Lue keskustelun säännöt.
Rakkaus erityislapseen on pois muilta lapsilta..
15.02.2014 |
Ainakin siltä taas tuntuu, kun olen koko viikon setvinyt tuon esikoisen asioita lukemattomissa palavereissa ja ollaan taas rampattu eri käynneillä ja terapioissa. Olo on kuin jyrän alle jäänyt taas, mutta huoli lasta kohtaan on niin musertava, että pakahdun siihen ja tunne lisää rakkauttani lasta kohtaan niin paljon että tuntuu ettei siitä jää pian muille mitään. Tai aikaakaan, kokopäivätyötä tämä ollut taas viime aikoina. Ja sitten tietenkin tunnen huonoa omatuntoa tästäkin. :(
onko muilla käynyt niin, että lapsen ongelmien myötä rakkaus lapseen on vain kasvanut ja kasvanut? Ovatko muut lapset joutuneet kärsimään tästä?
Kommentit (29)
No eihän se, että joutuu näkemään enemmän vaivaa, tarkoita, ettei rakasta niitä, joiden kanssa pääsee helpomalla. Varmasti saatte homman ainakin välillä peremmin tasapainoon ja pystyt viettämään aikaa enemmän muiden lastesi kanssa, kahdenkeskistäkin. Ja suoraan voi sanoa lapsille, että pahoittelee tätä ajan puutetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tarkoitan myös tunnetasolla, en vain ajankäytöllisesti. Minulla jotenkin sekoittuu se huoli ja rakkaus sellaiseksi kaikennieleväksi tunnemöhkäleeksi ja haluaisin vaan koko ajan olla tuon lapsen lähellä ja varmistella, että hänellä on kaikki kunnossa. Hän on vanhempi kuin muut, ensimmäinen lapseni. Rakastan häntä niin kauheasti ja pelkään ja murehdin koko ajan samalla hänen tulevaisuuttaan ja kaikkea mahdollista.
Ennen lapsia kuvittelin, että jos tulisi vaikka vammainen lapsi, niin sitä pitäisi melkein pakottautua rakastamaan. Niin se elämä opetti minulle, että ainakin minulla toimii juuri toisin päin, ja erityislasta rakastan niin tuskallisen paljon, etten tiedä onko tämä normaaliakaan.
Luulen, että tässä on vielä paljon minulla sitä erityisyyttä käsittelemättä, pitäisi hankkiutua johonkin terapiaan itsekin.
ap
Terapia on hyvä ajatus. Todennäköisesti sinulla on monenlaista tiedostamatonta ristiriitaa menossa mielessäsi.
Terapia on hyvä ajatus. Todennäköisesti sinulla on monenlaista tiedostamatonta ristiriitaa menossa mielessäsi.
Terapia on hyvä ajatus. Todennäköisesti sinulla on monenlaista tiedostamatonta ristiriitaa menossa mielessäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei rakkaus erityislapseen ole muilta pois. Rakastan muita lapsiani ihan yhtä paljon kuin erityistä esikoistani. Näin varmasti sinäkin. Koska hän tarvitsee enemmän apua kuin tavalliset lapset, hän sitä myös saa. Ei se ole häpeä eikä haitta, kunhan muutkin lapset saavat ajallaan huomiota myös. Itse ainakin ajattelen niin, että vaikka kukaan muu maailmassa ei välittäisi, minä ainakin rakastan ja tuen lastani ja olen hänen kanssaan.
PS. Viestin numero 2 kirjoittaja: toivottavasti et ikinä itse ole sellaisessa tilanteessa, jossa olet riippuvainen muiden avusta. Tai jos olet, toivottavasti sinuun ei silloin suhtauduta kuten itse suhtaudut erityistarpeisiin.
Meillä ainakin Erityisten vaatima aika on pois muilta. Terveet lapset ovat joutuneet kasvattamaan itse itsensä aikuisiksi ja jäämään paitsi oikeutta keuhkota teiniangstia. Kaikista, koko perheessä on tullut seesteisiä ja aikuisia, vaikka siltä ei ole tuntunut läheskään aina.
Erityisen sisaruksen olemassaolo kasvattaa ihmisistä pitkämielisiä, lempeitä, armollisia ja nuorena viisaita. Tai Elämälle katkeria.
