Lue keskustelun säännöt.
Äidin kuolema ja yksinäisyys/masennus.
30.10.2020 |
Olen koko aikuisikäni ollut masentunut ja se on vaikuttanut elämääni paljon. Ystävyydet ja parisuhde kariutuivat jo nuorena ja sen jälkeen olen tänne keski-ikäiseksi ollut erakko, jonka ainut juttukaveri ja ystävä on äiti. Äiti ei tuomitse vaan rakastaa sellaisena kuin olen, on kannustanut minua ja kertonut olevan ylpeä minusta kun esimerkiksi autan häntä kaikessa missä voin ja sinnittelen työelämässä vaikeuksistani huolimatta. Hän on myös hoitanut joitakin asioitani,mitä itse en jaksa. Olen esimerkiksi aika huono hoitamaan raha-asiani ja jätin nuorena laskut maksamatta joten äitini on hoitanut laskujeni maksun ja muutenkin huolehtinut raha asioistani. Hän on ihan virallisestikin edunvalvojani taloudellisissa asioissa.
En siis ole ihan perinteisessä mielessä "kasvanut aikuiseksi". En ole vahva itsenäinen nainen, eikä minulla ole sosiaalista elämää, mitä nyt työkaverit mutta en heidänkään kanssa ole läheinen. En osaa päästää ihmisiä liian lähelle, koska pelkään että hekään eivät jaksa minua enkä toisaalta itsekään oikein jaksa muita koska koen ettei minulla ole mitään annettavaa.
Nyt on sellainen tilanne, että äitini on hyvin sairas ja saattaa kuolla. En tiedä kuinka pärjään ilman äitiä! Suurin pelkoni on aina ollut äidin kuolema. Tiedän, on luonnollista että vanhempi kuolee ennen kuin lapsi, mutta mun kohdalla olisin halunnut kuolla ennen äitiä koska en usko pärjääväni ilman häntä. Äiti kyllä pärjää ilman minua, hänellä on vahva sosiaalinen verkosto ja muutenkin terve itsetunto.
Minä taas en osaa sosiaalistua ja muut perheenjäseneni eivät ymmärrä masennusta, joten heille en voi puhua mitään.
En tiedä miten jaksan enää työelämässäkään jos minulla ei ole ketään joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, eikä näe minua vain ärsyttävänä kivirekenä. Minun pitää myös oppia huolehtimaan itse talousasioistani, eikä se voisi vähempää kiinnostaa, inhoan ajatellakin rahaa ja on ollut helpompi keskittyä arjen pyörittämiseen kun joku muu hoitaa raha-asiat puolestani.
Olen kyllä menossa juttelemaan tästä asiasta joka tapauksessa ammattiauttajalle, mutta varmasti joku muu on joutunut kokemaan tämän saman ja haluaisin myös vertaistukea. Tämä on sellainen aihe mistä ei voi noin vaan jutella esimerkiksi työkavereiden kanssa, koska sitten hekin alkavat kohdella mua eri tavalla kun saavat tietää, että olen mielenterveyspotilas. Ilman äitiäni minusta olisi varmasti tullut syrjäytynyt ja välillä jopa haaveilen siitä että olisin sellainen, mutta äitini takia olen jaksanut taistella elämästä ja pitänyt kynsin hampain kiinni töistäni, mutta pelkään että minulta lähtee viimeinenkin elämänilo ja yrittämishalut äitini kuoleman myötä. Äiti ei ole minulle vain äiti, vaan myös paras ja ainoa ystävä, sekä "omaishoitaja" jos näin voi sanoa.
Kommentit (48)
Lue Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani ja Rhonda Byrne: Salaisuus, löytyy myös netflixistä jälkimmäinen elokuva/dokumentti, mikälie, joka ei ole niin hyvä kun kirja, mutta pointti tulee osittain selväksi.
