Äidin kuolema ja yksinäisyys/masennus.

Olen koko aikuisikäni ollut masentunut ja se on vaikuttanut elämääni paljon. Ystävyydet ja parisuhde kariutuivat jo nuorena ja sen jälkeen olen tänne keski-ikäiseksi ollut erakko, jonka ainut juttukaveri ja ystävä on äiti. Äiti ei tuomitse vaan rakastaa sellaisena kuin olen, on kannustanut minua ja kertonut olevan ylpeä minusta kun esimerkiksi autan häntä kaikessa missä voin ja sinnittelen työelämässä vaikeuksistani huolimatta. Hän on myös hoitanut joitakin asioitani,mitä itse en jaksa. Olen esimerkiksi aika huono hoitamaan raha-asiani ja jätin nuorena laskut maksamatta joten äitini on hoitanut laskujeni maksun ja muutenkin huolehtinut raha asioistani. Hän on ihan virallisestikin edunvalvojani taloudellisissa asioissa.

En siis ole ihan perinteisessä mielessä "kasvanut aikuiseksi". En ole vahva itsenäinen nainen, eikä minulla ole sosiaalista elämää, mitä nyt työkaverit mutta en heidänkään kanssa ole läheinen. En osaa päästää ihmisiä liian lähelle, koska pelkään että hekään eivät jaksa minua enkä toisaalta itsekään oikein jaksa muita koska koen ettei minulla ole mitään annettavaa.

Nyt on sellainen tilanne, että äitini on hyvin sairas ja saattaa kuolla. En tiedä kuinka pärjään ilman äitiä! Suurin pelkoni on aina ollut äidin kuolema. Tiedän, on luonnollista että vanhempi kuolee ennen kuin lapsi, mutta mun kohdalla olisin halunnut kuolla ennen äitiä koska en usko pärjääväni ilman häntä. Äiti kyllä pärjää ilman minua, hänellä on vahva sosiaalinen verkosto ja muutenkin terve itsetunto.
Minä taas en osaa sosiaalistua ja muut perheenjäseneni eivät ymmärrä masennusta, joten heille en voi puhua mitään.
En tiedä miten jaksan enää työelämässäkään jos minulla ei ole ketään joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, eikä näe minua vain ärsyttävänä kivirekenä. Minun pitää myös oppia huolehtimaan itse talousasioistani, eikä se voisi vähempää kiinnostaa, inhoan ajatellakin rahaa ja on ollut helpompi keskittyä arjen pyörittämiseen kun joku muu hoitaa raha-asiat puolestani.

Olen kyllä menossa juttelemaan tästä asiasta joka tapauksessa ammattiauttajalle, mutta varmasti joku muu on joutunut kokemaan tämän saman ja haluaisin myös vertaistukea. Tämä on sellainen aihe mistä ei voi noin vaan jutella esimerkiksi työkavereiden kanssa, koska sitten hekin alkavat kohdella mua eri tavalla kun saavat tietää, että olen mielenterveyspotilas. Ilman äitiäni minusta olisi varmasti tullut syrjäytynyt ja välillä jopa haaveilen siitä että olisin sellainen, mutta äitini takia olen jaksanut taistella elämästä ja pitänyt kynsin hampain kiinni töistäni, mutta pelkään että minulta lähtee viimeinenkin elämänilo ja yrittämishalut äitini kuoleman myötä. Äiti ei ole minulle vain äiti, vaan myös paras ja ainoa ystävä, sekä "omaishoitaja" jos näin voi sanoa.