9-vuotias lapsi pillittää jatkuvasti
En käytä lapseni kuullen pillittää-termiä, mutta se on oikeasti se paras sana kuvaamaan häntä. Hän itkee kun joutuu ponnistelemaan asioiden eteen tai jos tulee joku pienikin vastoinkäyminen vastaan. Sitten tyrisyttää ja niistää nenäänsä samalla kuin itkee. Oikeasti: välillä vihaan sitä. Välillä vihaan lastani. :(
Olen ollut aina tosi kuuntelevainen ja empaattinen, mutta viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että olen kasvattanut lapsesta avuttoman pienen itkupillin. Olen alkanut vihaamaan häntä ja koko elämääni. Kaduttaa, etttä koskaan edes synnytin tuollaisen ihmisen.
Ahdistaa ja ärsyttää.
Kommentit (8)
Siis kuten sanoin: hän itkee kun joutuu ponnistelemaan ja tekemään jotain epämukavaa. Siellä ei ole mitään erityisiä tunteita takana. Hän on ilmeisesti vaan oppinut itkulla selviämään tilanteista, kun olen niihin aiemmin juuri mainitsemallasi tavalla reagoinut. Lapsi siis manipuloi minua itkemällä
ap
Vierailija kirjoitti:
Siis kuten sanoin: hän itkee kun joutuu ponnistelemaan ja tekemään jotain epämukavaa. Siellä ei ole mitään erityisiä tunteita takana. Hän on ilmeisesti vaan oppinut itkulla selviämään tilanteista, kun olen niihin aiemmin juuri mainitsemallasi tavalla reagoinut. Lapsi siis manipuloi minua itkemällä
ap
Jos siis olet palkinnut pillittämisen aikaisemmin niin miksi se olisi lapsen vika. Sinähän olet kannustanut siihen.kannusta muuhun.
Itku on lapsen keino kommunikoida niin kauan eri tunteita kunnes oppii muut keinot ilmaista tunteitaan.
Varmaan hänen tapa käsitellä epämukavia juttuja. Meillä taas suuttuu, raivoaa ja itkeekin, mutta yleensä ns. kiukkuitkua. Jotenkin he tunteet ilmaisevat, joka on kai hyvä merkki.
Minä en anna enää ns. turhaan pillittää vaikka koululäksyistä, vaan napakasti sanon että asiat pitää hoitaa tai "saarnaan" hänelle koulun tärkeydestä. Siis saa itkeä, mutta en hirveästi anna sympatiaa turhaan vollottamisesta.
Kai on tärkeintä että voi kuitenkin turvallisesti ilmaista tunteensa?
Parempi että hakee lohdutusta ja itkee sylissäsi, kuin että salaisi murheensa ja itkisi yksin.
Mieti miten voisit parantaa omaa oloasi, niin että jaksaisit jatkossakin olla lapsellesi tuki ja turva.
Aika ihmeelliseltä ja jopa masentuneelta kuulostaa, että vihaa lastaan ja katuu sitä!
Minäkin olen välillä tyytymätön lapseen ja joihinkin ominaisuuksiin, mutta en ikinä ikinä ajattele noin. Sitä paitsi lapset muuttuu tosi paljon kun ne kasvaa, hissukasta voi tulla vaikka miten rohkea menestyjä ja reippaasta lapsesta toisaalta syrjäytynyt.
Aina kun tyytymättömyys nostaa päätään, yritän kääntää ajatukset pois siitä. Lisäksi tärkeintä mitä aikuinen minusta voi tehdä, on antaa esimerkkiä, miten eletään, ollaan reippaita, kohdataan vastoinkäymisiä ja sinnikkäästi yritetään.
Lapsi on vielä pieni, anna itkeä ja kun hän rauhoittuu kysy mikä harmitti, lapsen pitää oppia ilmaisemaan itseään paremmin sanallisesti.