Tiedän masennuksen kokeneena, että mitään valoa ei näytä tulevan mistään, kaikki näyttää masislaseilla synkältä ja harmaalta. Ja se johtuu vain jostain typerästä välittäjäaineesta aivoissa. Mä löysin avun lääkkeistä, mutta epäilen että olet ne jo testannut. Tiedän, että et välttämättä halua kuulla tätä, mutta sä olet arvokas ihminen juuri tuollaisena, kun olet. Älä välitä mitä muut susta ajattelee. Jos äitisi rakastaa sinua, niin miksei joku muukin. Älä ajattele itsestäsi negatiiviseen sävyyn koskaan (tiedän, vaikeaa), sun elämänreitti on ollut tuollainen, mutta mitä sitten, ei se muille kuulu.
Mulla oli joskus vaihe elämässäni, että ainoa juttukaverini oli myös äitini. Koulussa ja ensimmäisessä harjoittelussa minua syrjittiin, olin kuin ilmaa ja mulle puhuttiin törkeästi. Sit menin toiseen harjoittelupaikkaan ja heti ensimmäisenä päivänä eräs todella mukava ihminen tuli seuraksi lounaalle ja se oli jo itsessään itselleni ihan super hieno asia. Hän oli todella empaattinen ja otti mut vastaan kunnioittaen ja se oli myönteisenä käänteentekevänä seikkana tulevaisuudelleni.
Olen kasannut itseni siitä pohjamudasta kuin tyystin eri ihmiseksi ja en juurikaan houkuttele enää elämääni minua huonosti kohtelevia ihmisiä. Nyt tuntuu että vähempikin kanssakäyminen voisi riittää. Mä toivon sydämestäni, että saisit kokea saman ja löytäisit ihania ihmisiä ympärillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa suruusi, pelkoosi. Hienoa, että sinulla on ollut läheinen ja hyvä suhde äitiisi. Kanna häntä mukana sydämessäsi ja kohtele itseäsi niinkuin hän on kohdellut sinua. Ehkä sinulle kohta aukeaa uusi elämänvaihe, ulospäin. Hae apua, koeta vähitellen aktivoitua. Kyllä pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle.
En voi kuin kiittää luojaa, että rukoukseeni vastattiin ja äitini ihmeen kaupalla selvisi tälläkin kertaa. Uskomatonta! Olen niin onnellinen, että olen koko päivän siivoillut ja touhuillut innoissani.
Kiitos kaikille empaattisista vastauksistanne. Olitte tukenani kun mulla ei ollut ketään jolle voisin avautua peloistani.
-ap
Surettaa, että meitä on niin paljon yksinäisiä ja ahdistuneita ihmisiä! Miten ihmeessä ne yksinäiset saatais kohtaamaan ja tukemaan toisiaan? Kaikki vaan miettii yksin kotona ongelmiaan. Voimia ja lämmin halaus kaikille teille!
Ensinnäkin opettele taloudenhallinta, et voi aina tukeutua muihin. Jos joustovaraa tarvitset niin pankilta joustoluotto tai luottokortti hätää varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otat vain äitisi esikuvaksesi ja seuraat jalan jäljissä.
Monessa mielessä hän onkin esikuvani. Mutta hän on kuitenkin ihmisenä täysin erilainen kuin minä. Hän on aina ollut sosiaalinen vahva pärjääjä, minä en koskaan ole sellainen ollutkaan. Olen aina ollut liian herkkä ja arka. Olen kuitenkin kiitollinen, että olen saanut pitää hänet elämässäni näin kauan, en olisi selvinnyt muuten tänne asti. Olen ollut aivan pohjalla ja osastohoidossakin, pelkään että se tapahtuu taas.
Äiti on ollut minulle paikka minne voin juosta kun ahdistaa, vaikka keskellä yötä. Tuntuu kauhealta ajatus, ettei minulla tulevaisuudessa ole enää paikkaa mihin voin juosta. On myös ihanaa kun me Skypessä jutellaan aina niitä näitä. Tyyliin "laitan saunan päälle" ja hän on siellä heti ihan kiinnostuneena ja kyselee kaikkea ja minä häneltä. Ihan sellaista arkista jutustelua. Ei vaan ole eikä tule toista ihmistä jota kiinnostaisi mitä mä teen tällä hetkellä, mitä ruokaa laitoin ja mitä tällä hetkellä telkkarista katson. Ei ketään kiinnosta!
-ap
totta puhut, et ole ainoa joka tuntee noin:)
Sinulla on kirjallista lahjakkuutta, jota
kannattaisi kehittää ja valjastaa se hyötykäyttöön.
