Lue keskustelun säännöt.
Uskaltaisitko hankkia lapsen miehen kanssa, joka on sairastanut masennusta?
19.02.2014 |
Olen tapaillut yhtä mukavaa, herkkää miestä parisen kuukautta ja olen rakastumassa häneen. Eilen hän paljasti että on muutama vuosi sitten ollut masentunut ja ollut ihan lääkityksellä. Itse olen suhteessa tosissani mukana, mutta uskallanko suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Mitä jos masennus uusiikin? Onko masennus periytyvää? Lapsiperheen elämä on muutenkin rankkaa ja masentunut mies vielä siihen päälle. Olisi kiva kuulla mielipiteitä henkilöiltä, jotka ovat parisuhteessa masennusta sairastavan/sairastaneen kanssa.
Kommentit (27)
Höh, kuka tahansa voi sairastua masennukseen, sinä itsekin. Jos mies on nyt terve, en empisi. Kaikkia elämän riskejä ei voi eikä kannata edes yrittää eliminoida laskelmoimalla...
Lisäksi jos miehen masennus parani pelkällä lääkityksellä, ei se ollut edes kovin vakavaa laatua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli onko teillä nro 2 ja 3 henkilökohtaista kokemusta pikkulapsiarjesta masentuneen puolison kanssa?
Ja mies on käynyt lääkityksen lisäksi myös pitkän (vuosia kestävän) psykoterapiajakson.
Voi että kun olette dorkia. Ihan hävettää puolestanne.Että on ihan hoitanut masennustaan psykoterapiassa! Nou nou. Puolet ihmisistä sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Kaikki eivät hoida sitä, eivätkä myönnä asiaa. En hankkisi lapsia tyhmän kanssa.
Toi psykoterapia on vaan hyvä juttu. Ilmeisesti terapia on ollut onnistunut, jos mies kerran nyt on terve eikä enää tarvitse lääkkeitä. Luultavasti mies on tämän seurauksena tasapainoisempi kuin useimmat "terveistä" suomalaisista.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:09"]
Voi että kun olette dorkia. Ihan hävettää puolestanne.Että on ihan hoitanut masennustaan psykoterapiassa! Nou nou. Puolet ihmisistä sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Kaikki eivät hoida sitä, eivätkä myönnä asiaa. En hankkisi lapsia tyhmän kanssa.
[/quote]
Heh, heh. Vai puolet? Suomessa 5-6% väestöstä sairastuu masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen niin itsekäs, paska ja laskelmoiva ihminen että en hankkisi. Olen elänyt pikkulapsi ajan ihan "normaalin" miehen kanssa. Esikoinen oli huonosti nukkuva, muuten helppo lapsi, kuopus sitten tosi helppo lapsi, mutta en kyllä olisi jaksanut stressiä pelosta että miehestä olisi vain lisätaakaksi.
Ystäväni teki lapsen miehen kanssa josta ei ole oikeastaan mitään apua lapsen kanssa, juuri masennuksen takia, ensimmäinen masennusjakso heidän yhteiselonsa aikana iski juuri kun kaverini sai tietää olevansa raskaana, elä siinä sitten elämäsi iloisinta ja kamalinta aikaa.
Samanlaisia jaksoja aika usein, en tiedä välillä tuntuu että hänellä on muutakin kuin masennusta, unohtaa että vaimo on kaupassa ja 3v lähtee pihalle ovesta sisävaatteissa keskellä talvea yms. eli ystäväni ei voi jättää lasta miehelle edes kaupassa käynnin ajaksi.
Voi sitä laskelmoida miten paljon vaan, mutta ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee eteen. Tuossa ap:n skenaariossa on kuitenkin hyvänä merkkinä se, että mies on ilmeisen onnistuneesti hoitanut masennuksensa kuntoon. Ei se silloin toistu, jos ei ole syytä toistua. Terapiassa yleensä puretaan niitä vääriä ajatusmalleja, joista masennus johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:03"]
Eli onko teillä nro 2 ja 3 henkilökohtaista kokemusta pikkulapsiarjesta masentuneen puolison kanssa?