Erityinen sisarus kasvattaa lapsista kauniita puolisoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne muut sisarukset tilanteen tajuavat, vaikka yrität olla "tasapuolinen". Eivät lapset mitään tyhmiä ole! Kyllähän tuollaisessa tilanteessa muut lapset jäävät ihan lapsipuolen asemaan :( Tosin, jos teillä tapaus on vasta tuore, niin varmasti se tasaantuu. Ehkä muutkin lapsistanne osoittautuvat vielä diagnoosilapsiksi, ja saavat sitten äitin rakkauttakin :(
[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 00:48"]
Kyllä ne muut sisarukset tilanteen tajuavat, vaikka yrität olla "tasapuolinen". Eivät lapset mitään tyhmiä ole! Kyllähän tuollaisessa tilanteessa muut lapset jäävät ihan lapsipuolen asemaan :( Tosin, jos teillä tapaus on vasta tuore, niin varmasti se tasaantuu. Ehkä muutkin lapsistanne osoittautuvat vielä diagnoosilapsiksi, ja saavat sitten äitin rakkauttakin :(
[/quote]
Harvoin toivon kellekään pahaa, mutta syö paskaas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhea tuomio erityislapselle viedä aika ja jopa rakkaus toisilta lapsilta. Tämä erityinen lapsi kun ei itse ole osaansa valinnut. Jos joku ajattelee noin, olisi varmaan parempi antaa lapsi muiden hoitoon. Kyllä lapsi vaistoaa sen, että häntä pidetään taakkana.
No yritäppä miettiä miten ne muut lapsesi aistivat tilanteen ja kuinka pahalta heistä tuntuu jäädä ilman sitä äitiä, joka olet esikoisellesi. Toiset alkavat oirehtia ennemmin tai myöhemmin ja kohta sulla on niitä "erityislapsia" enemmänkin. Olet heidän ainut äiti muista se. Jokainen tarvitsee sinua ja sinun aikaasi omistettuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ehkä voisit vähän höllätä välillä itse erityislapsen kohdalla. Ikäänkuin irtaantua hänestä ja antaa vaikka isovanhemmille tai isälle hoitoon ja keskittyä hetkeksi itseesi tai toisiin lapsiin. Tekisi hyvää kaikille.
[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 00:57"]
No yritäppä miettiä miten ne muut lapsesi aistivat tilanteen ja kuinka pahalta heistä tuntuu jäädä ilman sitä äitiä, joka olet esikoisellesi. Toiset alkavat oirehtia ennemmin tai myöhemmin ja kohta sulla on niitä "erityislapsia" enemmänkin. Olet heidän ainut äiti muista se. Jokainen tarvitsee sinua ja sinun aikaasi omistettuna.
[/quote]
Niin no, tämä oli se avaukseni pointti eikö? Kärsin tästä tilanteesta ja pelkään että niin kärsivät myös lapset pian. Ovat niin pieniä vielä, etteivät käsitä eivätkä elä puutteessa tai ilman rakkautta hekään. Eri tasolla se tällä hetkellä kieltämättä on. Olen niin sekaisin tästä diagnoosihässäkästä että voimat ei meinaa riittää. Syliä ja rakkautta on kaikille, perheenä tehdään asioita (ja onkin niin paljon helpompaa kuin muilla kombinaatioilla) mutta syvällä sisimmässä en jaa ajatuksia tasapuolisesti ja pelkään että lapset tajuavat sen jossain vaiheessa. Toivon tosi paljon, että saan oman pääkoppani järjestykseen sitä ennen ja jonkinlaisen rauhan tämän erityisyyden suhteen. Tosin kun ajattelen vuosia eteenpäin, tuska vaan velloo, kun ymmärrän mitä kaikkea joudumme vielä kohtaamaan. Mutta ei tämä näinkään voi jatkua.
Kävin juuri imettämässä ja hellimässä takaisin uneen nuorimmaiseni ja mietin kuinka paljon häntäkin rakastan. Häneen ei liity mitään murhetta, vaan vain kepeää iloa ja onnea. Niin erilainen tunne kuin esikoista ajatellessa... Joku kirjoitti, että ajattelisin esikoiseni olevan taakka - kuinka väärin joku voikaan tulkita. Kaikkea muuta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 00:37"]
Ymmärrän kyllä tunteitasi ap, enkä missään nimessä lähtisi moralisoimaan raskasta vaihetta elävän äidin tunteita... On ihan luonnollista, että kun taistelet nyt kaikin voimin tuon yhden lapsen puolesta, tällä hetkellä kiintymys häneen on vahvinta...
