. Uhannut tappaa monesti. Rajan vedin siihen, kun lapsi asettui meidän väliin ja kuuli ja näki kaikenlaista. En voi ikinä antaa anteeksi exälle niitä pahoja muistoja mitä on lapselle aiheuttanut. Vihaan sitä sydämeni pohjasta ja olen ylpeä itsestäni päästessäni siitä eroon.
Helppoa se ei todellakaan ole, mutta mä en enää suostunut elämään pelossa ja halusin, että kotona on rauha itsellä ja lapsella.
Tsemppiä sen sisäisen voiman löytämiseen ja pelon kohtaamiseen!
[/quote]
Tällaisissa tapauksissa kiinnostaa se, että miten isä kohtelee lasta, kun lapsi menee tapaamaan isäänsä? Eli voitko oikeasti taata rauhan myös lapsellesi?
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 22:45"]
Eiköhän se usein tule juurikin niistä lapsuudenkodin malleista. Kun kaikki perheet eivät vaan ole sellaisia ihania auvoisia, jossa vanhemmat kohtelee toisiaan, ja lapsia hyvin. Ei, on olemassa ihan sairaita ja kamalia perheitä, katsos kun kuka vaan voi saada lapsen. Myös ne kaikkein mielenvikaisimmat, päihderiippuvaiset, pedofiilit, kiihkouskovaiset, narsistit jne jne...
Toisinsanoen: ei vaan ole tietoa paremmasta. Se on kauhea sääli. Pieni lapsi on niin haavoittuvainen, ja kun se kasvaa turvattomassa ympäristössä, jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista, hyväksikäyttöä tai muuta turvattomuutta, niin ei siitä täysin "normaalia" kasva, vaikka miten näyttäisi ja vaikuttaisi aikuisena päällisin puolin ihan tavalliselta ihmiseltä. Todellisuudessa se ei ole päässyt yli niistä lapsuuden traumoista, ja voi olla ettei koskaan pääsekään, ja se asia ilmenee juurikin näin. Elää aina vaan paskassa suhteessa, jota "normaali" ihminen sitten ihmettelee, että miten voi olla mahdollista?
[/quote]
Hitto, mitä lässytystä!
En ihan tajunnut tuota ap:n viimeistä kohtaa. Siis isä maksaa asumisen ja ruoan, mutta ei sitten muuta? Vaimohan saa kotihoidontuen ja lapsilisät varmaan kans? Luulisi riittävän vaatteisiin ja pienten lasten harrastuksiin!
Kuule en mä voi tässä sulle tässä ymmärrykseksi muuttua :D
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 22:57"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 22:45"]
Eiköhän se usein tule juurikin niistä lapsuudenkodin malleista. Kun kaikki perheet eivät vaan ole sellaisia ihania auvoisia, jossa vanhemmat kohtelee toisiaan, ja lapsia hyvin. Ei, on olemassa ihan sairaita ja kamalia perheitä, katsos kun kuka vaan voi saada lapsen. Myös ne kaikkein mielenvikaisimmat, päihderiippuvaiset, pedofiilit, kiihkouskovaiset, narsistit jne jne...
Toisinsanoen: ei vaan ole tietoa paremmasta. Se on kauhea sääli. Pieni lapsi on niin haavoittuvainen, ja kun se kasvaa turvattomassa ympäristössä, jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista, hyväksikäyttöä tai muuta turvattomuutta, niin ei siitä täysin "normaalia" kasva, vaikka miten näyttäisi ja vaikuttaisi aikuisena päällisin puolin ihan tavalliselta ihmiseltä. Todellisuudessa se ei ole päässyt yli niistä lapsuuden traumoista, ja voi olla ettei koskaan pääsekään, ja se asia ilmenee juurikin näin. Elää aina vaan paskassa suhteessa, jota "normaali" ihminen sitten ihmettelee, että miten voi olla mahdollista?
[/quote]
Hitto, mitä lässytystä!
[/quote]
Äitini on juuri sellaisen "huonon miehen" kanssa naimisissa, eli isäni kanssa. Päätin jo kymmenvuotiaana, että en koskaan, ikinä, milloinkaan nai samanlaista miestä kuin isäni on! Isäni on itsekäs, dominoiva, alistava ja räyhäävä, pelottava mies. Alisti äitini niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti oman määräysvaltansa ja tyranniansa alle.
Äitini oli nuori, kokematon ja koulujakäymätön (vain kiertokoulua käynyt) tyttö syvältä maaseudulta, kun 15-vuotiaana saapui piikomaan Helsinkiin. Tapasi isäni 20 vuotiaana, ja pamahti tälle paksuksi, siihen aikaan vuonna 61 oli pakko sitten mennä naimisiin, kun lapsikin oli tulossa, ei siinä isäni ja äitini olivat rakastuneita toisiinsa, joten oli luonnollista sitten mennä naimisiin. Ja kun on ollut alistettu koko ikänsä, niin ei osaa lähteä epäterveestä suhteesta, varsinkin kun niitä hyviäkin puolia on; ei isäni mikään demoni ole, hänessäkin on hyviä puolia, mutta ne hyvät ja huonot jaksot vaihtelevat. Itse uskon, että isälläni on diagnosoimaton& hoitamaton persoonallisuus/luonnehäiriö.
Äidilläni on myös itsellään ollut paska isä; juoppo, väkivaltainen, huonosti tukeva isä. Joten uskon myös, että tälläkin on merkitystä, miksi äitini rakastui isääni; isän luonne oli tutun turvallinen, vaikkakin väärällä tavalla.
En puolustele jäämistä huonoon suhteeseen, vaan yritän tarjota vastauksia MIKSI ihmiset jäävät huonoon suhteeseen. Monella ei ole kokemusta paremmasta, joten jotenkin fakkiutuu niihin huonoihin kumppaneihin, uskon myös, että alistajat tiedostamattaan etsivät alistujia, ja toisin päin.