Rakkaus erityislapseen on pois muilta lapsilta..

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 22:48"]

Tunnistan tuon "leijonaemo"-fiiliksen täysin. Jotenkin mitä enemmän muut sitä omaa erityistä lasta haukkuvat (joko suorasti tai asenteellisesti esim. jättämällä syrjään), niin sitä enemmän tekee mieli seistä toisen tukena ja sitä kiinteämpi pari teistä muodostuu.

[/quote]

Juuri näin. Onpa kurjaa, että viimeistä viestiäni on alapeukutettu. Kurja olo muutenkin suurimman osan ajasta. Tuntuu että olen ainoa maailmassa, joka lasta ymmärtää ja joka hänen kanssaan pärjää. Isänsä kanssa on etääntynyt, koska isä ei osaa käsitellä lasta lähellekään samalla tasolla kuin minä eikä lapsi oikein häntä tällä hetkellä hyväksykään. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä toisten lasten takia - hoidan heitäkin ja rakastan, mutta tuntuu että suurin osa kapasiteetistani menee erityisen rakastamiseen ja puolustamiseen. Ja hänen asioissaan vellomiseen.

ap

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 23:08"]

Mulla taas meinaa olla vähän väliä semmoinen pelko, että olen itse aiheuttanut esikoiseni pienen kehityshäiriön. Toisaalta vaikuttaa ja täyttää kaikki Dysfasian piirteet, mutta kuitenkin mietin päivittäin raskauden jälkeistä masennustani ja kaikkia muita virheitä ja olisiko kuitenkin mahdollista, että omat tekoni (masennuksesta johtuva poissa olevuus jne.) olisivat aiheuttaneet kehitykseen viivästyksen.

Tämä asia on jatkuvana syyllisyyssäkkinä selässäni, meidän arjessa. Toisina päivinä järkeilen itselleni, ettei tämä ole minun syytä. Kuitenkin aina väsyneenä tai kun tulee joku lapsen tilaan liittyvä ongelma pelot tulevasta ja hirveä syyllisyys omasta riittämättömyydestä hyökkää päälle.

Toivottavasti tulevaisuus näyttää, että pelot pojan pärjäämisestä olivat turhia.

[/quote]

Ymmärrän sinua ja luulen että moni erityislapsen äiti syyttää itseään lapsensa erityisyydestä. Harvoin isät... En usko että olet aiheuttanut pojallesi mitään sen enempää kuin minä omalle lapselleni, mutta kyllä minäkin syytän itseäni aika ajoin kaikesta. Mietin varhaista vuorovaikutusta, synnytystä ja sitä että ponnistusvaihe pitkittyi - aiheuttiko se kuitenkin jotain, enkö olisi saanut lasta ulos nopeammin jne. Järjen tasolla ymmärrän, että tämä on älytöntä, mutta ei se paljon silti auta.

ap

Haluaisin vielä korostaa, että en näytä lapsille ajatuksiani, ja olen tosi tarkka että kaikki saavat saman verran asioita ja että vietän kaikkien kanssa aikaa ja hellin kaikkia, mutta kärsin itse tästä epätasapainosta ja koen, ettei rakkauteni ole ihan tervettä. Olen niin huolissani koko ajan, etten osaa edes ajatella jotenkin äidinrakkautta ilman sitä musertavaa surua, mitä minulla sekoittuu esikoisen rakkauden kanssa. Taidan olla aika sekaisin päästäni :'( koko ajan ahdistaa ja nyt ahdistaa se, että moni ajattelee varmaan että olen hirviö kun ajattelen näin ja tunnustan edes anonyyminä nettipalstalla :(

ap

Miksi hankit lisää lapsia esikoisen jälkeen? Varsinkin jos heille ei riitä aikaa ja rakkautta tasapuolisesti

Samoja ajatuksia täällä..Rakas esikoiseni, neljä vuotta juuri täyttänyt ja neurologit ja toimintaterapiat ym edessä. Se kauhea huoli ja murhe kun tulevaisuudesta ei mitään tiedä.  Eikä ketään kenelle puhua. Raskasta. Iso möykky sydämessä. 

[quote author="Vierailija" time="15.02.2014 klo 23:52"]

Miksi hankit lisää lapsia esikoisen jälkeen? Varsinkin jos heille ei riitä aikaa ja rakkautta tasapuolisesti

[/quote]

Ei esikoisen erityisyys näkynyt heti tai en sitä ymmärtänyt. Epäilykseni heräilivät pikkuhiljaa ja nyt vuoden ajan on ollut täysi rumba päällä. Ei taida oma pää pysyä tässä mukana.

ap

[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 00:02"]

Samoja ajatuksia täällä..Rakas esikoiseni, neljä vuotta juuri täyttänyt ja neurologit ja toimintaterapiat ym edessä. Se kauhea huoli ja murhe kun tulevaisuudesta ei mitään tiedä.  Eikä ketään kenelle puhua. Raskasta. Iso möykky sydämessä. 

[/quote]

Kuin omalta näppikseltä. Oman lapsen murheiden kantaminen tuntuu niin hirveän raskaalta että sydän pakahtuu. Meillä on nyt vuosi rampattu eri tapaamisissa ja moniammatillisissa syyneissä, toimintaterapiat ja asiantuntijat täyttävät kalenterit ja murhe sydämen. Viime viikko taas ryöpsäytti kaiken, kun luulin että ollaan menty eteenpäin ja tuli pahaa takapakkia.

ap

Ja se kauhea syyllisyys että onko tämän itse jotenkin aiheuttanut. Ja tosiaan, meilläkin kaksi nuorempaa lasta ja kyllä se huomion jakaminen tasapuolisesti on vaikeaa. Ja tuttavien hyväntahtoiset kommentit satuttavat kun sanovat jotain lapsestani, vaikka jos hän sanoo välillä jotain hassusti. Ja se huoli että kasvaako ero ikätoveriin koko ajan enemmän vai voisiko joskus mahdollisesti saada heidät jopa suurinpiirtein  kiinni. Meilläkin tämä asia on kuitenkin aika uusi, lapsi on syntynyt "terveenä" ja nämä ongelmat on alkaneet selkiytymään vasta tässä pikkuhiljaa. Toki nyt on siinä varhaisemmassa kehittymisessä huomannut eroja esim tuohon keskimmäiseen lapseen. Mutta vertaistukea itse nyt varmaan eniten kaipaisin. Että se kenelle purkaa ymmärtäisi mistä puhuisin. 

Ymmärrän kyllä tunteitasi ap, enkä missään nimessä lähtisi moralisoimaan raskasta vaihetta elävän äidin tunteita... On ihan luonnollista, että kun taistelet nyt kaikin voimin tuon yhden lapsen puolesta, tällä hetkellä kiintymys häneen on vahvinta...

Mutta kyllä se siitä tasoittuu, ja alat taas rakastaa muita yhtä lailla. Tavalla tai toisella se tilanne vakiintuu kyllä vuosien myötä, ja väsyt jatkuvasti murehtimaan erityislapsen asiaa.