Mutta kyllä se siitä tasoittuu, ja alat taas rakastaa muita yhtä lailla. Tavalla tai toisella se tilanne vakiintuu kyllä vuosien myötä, ja väsyt jatkuvasti murehtimaan erityislapsen asiaa.
[/quote]
Kiitos sinä ihana ihminen. Toivon että olet oikeassa ja tämä tästä tasaantuu. Itken täällä taas silmät päästäni...
ap
Täällä taasen näemmä kirjoittelee muutamat jotka eivät halua kun syyllistää. Ap sun ajatukset on ihan ku mun, tuntee olevansa niin yksin näiden ajatusten kanscäsa että iha voimaa sai noista sun teksteistä. Että ehkä en ihan yksin olekkaan tässä tilanteessa ja ehkä joku jossakin ymmärtääkin :) viestin nro 17 kirjoittaja
[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 01:22"]
Täällä taasen näemmä kirjoittelee muutamat jotka eivät halua kun syyllistää. Ap sun ajatukset on ihan ku mun, tuntee olevansa niin yksin näiden ajatusten kanscäsa että iha voimaa sai noista sun teksteistä. Että ehkä en ihan yksin olekkaan tässä tilanteessa ja ehkä joku jossakin ymmärtääkin :) viestin nro 17 kirjoittaja
[/quote]
Kai tämä on joku prosessin vaihe jota ei voi ymmärtää jos ei itse sitä elä. Ihanaa ja kamalaa että joku ymmärtää! Toivon teille paljon hyviä päiviä ja kaikkea hyvää!!
ap
Hienoa, että osaatte muut jakaa rakkautenne tasan lasten kesken. Minulle se on vaikeaa. Tämähän on oikeastaan tabu - voiko jotakuta lapsista rakastaa enemmän kuin toista? No minulle on käynyt niin, että esikoinen, erityinen, on minulle ykkönen. Joskus jopa unohdan että minulla on muitakin lapsia. :((( Esim. naapuri soitti ovikelloa ja menin avaamaan oven kuopus sylissä. Naapuri kiekaisi kovalla äänellä "no moiii" katseeni ohi, ja vaistomaisesti vilkaisin että eihän esikoinen ollut tuossa, kelle se puhuu. Ai niin, mulla oli tosiaan tämä kuopus tässä sylissä... Tosi usein tuntuu, että ajatukset menevät vain esikoiseen ja hänen asioihinsa. Pelkään, että muut lapset katkeroituvat minulle, kun onhan tämä selvästi epätasapuolista. On totta, että minulla on paljon tekemistä vielä tuon erityisyyden hyväksymisen kanssa, ja harkitsen vakavissani terapiaa. Kunnan psykologilla olen käynyt, mutta siitä ei ollut apua. Tarvitsisin jotain järeämpää apua ja näkökulmia, tuolta en sitä saanut.
ap
Tunnistan tuon "leijonaemo"-fiiliksen täysin. Jotenkin mitä enemmän muut sitä omaa erityistä lasta haukkuvat (joko suorasti tai asenteellisesti esim. jättämällä syrjään), niin sitä enemmän tekee mieli seistä toisen tukena ja sitä kiinteämpi pari teistä muodostuu.
Mulla taas meinaa olla vähän väliä semmoinen pelko, että olen itse aiheuttanut esikoiseni pienen kehityshäiriön. Toisaalta vaikuttaa ja täyttää kaikki Dysfasian piirteet, mutta kuitenkin mietin päivittäin raskauden jälkeistä masennustani ja kaikkia muita virheitä ja olisiko kuitenkin mahdollista, että omat tekoni (masennuksesta johtuva poissa olevuus jne.) olisivat aiheuttaneet kehitykseen viivästyksen.
Tämä asia on jatkuvana syyllisyyssäkkinä selässäni, meidän arjessa. Toisina päivinä järkeilen itselleni, ettei tämä ole minun syytä. Kuitenkin aina väsyneenä tai kun tulee joku lapsen tilaan liittyvä ongelma pelot tulevasta ja hirveä syyllisyys omasta riittämättömyydestä hyökkää päälle.
Toivottavasti tulevaisuus näyttää, että pelot pojan pärjäämisestä olivat turhia.
erityislasta ei voi rakastaa, niin kieroja ja itsekkäitä ovat