Lapsen uhma ja lapselle huutaminen
Alan olla epätoivoinen kaksi ja puoli vuotiaan lapsen uhman edessä. Tyttö on osan aikaa todella lutuinen ja ihana, mutta sitten kun hän uhmaa, hän todella uhmaa. Kaikista haastavimpia ovat pukeutumistilanteet, turvaistuimeen meno ja menosuunnan valitseminen ulkona kävellessä. Uhma on todella voimakasta, eikä siinä ole mitään järkeä, jos lapsi päättää jotakin, silloin se on niin. Tuumakaan ei anna periksi. Olen lisäksi pitkäaikaissairas, ja muutenkin väsynyt, hyvä kun jaksan kannatella itseäni. Joudumme mieheni kanssa kaksin pukemaan tytön ja vääntämään turvaistuimeen. Silloin kun mies on töissä, olen melkein voimaton lapsen edessä, koska minulla ei ole aina edes fyysistä voimaa hallita lasta. Turhaudun, pinna palaa ja räjähdän. Kertakaikkisesti räjähdän. Ja huudan lapselle lujaa, ja joskus rumastikin. En koskaan hauku häntä, mutta muuten. Poden tästä huutamisesta todella huonoa omaa tuntoa, ja kun pahin kiukkuni laatuu, kadun suunnattomasti ja otan lapsen syliin, pussaan ja hyvittelen. Usein myös selitän lapselle, miksi huusin. Tiedän, että kaikillä äideilla palaa joskus hermo lapsen kanssa, mutta minulla palaa lähes päivittäin. Saatan myös kiroilla, ja muutaman kerran lapsi on sitten toistellut kirosanoja. Mies ei sulata tätä yhtään, eikä tarvitsekaan. Hänelläkin menee lapsen kanssa hermo usein jo sen muutaman tunnin aikana, kun hän ehtii lapsen kanssa aikaa viettää. Lapsi on erittäin oikukas ja voimakastahtoinen, eikä hänen kanssaan voi neuvotella. Lähes jokaisesta asiasta väännetään jollain tasolla. Alan olla ärtynyt ja väsynyt tähän tilanteeseen, tämä ei ole enää kivaa. Lapsi osaa olla myös kiltisti, vieraiden on vaikeea uskoa että lapsi on niin uhmakas meille vanhemmille, ja etenkin minulle. Hän on välillä tosiaan myös erittäin enkelimäinen, ja meillä on useimmiten kuitenkin mukavaa. Tyttö saa osakseen paljon rakkautta, huomiota ja hellyyttä, kaikista mahdollista tarpeista huolehditaan. Syytän itseäni siitä että olen sairas, ja pelkään sitäkin, että hän traumatisoituu sairauteni takia, joka ilmenee mm. kovana väsymyksenä ja joskus haluna vetäytyä omiin oloihini. Kivut ovat usein voimakkaita, joten tästäkin syystä minulla on alla sellaista "perusärtymystä". Parisuhdekin on lujilla kaiken tämän takia. Joskus mietin, olisiko ollut parempi olla hankkimatta lasta ollenkaan, kun en pysty häntä hoitamaan ponnistuksitta samalla lailla kuin terveet äidit. Vertaan itseäni heihin, ja poden syyllisyyttä. Kaikki tämä varmasti vaikuttaa raivoherkkyyteeni.
Mitä minun pitäisi oikein tehdä..? Onko teillä muilla koskaan tällaista? Kaikenlaiset ajatuksen ovat tervetulleita :)
Kommentit (2)
Hienoa, että uskallat kirjoittaa vaikeita ajatuksiasi paperille (nettiin). Hienoa, että jatkat taistelua lapsen kanssa, etkä anna periksi tärkeissä asioissa. Jotkut lapset tuntuvat tarvitsevan sen kovan kallion jota vastaan on turvallista purkaa sisintään. Kuulostaa siltä, että lapsi yhä uudelleen testaa, että miten reagoit ja oletko tänäänkin yhtä turvallinen. Sinun samanlainen reaktiosi (eli se, ettei tärkeissä asioissa anneta periksi) tuntuu turvalliselta, vaikka lapsi ei kiukussaan näytä sitä arvostavan.
Saattaa olla, että osittain sairautesi takia lapsesi kokee tarvetta saada täyden huomioisi, minkä hän saa parhaiten olemalla raivostuttava. Silloin ainakin pitää reagoida.
Uhmatilanteissa voi joskus käyttää erilaisia keinoja, joista löytyy tietoa alan kirjoista, mutta jos uhma menee itkupotkuraivari-vaiheeseen, niin silloin ei paljoa ole vaihtoehtoja. Palautin jo kaikki kirjani kirjastoon, mutta esim. lähtemiset sujuvat meillä vähän helpommin, kun lapsi tietää mihin lähdemme, pakkaa mitä haluaa omaan pieneen laukkuunsa ja juttelen tulevasta (että haluaako hän istua bussissa penkille ja onkohan siellä toisia lapsia bussissa tai sitten siitä määränpäästä) samalla kun puen häntä. Ja jos ei muu auta ja pakko ehtiä bussiin niin sitten kerron tämän ja koetan pukea vaatteet päälle.
Ehkä tärkeintä on noissa kohtauksissa, että lasta ei hylkää emotionaalisesti. Että vaikka ei toista tuntia olisi siinä vieressä toisen huutaessa sitä, että piti jättää keppi ulos, niin olisi (tai tiskaisi, laittaisi pyykkiä) siinä lähettyvillä ja juttelisi. Kun pahin kiukku on ohi, aikuinen voi auttaa lapsen siitä yli. (N.2 vuotiaan kanssa välillä heitimme kiukun kauas pois.) Lapsen pitää saada kokea, että vaikka hän uhmaa ja on kiukkuinen, mitään pahaa ei tapahdu (mikään ei mene rikki eikä ketään satu) ja hän on hyvä. Se on tärkeintä. Joskus lapsi sitten oppii hallitsemaan niitä tunteitaan, kun tietää, että ne ovat vain tunteita, eikä niistä aiheudu mitään ikävää, vaikka tuntuu ikävältä.
Jos lapsi on "minä ite" vaiheessa, niin kannattaa antaa hänen harjoitella näitä omia taitojaan. Silloin voi päästä helpommalla, kun varaa aikaa siihen harjoitteluun esim. vaatteiden pukemisessa tai autoon nousemisessa kuin yrittää sitten suuttunutta lasta vääntää siihen autonistuimeen.
Voimia sinulle. Koeta saada apua lapsenhoitoon. Jos sukulaisista ei ole auttajiksi, niin käänny kunnan varhaisen tuen puoleen tai soita MLL:lle ja hae perhekummia arkea jakamaan.
Ajattelin, jos kirjoitan asiasta tänne ja "sanon asian ääneen", jotakin voisi loksahtaa paikoilleen pääni sisällä ja tilanne saattaisi tätäkin kautta helpottua..