Lue keskustelun säännöt.
Äidin kuolema ja yksinäisyys/masennus.
30.10.2020 |
Olen koko aikuisikäni ollut masentunut ja se on vaikuttanut elämääni paljon. Ystävyydet ja parisuhde kariutuivat jo nuorena ja sen jälkeen olen tänne keski-ikäiseksi ollut erakko, jonka ainut juttukaveri ja ystävä on äiti. Äiti ei tuomitse vaan rakastaa sellaisena kuin olen, on kannustanut minua ja kertonut olevan ylpeä minusta kun esimerkiksi autan häntä kaikessa missä voin ja sinnittelen työelämässä vaikeuksistani huolimatta. Hän on myös hoitanut joitakin asioitani,mitä itse en jaksa. Olen esimerkiksi aika huono hoitamaan raha-asiani ja jätin nuorena laskut maksamatta joten äitini on hoitanut laskujeni maksun ja muutenkin huolehtinut raha asioistani. Hän on ihan virallisestikin edunvalvojani taloudellisissa asioissa.
En siis ole ihan perinteisessä mielessä "kasvanut aikuiseksi". En ole vahva itsenäinen nainen, eikä minulla ole sosiaalista elämää, mitä nyt työkaverit mutta en heidänkään kanssa ole läheinen. En osaa päästää ihmisiä liian lähelle, koska pelkään että hekään eivät jaksa minua enkä toisaalta itsekään oikein jaksa muita koska koen ettei minulla ole mitään annettavaa.
Nyt on sellainen tilanne, että äitini on hyvin sairas ja saattaa kuolla. En tiedä kuinka pärjään ilman äitiä! Suurin pelkoni on aina ollut äidin kuolema. Tiedän, on luonnollista että vanhempi kuolee ennen kuin lapsi, mutta mun kohdalla olisin halunnut kuolla ennen äitiä koska en usko pärjääväni ilman häntä. Äiti kyllä pärjää ilman minua, hänellä on vahva sosiaalinen verkosto ja muutenkin terve itsetunto.
Minä taas en osaa sosiaalistua ja muut perheenjäseneni eivät ymmärrä masennusta, joten heille en voi puhua mitään.
En tiedä miten jaksan enää työelämässäkään jos minulla ei ole ketään joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, eikä näe minua vain ärsyttävänä kivirekenä. Minun pitää myös oppia huolehtimaan itse talousasioistani, eikä se voisi vähempää kiinnostaa, inhoan ajatellakin rahaa ja on ollut helpompi keskittyä arjen pyörittämiseen kun joku muu hoitaa raha-asiat puolestani.
Olen kyllä menossa juttelemaan tästä asiasta joka tapauksessa ammattiauttajalle, mutta varmasti joku muu on joutunut kokemaan tämän saman ja haluaisin myös vertaistukea. Tämä on sellainen aihe mistä ei voi noin vaan jutella esimerkiksi työkavereiden kanssa, koska sitten hekin alkavat kohdella mua eri tavalla kun saavat tietää, että olen mielenterveyspotilas. Ilman äitiäni minusta olisi varmasti tullut syrjäytynyt ja välillä jopa haaveilen siitä että olisin sellainen, mutta äitini takia olen jaksanut taistella elämästä ja pitänyt kynsin hampain kiinni töistäni, mutta pelkään että minulta lähtee viimeinenkin elämänilo ja yrittämishalut äitini kuoleman myötä. Äiti ei ole minulle vain äiti, vaan myös paras ja ainoa ystävä, sekä "omaishoitaja" jos näin voi sanoa.
Kommentit (48)
Googlaa mielenterveyskuntoutujien asumiskuntoutus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No niin, just toisessa ketjussa valitettiin kun vanhoja ihmisiä suojellaan koronalta ja nuoret menettää työnsä ja vanhat joutaakin kuolemaan eikä niitä kukaan tarvitse ja kaipaa.
Näköjään tarvitsee ja kaipaa.
Joo järkytyin itsekin siitä ketjusta. Minä kuolen itse mieluummin kuin antaisin äitini kuolla. Menetän mieluummin vaikka työpaikkanikin. On varmasti muitakin työssäkäyviä joille oma vanhempi on elämän tärkein ihminen, vaikkei asiat olisikaan niin huonosti kuin mulla.
-ap
Otat vain äitisi esikuvaksesi ja seuraat jalan jäljissä.