Tätäkin provoa olet jaksanut viilata aika tavalla. Pitkä satu, huolellisesti sorvattu
epätoivoinen tilanne, joka kuitenkin ärsyttää
riittävästi, että kommentteja tippuu.
Moni tuntuu jopa uskovan sepustuksesi.
Tietysti valtaosa tajuaa leikin juonen ja
iskee silmää muka hyvillä ohjeilla ja säälillä.
Mutta mitä sinä hyödyt tästä?
Osaat toistaiseksi kirjoittaa viihdyttäviä
provoja.
Opettelisit muutakin.
Tämä on ystävällisenä neuvona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä provo kuvailee tilannetta jonka
moni tunnistaa.
Kun lapsi täyttää 18-20, vanhemman tärkein
tehtävä on potkaista se ulos ovesta maailmaan. Opettelemaan, ottamaan vastuu itsestään ja elämään. Piste.
Suren, etten ole päässyt kokemaan tuollaista yhteyttä kenenkään kanssa.
Kiitos muistutuksesta, että aitoa rakkautta on olemassa. 💖
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo raha-asiat pitäisi katsoa kuntoon. Ei välttämättä niin, että ap:n täytyy niihin pystyä, vaan niihin pitää löytää joku pysyvä ratkaisu. Voisikohan joku aikuissosiaalityö auttaa sopivan tahon/kontaktin löytämisessä? En tiedä onko kunnallinen edunvalvoja hyvä ratkaisu tällaisessa tilanteessa, heillä ei välttämättä ole yhdelle asiakkaalle paljonkaan aikaa. Toimisiko joku tilitoimisto? Ilmainen ei varmaan sekään ole, mutta halvemmaksi tulee kuin ulosotto.
Joku täällä sanoi, että se työpaikka auttaa raha-asioissa. Työpaikka auttaa siinä, että rahaa tulee tilille, mutta ei ne maksut hoidu sillä työpaikalla. Kyllä ne raha-asiat pitää järjestää niin että ne laskut hoituvat tililtä. Paljon auttaa se, että laittaa kaiken mahdollisen suoraveloitukseen. Mutta muutkin laskut pitää hoitua.
Ymmärrän hyvin, etteivät sisarukset halua tähän kuvioon puuttua. Ei tavallisen ihmisen ymmärrykseen mene, ettei nelikymppinen osaa hoitaa raha-asioitaan. Jos ei itse pysty, tähän pitää saada joku neutraali, ulkopuolinen taho avuksi.
Kaikille vanhemmille, äideille ja isille. Kasvattakaa lapsianne pienestä pitäen itsenäisiksi, älkää tehkö valmiiksi, vaatikaa, kannustakaa, opettakaa taloudellista vastuuta, pökätkää hellästi pesästä, kun aika on. Teette suuren palveluksen lapsillenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä provo kuvailee tilannetta jonka
moni tunnistaa.Kun lapsi täyttää 18-20, vanhemman tärkein
tehtävä on potkaista se ulos ovesta maailmaan. Opettelemaan, ottamaan vastuu itsestään ja elämään. Piste.
Vanhemman tärkein tehtävä on tajuta olla lisääntymättä.
Onko tulossa perintöä? Onko isää olemassa? Äitisi kuulosta aivan ihanalta ihmiseltä, harvalla "normaalisti" pärjäävälläkään on noin ehdoton tunne siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta. Luulisin kuitenkin, että parasta mitä äidillesi voit takaisin antaa on näyttää pärjääväsi. Hanki vaikka netistä tuttuja, joltain kiinnostuksen/sairauden tukiryhmistä facesssa jne. Raha-asioihin pitää myös alkaa perehtymään, ettei vaan käy niin että pian ei ole äitiä, eikä asuntoa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kuinka tunteikkasti, avoimesti ja fiksusti osaatkaan kirjoittaa! Voi kun kaikki kirjoitteliat yltäisivät tasoosi ja tämä palsta olisi vain kilteille. Mutta niinhän se ei ole oikeassakaan elämässä. Opettele rahan käyttö. Kirjaat menosi ja maksat laskut ajoissa. Pyydä äidiltäsi opastusta vielä kun hän on auttamassa. Tsemppihali!