Ja mies on käynyt lääkityksen lisäksi myös pitkän (vuosia kestävän) psykoterapiajakson.
[/quote]
Mieheni on kärsinyt koko aikuisikänsä masennuksesta ja vaikeasta unettomuudesta. Hänellä on tosin ihan toimiva lääkitys niihin, syö erästä masennuslääkettä ja yhtä bentsoa jatkuvasti. Mutta tosiaan, lääkkeidensä kanssa on ihan normaali joten arkemme ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen rankkaa.
t. 2
Eihän meistä kukaan voi tietää mihin ja milloin sairastuu. Minulla on ihan lähipiirissä kaksikin perhettä, joissa toinen vanhemmista on ollut vakavasti masentunut (nyt ei puhuta pelkästään "käynyt terapiassakin" -tasolla) ja vaikka tilanne on ollut huomattavasti parempi lasta "hankittaessa", ei ohi kuitenkaan. Tokihan se tuo lisää raskautta arkeen jos sairaus on pahasti tai vähän lievempänäkin päällä, mutta ei kukaan voi elämää ennustaa tai sanoa miten käy. Kieltämättä itse ajattelin, että mitenhän tuossa käy, kun lasta yritetään ehdoin tahdoin sairauden ollessa päällä mutta kun se lapsen kaipuukin voi olla niin suuri, eikä kellekään heistä ole huonosti käynyt. Vähän raskaampia vaiheita ollut, mutta vaikea sanoa mitkä kaikki johtuu masennuksesta mitkä yleisestä pikkulapsiarjen raskaudesta...mutta on se vauva-arki sen raskasta terveenäkin, että ei kannata kuvitella muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi äitiehdokkaat vähissä jos miehetkin olisivat noin kranttuja...
Merkittävintä lienee se, että mies tunnustaa sairautensa avoimesti ja on hakenut siihen apua. En näe tulevaisuudessakaan asiasta muodostuvan hirvittävää katastrofia, kunhan keskusteluyhteys masennuksesta säilyy jatkossakin avoimena, miehellä on kyky tunnistaa alkava masennus, ja sen sattuessa hän tietää, mitä tehdä - eli miten auttaa itseään (päivärytmi, lepo, ruokavalio yms.) ja miten hakea ulkopuolista apua.
Jos em. asiat ovat kunnossa, on tilanne suoraan sanottuna varmaan parempi kuin monissa perheissä, joissa tulee niin ikään eteen ongelmia pikkulapsiaikana, mutta puolisot hautovat niitä yksin omassa päässään, eivät pysähdy tutkimaan tunteitaan vaan näkevät syyn puolisossa tai perhe-elämässä, eivätkä nöyrry hakemaan apua tai myöntämään mitään ongelmaa.
Ulkopuolisesta avusta kieltäytyneen tai muuten "itsekseen parantuneen" entisen masentuneen kanssa en uskaltaisi hankkia lapsia - riski masennuksen uusiutumiseen elämän kriisitilanteissa on liian suuri ja hoitamattomana se kaatuu pahasti puolison niskaan. Masentuneen puolisona olemisesta on kokemusta lapsettomana, en voi edes kuvitella miten järjettömän raskasta se olisi pienten lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehellä on joka syksy masennus. Joskus on ollut lääkityskin. Meillä on kaksi lasta, ja hyvin menee.
Ei masennus ole läheskään aina mikään maailmanlopun juttu. Jokainen voi masentua.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:44"]
Merkittävintä lienee se, että mies tunnustaa sairautensa avoimesti ja on hakenut siihen apua. En näe tulevaisuudessakaan asiasta muodostuvan hirvittävää katastrofia, kunhan keskusteluyhteys masennuksesta säilyy jatkossakin avoimena, miehellä on kyky tunnistaa alkava masennus, ja sen sattuessa hän tietää, mitä tehdä - eli miten auttaa itseään (päivärytmi, lepo, ruokavalio yms.) ja miten hakea ulkopuolista apua.
