Vaikea ymmärtää niitä joilla todella huonot välit esim. omaan äitiinsä

Mun mies ei ole missään väleissä äitinsä kanssa. Äiti on ilmeisesti ollut kamala, alkoholismia, henkistä ja jopa fyysistäkin väkivaltaa. Eipähän ole ongelmallista anoppisuhdetta. Mutta siis tuen miestä mitä hän tulevaisuudessa päättääkin tehdä asian suhteen. Ei munkaan vanhemmat täydelliset olleet, mutta yrittivät parhaansa ja se merkkaa jo paljon, enkä kanna kaunaa niistä ikävämmistä jutuista. 

Jos sun äiti ei ole ikävä ihminen... niin kiva sulle. Mulle osui itsekeskeinen, empatiakyvytön uraohjus.

Varmasti sinun onkin vaikea ymmärtää, koska sinulla on hyvät välit äitiisi. Muista kuitenkin, että kaikilla ei näin ole erinäisistä syistä. Sinun ei tarvitse sitä ymmärtää, mutta hyväksyä pitää. Lisäksi usein törmää ennakko-olettamuksiin, että jos ei pidä yhteyttä sukulaisiin, on MT-osastoa.=)

[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:11"]

Suorastaan häpeillään, omaa äitiä. Sitä joka kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut. Tiedän paljon tällaisia tapauksia. Enkä nyt tietenkään sitten tarkoita mitään oikeasti isoja ongelmia, vaan ihan normaaleita perheitä.

Itse äitinä toivon, että minulla pysyy aina lämpimät ja läheiset välit lapsiini. Vaikka he pesästä lentävätkin aikanaan. Mitä mietteitä herättää? Tuntuu että olen suorastaan poikkeustapaus, kun olemme äitini kanssa kuin ystäviä.

[/quote]

Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka luo yleistyksiä oman kokemuksensa pohjalta pelkästään.

Maailmankuvan avartaminen auttaa asiaan

Erilaisuuden ymmärtämättömyys tuottaa aika paljon ongelmia maailmaan.

Tuo "äiti on sinut kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut" -argumentti kaatuu vähän siihen, että lapsi ei ole saanut valita, syntyykö hän vai ei. Ihan kaikkien ihmissuhteiden, myös perhesuhteiden, pitäisi perustua ihan vilpittömään haluun viettää aikaa toisen kanssa, ei velvollisuudentunteeseen, ihan puolin ja toisin.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:17"]

Varmasti sinun onkin vaikea ymmärtää, koska sinulla on hyvät välit äitiisi. Muista kuitenkin, että kaikilla ei näin ole erinäisistä syistä. Sinun ei tarvitse sitä ymmärtää, mutta hyväksyä pitää. Lisäksi usein törmää ennakko-olettamuksiin, että jos ei pidä yhteyttä sukulaisiin, on MT-osastoa.=)

[/quote]

Nimenomaan. Kun oma äiti pahoinpitelee henkisesti eri tavoin koko lapsuuden ja nuoruuden, sekä tekisi sitä edelleenkin jos sen kanssa olisi tekemisissä, niin ei ole mikään ihme että sellaiseen ihmiseen katkaisin välit. Ihme olisi se, jos sellaisen ihmisen kanssa haluaisin edelleen olla tekemisissä.

Kannattaisi tosiaan vähän laajentaa maailmankuvaansa ja ottaa ne vaaleanpunaiset lasit pois silmiltä niin voisi tämäkin asia sinulle avautua.

Minunkin lapsuudenperhettäni todennäköisesti monet pitävät normaalina perheenä. He eivät tiedä, mitä äitini on lapsuudessaan kokenut ja miten se on hänen psyykeensä ja vuorovaikutustaitoihinsa vaikuttanut. Perheen ulkopuolisten kanssa hän pystyy käyttäytymään kuin normaali ihminen, mutta läheisissä ihmissuhteissa tuleekin sitten ongelmia. Kovasti haluaisin hyvät ja lämpimät välit äitiini, mutta kun hän ei vain kerta kaikkiaan siihen pysty.