Vierailija kirjoitti:
Olen melkein samassa tilanteessa. Mutta siihen päälle tämä, että olen yhden lapsen yksinhuoltaja ja työtön, ja äiti on tässä äärimmäisen raskaassa tilanteessa ollut ainoa taloudellinen tukensi myös. Mulla ei ole ketään muuta ihmistä joka auttaisi millään tavalla. Olen todella yksin. Sisaruksista ei ole apua. Pelkään ihan hirveästi, olen ihan sairastunut pelosta.
Pelkään myös ihmisiä johtuen vaikeista kokemuksista ja hylkäämisistä lapsena ja nuorena.
Isäni kuoli ja se toi jotenkin vielä enemmän tunteen siitä että koska vain voin menettää myös äidin.
Sama. Äiti kuoli 6kk sitten ja olo on tyhjä.
No juu eipä itselläkään elämässä oikein muuta ole kuin vanhemmat. Vähän huolettaa että mitähän sitten kun heitä ei enää ole ja katoaa se viimeinenkin tolkku koko touhusta, täällä sitten vaan kitua siihen asti että itsestäkin henki poistuu.
Itse olen elänyt koko aikuisäikäni kaukana vanhemmistani ja muutenkin hyvin etäiset välit. Ilman tukea olen elänyt. Ihmettelen ettei joku muu pysty siihen.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elänyt koko aikuisäikäni kaukana vanhemmistani ja muutenkin hyvin etäiset välit. Ilman tukea olen elänyt. Ihmettelen ettei joku muu pysty siihen.
Pahoittelen että viestini kuulostaa kovalta. Mutta sellaista mun elämä on ollut. Oma äiti jo vanha ja sairas. Niin ei kuitenkaan ole ollut aina.Silti olen joutunut pärjäämään yksin elämässä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elänyt koko aikuisäikäni kaukana vanhemmistani ja muutenkin hyvin etäiset välit. Ilman tukea olen elänyt. Ihmettelen ettei joku muu pysty siihen.
Pahoittelen että viestini kuulostaa kovalta. Mutta sellaista mun elämä on ollut. Oma äiti jo vanha ja sairas. Niin ei kuitenkaan ole ollut aina.Silti olen joutunut pärjäämään yksin elämässä
No sepä se jos kaukana asut etkä ole tekemisissä, helppoahan se on jos et edes vanhempiasi oikein tunne.
Fiilaan pelkosi. Ei ole sisaruksista minullekaan mitään tukea, edes henkisesti. Heidän mielestään olen vain laiska vaikkei siitä todellakaan ole kyse ja mähän oon aina auttanut äitiäni enemmän kuin he, tästä juuri äitini on mua aina niin kehunut, että aina autan häntä ja huolehdin. En vaan jaksa auttaa itseäni..
Mua pelottaa matalapalkkaisena jo ihan kissojenikin puolesta, saatika että olisi lapsi tässä vastuullani. Yllättävät menot kalvaa mieltä jatkuvasti, koska äidiltäni olen saanut taloudellista tukea niissä, jota voin sitten hissuksiin maksaa takaisin. Mutta se, ettei mulla tule enää olemaan mitään joustovaraakaan menoissa, plus että en osaa muutenkaan luovia tulojani ja menojani järkevästi niin...apua!
Sisarukseni ovat myös ilmoittaneet, etteivät todellakaan aio mun rahajutuistani huolehtia äidin kuoltua, eli mun on vaan pärjättävä niin kuin muutkin aikuiset.
Varmaan moni pitää tosi lapsellisena mua, mutta mulla ei vaan ole henkiset voimavarat riittäneet raha-asioideni miettimiseen, olen mieluusti jättänyt ne äidilleni jotta voin vain keskittyä työssä jaksamiseeni.
Raha-asioiden murehtiminen pienituloisena yksineläjänä vie ihan uskomattomasti voimavaroja. Sen varmaan jokainen ei varsinaisesti edes masentunutkin voi allekirjoittaa.
Mulla on siis äitini ansiosta ollut edes yksi murhe elämästä poissa kaikki nämä vuodet.
-ap