Jos em. asiat ovat kunnossa, on tilanne suoraan sanottuna varmaan parempi kuin monissa perheissä, joissa tulee niin ikään eteen ongelmia pikkulapsiaikana, mutta puolisot hautovat niitä yksin omassa päässään, eivät pysähdy tutkimaan tunteitaan vaan näkevät syyn puolisossa tai perhe-elämässä, eivätkä nöyrry hakemaan apua tai myöntämään mitään ongelmaa.
Ulkopuolisesta avusta kieltäytyneen tai muuten "itsekseen parantuneen" entisen masentuneen kanssa en uskaltaisi hankkia lapsia - riski masennuksen uusiutumiseen elämän kriisitilanteissa on liian suuri ja hoitamattomana se kaatuu pahasti puolison niskaan. Masentuneen puolisona olemisesta on kokemusta lapsettomana, en voi edes kuvitella miten järjettömän raskasta se olisi pienten lasten kanssa.
[/quote]
Tämä oli hyvä kirjoitus ja itse masennuksesta lääkityksen ja terapian avulla parantuneena olen täsmälleen samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo masennus mitään mutta lapsi kun pari kuukautta olette vasta tunteneet??!
Pääviat ja monet muutkin viat periytyvät ja uusivat. Joku muu tekisi lapsen, minä en.
Tervepäisin ihminenkään ei aina voi olla Suomessa masentumatta! Ota selvää syistä, jotka ajoivat miehen masennukseen. Kylmä perhe? Kunhan mies tietää, että mitä tarvitsee jatkossa elämässään, niin hyvä!
Ja 13 lisää, että tuo oma rankka kokemukseni masentuneesta puolisosta oli nimenomaan tapaus, jossa puolisoni ei saanut ulkopuolista keskusteluapua tai lääkitystä. Itse asiassa olisi lopulta halunnutkin sitä, mutta se osoittautui niin vaikeaksi, ettei meillä kummallakaan riittäneet voimat tai varallisuus sen saamiseen.
Lisään myös, että jos jossain vaiheessa elämää puoliso masentuu (sinulla AP tai jollain muulla lukijalla) voi paljon jo auttaa se, että hakee itselleen apua. Me lopulta selvisimme varmaan siksi, että minä puolisona kävin terapiassa ja sain siitä tukea sekä eväitä toisen tukemiseen. Masentunut puoliso koettelee toisinaan pahasti hermoja ja omaakin mielenterveyttä, jolloin em. ominaisuudet (omien tunteiden tunnistaminen ja avun hakeminen ym.) on hyvä olla myös itsellä hallussa - tai opetella.
Jälkikäteen voin sanoa, että suhteemme on monessa suhteessa läheisempi ja lämpimämpi kuin tuttavapariskuntien, sillä olemme todella joutuneet pakon edessä opettelemaan puhumaan vaikeistakin tunteista tuoreeltaan. MUTTA: meillä ei ole lapsia - ja siksikin kokemuksen rintaäänellä puhun: nimittäin en uskalla em. syistä niitä mieheni kanssa hankkia, en luota hänen stressinsietokykyynsä univajeessa ja kirkuva taapero puntissa. Valitettavasti.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:12"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:09"]
Voi että kun olette dorkia. Ihan hävettää puolestanne.Että on ihan hoitanut masennustaan psykoterapiassa! Nou nou. Puolet ihmisistä sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Kaikki eivät hoida sitä, eivätkä myönnä asiaa. En hankkisi lapsia tyhmän kanssa.
[/quote]
Heh, heh. Vai puolet? Suomessa 5-6% väestöstä sairastuu masennukseen.
[/quote]
Korjaan siis joka viides eli 20% sairastuu elämänsä aikana ja 5-6% on tällä hetkellä.
Minä en uskaltaisi. Samoin en uskaltaisi entisen alkoholistin tai kovia huumeita pitkään käyttäneen, sittemmin lopettaneen narkomaanin kanssa. En halua tehdä elämästäni vaikeampaa ehdoin tahdoin. Tietysti mitä tahansa voi tapahtua, mutta tietoista riskiä en halua ottaa.
Totta kai uskaltaisin, varsinkin jos kyseessä on yksittäinen masennusjakso. Sitten jos on jo useampaan kertaan uusinut, on suurempi riski että tulee taas.