Juu, mutta puhunkin nyt ihan tämmösistä hyvistä äideistä.. jostain syystä siitäkin huolimatta, että on ollut rakastava perhe ja hyvä koti, niin ei pidetä juurikaan yhteyttä. Kyllähän minunkin äidissäni vikansa on, kuten jokaisessa ihmisessä. Mielestäni se suhde on vaan niin ainutlaatuinen, ihan kuin ajattelen omista lapsistanikin. He ovat minun lihaani ja vertani. Joku voisi ajatella esim. että minun äitini on hössöttävä hölöttäjä MUTTA kestän sen koska hän on äitini. Yhtälailla hän hyväksyy minut vikoineen kaikkineen. Mielestäni on todella vaikea löytää yhtä lojaalia suhdetta, kuin mikä äidin ja lapsen välillä on. Armahtakaa niitä äitejäne ja isiänne. (minulle ei sellaista syystä jos toisesta ole)

Tuntuu sydäntä raastavalta ajatus, ettei omat lapseni haluaisi pitää minuun yhteyttä aikuisina. Niin rakkaita he ovat ja tulevat aina olemaan.

Lucky you, kun sinulla on tällainen äitisuhde.

Äitejä on monenlaisia. Aina ei hyvä suhde synny, siihen syitä lukemattomia. Jos sellainen on,  siitä voi syystä olla onnellinen!

Silti en menisi ihmettelemään muiden ihmisten suhteita. Itse onnellisesti naimisissa olevana en päivittele muiden eroja. Minusta ei ole mikään ihmeellinen asia se, että joillakin on erilaista kuin minulla.

Joku vastasi tähän, ettei tartte ymmärtää, mutta hyväksyä pitää. Itse kääntäisin näkökulman juuri toisinpäin: Tulee koettaa ymmärtää, mutta hyväksyä ei tarvitse. Otetaan esimerkiksi väkivalta. Väkivaltaa ei tule koskaan hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää syitä sen taustalla. Sama koskee oikeastaan kaikkea. Pohdipa vaikka kysymystä "Miksi Jeppe juo?" :-)

[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:23"]

Tuo "äiti on sinut kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut" -argumentti kaatuu vähän siihen, että lapsi ei ole saanut valita, syntyykö hän vai ei. Ihan kaikkien ihmissuhteiden, myös perhesuhteiden, pitäisi perustua ihan vilpittömään haluun viettää aikaa toisen kanssa, ei velvollisuudentunteeseen, ihan puolin ja toisin.

[/quote]

Tuollainen "äiti on sinut kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut"-marttyrointi on ihan perseestä. Vaikka olisikin synnyttänyt niin ei se tarkoita sitä, että lapsen pitäisi loppuelämä elää jossain ihmeen kiitollisuudenvelassa äitiään kohtaan huolimatta siitä, miten äiti lastaan kohtelee.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 15:24"]

Juu, mutta puhunkin nyt ihan tämmösistä hyvistä äideistä.. jostain syystä siitäkin huolimatta, että on ollut rakastava perhe ja hyvä koti, niin ei pidetä juurikaan yhteyttä. Kyllähän minunkin äidissäni vikansa on, kuten jokaisessa ihmisessä. Mielestäni se suhde on vaan niin ainutlaatuinen, ihan kuin ajattelen omista lapsistanikin. He ovat minun lihaani ja vertani. Joku voisi ajatella esim. että minun äitini on hössöttävä hölöttäjä MUTTA kestän sen koska hän on äitini. Yhtälailla hän hyväksyy minut vikoineen kaikkineen. Mielestäni on todella vaikea löytää yhtä lojaalia suhdetta, kuin mikä äidin ja lapsen välillä on. Armahtakaa niitä äitejäne ja isiänne. (minulle ei sellaista syystä jos toisesta ole)

Tuntuu sydäntä raastavalta ajatus, ettei omat lapseni haluaisi pitää minuun yhteyttä aikuisina. Niin rakkaita he ovat ja tulevat aina olemaan.

