Onko lääkäreillä joku periaate, että mikään asia ei ikinä voi johtua potilaan (hyvästä) luontaisesta ominaisuudesta?

Esimerkiksi mulla diagnosoitiin syöpä kerran ja kuulemma olin shokissa monta viikkoa, koska otin asian aika rauhallisesti. Psykiatrillekin sain lähetteen ja hän sanoi, että normaalisti ihmiset esimerkiksi itkee ja pelkää tässä tilanteessa. Sanoin, että kun mielestäni tässä ei kannata panikoida, enkä normaalistikaan ole sellainen ihminen, että tuon tilanteisiin esim. lääkärin kanssa tunne-elämääni esille. Psykiatri oli sen verran järkevä, että sanoi, että voihan se olla, että olet luonnostaan tuollainen. Mutta ikinä se ei ole mitään hyvää, esim. Vaikutat kylmäpäiseltä ja loogisesti ajattelevalta ihmiseltä, joka ei helposti mene hysteeriseksi, vaan se on joko epänormaalia ja pahaa (shokki, kieltäminen) tai korkeintaan jotain hyvin neutraalia.
Sitten toisessa tilanteessa paljon myöhemmin yritin selittää (eri) psykiatrille, että hoitoni oli aika epäonnistunut tietyssä mielessä ja kerroin tapahtumat sekä päättelyketjuni pohjan. Tätä ennen oli ilmeisesti päätelty, että olen jotenkin epäloogisesti arvellut jotain päässäni, vaikka en tiedä lääketieteestä mitään. Psykiatri totesi silloin, että sä pystyt kognitiivisesti prosessoimaan näitä asioita, niin siksi sinua on jäänyt vaivaamaan tämä. Ei esimerkiksi "näyttää siltä, että älykkyytesi riittää aika pitkälle arvioimaan tilannetta". Se on melko sama asia - psykiatri huomasi, että minua ei voida hiljentää ja manipuloida vain sanomalla, että joku asia ei ole x tavalla tai jotain ei tapahtunut ollenkaan, koska pystyn etsimään tietoa ja yhdistelemään sitä järkevästi.
Jäin miettimään tämän perusteella, että on hyvin harvoja kertoja, että minkään alan lääkäri olisi todennut mitään positiivista minusta. Parhaassa tapauksessa tietenkin pysytään asiassa, mutta toiseen suuntaan - selvästi negatiivisia arvioita ja kommentteja, mitkä eivät sinänsä liity mihinkään hoitoa koskevaan asiaan - on kyllä kuultu. Nousisiko potilaalla heti kusi päähän, jos sentään lääkäri sanoisi hänestä jotain rohkaisevaa? Mietin, että onko kyseessä jokin periaate alalla, ovatko lääkärit tosissaan noin jumalkompleksisia, vai onko tuohon joku muu syy, jota en ole tajunnut? Tavallaan olen hirveän pettynyt lääkäreiden älykkyyden tasoon. Vaikka täytyy tehdä nopeita arvioita, niin ennakkoluuloisuus ja vaikeus perua omia oletuksia on yllättänyt. Olisihan se ihan hyvä, että hirveän helposti ei tehtäisi potilaasta päätelmiä ja kategorisoitaisi suoraan johonkin tiettyyn.