[/quote]

Edelleen toistona, maailmankuvan avartaminen on hyväksi ihmisille. Kieltämättä ihmettelen, että on edelleen noin tyhmiä ihmisiä, joiden sydäntä raastaa, kun muilla ei ole samoin kuin heillä.

Ei ole aloitukseen paljon muuta vastattavaa. Minä voin erittäin hyvin ymmärtää, että kaikki eivät halua pitää lapsuudenkotiinsa yhteyttä, vaikka siellä olisi se "ihana" äiti.

Se ei mene niin, että rakasta isääsi ja äitiäsi, vaan niin, että ansaitse lastesi rakkaus omalla käytökselläsi ja rakastamalla heitä

Aloitusta lukiessani sain jo ennakkoaavistuksen että kohta tässä on kaikki sisälukutaidottomat vajakit avautumassa että "miksi pitäisi äitiä arvostaa kun on pahoinpidellyt henkisesti ja fyysisesti!?!?!?"

Otetaanpas nyt sekunti aikaa ja luetaan avaus yhdessä: "Enkä nyt tietenkään sitten tarkoita mitään oikeasti isoja ongelmia, vaan ihan normaaleita perheitä."

Noin, eihän se vaikeaa ollut :)

Niin no, susta varmaan oliskin ihanaa, että äitis pyytäis itku silmässä sua eroamaan ja sanoo, että poikaystävälläsi ei ole asiaa heidän kotiin. Silloin kun harvoin tapaavat poikaystäväsi (joka ei todellakaan ole tehnyt mitään väärää, kunhan vaan sattuu olemaan erimaalainen vaikka puhuu suomeakin), eivät huomioi häntä mitenkään.

Eli kyllä joillain on ihan syytäkin olla vihaisia äidilleen, vaikka tämä kuinka olisi ollut ihana, kun olit lapsi.

Vaikka olisi miten hyvät vanhemmat ja ihana lapsuus, ei se tarkoita sitä, että meidän kaikkien tulisi roikkua vanhemmissamme kiinni loppuelämää.

Itse ainakin mietin asiaa niin, että henkisesti kypsä ihminen pärjää ilman äitiään mainiosti ja taas sellainen luuseri joka aikuisenakin kokee äitinsä tärkeimmäkseen tarvisi hieman potkua eläämäänsa ja ohjausta itsenäitymiseen.

Lapsen ja vanhemman välinen suhde ei ole kaverisuhde, jos suhde on terve, ikään katsomatta!

niin, mutta mistä ap tietää, että nämä äitinsä kanssa etäiset ovat "normaaleista perheistä"

ei mistään!!

Ap, minä tunsin vapauttavana äitini kuoleman. Hän oli niin hallitseva ja dominoiva hahmo meidän perheessämme, että oksat pois. Hänen kanssaan piti olla aina kaikesta samaamieltä, jos uskalsi ilmaista poikkeavan mielipiteen sai kuulla, että olisi syytä tilata aika psykiatrin vastaanotolta. Hän oli aina ja kaikesta oikeassa. Vanhimmat sisarukseni muuttivat kotoa pois heti, kun kynnelle kykenivät juuri äidin vuoksi. Sisaruksieni aviopuolisot hän haukkui, onneksi ei sentään heidän kuultensa. Lista olisi loputon. Pakko sanoa, että oli onni, että äiti kuoli 64-vuotiaana. Olin silloin 23. Hän olisi ajanut minut mielisairaalaan, en olisi enää kauaa kestänyt sitä jatkuvaa kyykyttämistä.

No eiköhän näissä tapauksissa ole aina enemmän tai vähemmän kyse siitä, että jotain ongelmia on ollut. Vaikka ne menisivätkin vielä jotenkuten "normaalin" perheen määritelmään. Mun äitisuhde on pikkuisen hankala, ja välillä on pitänyt ottaa vähän etäisyyttä vaikka ihan hyvissä väleissä sinänsä ollaankin. 

Nimenomaan, ap. Kasvakaa aikuisiksi, äitille/isille vihoittelijat! Olette sentään samaa lihaa ja verta, eikä se omena koskaan kovin kauas puusta putoa.