Mene nyt jo keskustelemaan. Kirjoitat hienosti.
Minullekin äiti on rakas, Ehkä rakkain kuitenkin kaiken kokemamme jälkeen.
En ole ihan samassa tilanteessa kuin sinä, mutta jotain yhtäläisyyksiäkin on. Se kun äitini kuoli, oli ihan kamalaa. Olin toki jo aikuinen, mutta olin kuvitellut kuoleman tapahtuvan vasta 20-30 vuotta myöhemmin. Jäin ilman yhtään lähiomaista äidinkin kuoltua eikä omaa aikuisiän perhettä ollut. Äidin kanssa nähtiin kuitenkin joka viikko ja välillä lomailtiinkin yhdessä, puhelimessa puhuttiin lähes päivittäin.
Surin varmaan neljä vuotta ennen kuin alkoi tuntua siltä, ettei elämä ole enää "poikkeustilassa". Toisaalta noin kuusikymppinen tuttunikin suri äitinsä poismenoa useamman vuoden, vaikka äiti olikin jo aika vanha.
Kävin juttelemassa asiasta, mutta minulle vaan sanottiin, että on normaalia, että vanhemmat kuolevat eli älä odota liikoja terapialta, ellei sinulla ole valmiiksi hyvää kontaktia.
Toivotaan, että äitisi ei kuole vielä tai että saat tarvitsemasi tuen surussasi ja myös elämässäsi jatkossa. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Lupaa opetella yksi asia . Elä tätä päivää. Äitisi elää vielä. Aina löytyy ratkaisut ongelmiin. Pelko on huono kaveri. Vaikka sinusta tuntuu ettei sinulla ole mitään annettavaa muille. Osaat olla ystävällinen kaikille ihmisille. Yritä joka päivä olla jollekkin ystävällinen ja kohtelias. Sinulle tulee siitä hyvä mieli.
Vierailija kirjoitti:
Otat vain äitisi esikuvaksesi ja seuraat jalan jäljissä.
Monessa mielessä hän onkin esikuvani. Mutta hän on kuitenkin ihmisenä täysin erilainen kuin minä. Hän on aina ollut sosiaalinen vahva pärjääjä, minä en koskaan ole sellainen ollutkaan. Olen aina ollut liian herkkä ja arka. Olen kuitenkin kiitollinen, että olen saanut pitää hänet elämässäni näin kauan, en olisi selvinnyt muuten tänne asti. Olen ollut aivan pohjalla ja osastohoidossakin, pelkään että se tapahtuu taas.
Äiti on ollut minulle paikka minne voin juosta kun ahdistaa, vaikka keskellä yötä. Tuntuu kauhealta ajatus, ettei minulla tulevaisuudessa ole enää paikkaa mihin voin juosta. On myös ihanaa kun me Skypessä jutellaan aina niitä näitä. Tyyliin "laitan saunan päälle" ja hän on siellä heti ihan kiinnostuneena ja kyselee kaikkea ja minä häneltä. Ihan sellaista arkista jutustelua. Ei vaan ole eikä tule toista ihmistä jota kiinnostaisi mitä mä teen tällä hetkellä, mitä ruokaa laitoin ja mitä tällä hetkellä telkkarista katson. Ei ketään kiinnosta!
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ketään toista ei voisi kiinnostaa sinun asiasi? Kun elät elämääsi yhden ihmisen kanssa, ei siihen tietysti ole tilaakaan kenelläkään muulla. Ymmärrän, ettet ole nyt tarvinnut muita kontakteja, koska olet saanut äidiltä tarvitsemasi, mutta ei se ole mahdotonta, että jollain toisellakin olisi annettavaa sinulle!
Hei ap. Mä olen alkanut pelätä äidin menettämistä aivan valtavasti. Hänkin sairastui, sai hoidon mutta ei mittaa verenpainetta eikä ota lääkkeitä säännöllisesti, vaikka väittää ottavansa. Mun äiti on varmaan paras äiti maailmassa, mulla ei hänen lisäkseen kuin yksi omainen koko maailmassa. Mulla ei ole lapsia ja olen itsekin erakko. Olen keski-ikäinen.
En oikein osaa sanoa muuta kuin että ymmärrän..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otat vain äitisi esikuvaksesi ja seuraat jalan jäljissä.
Monessa mielessä hän onkin esikuvani. Mutta hän on kuitenkin ihmisenä täysin erilainen kuin minä. Hän on aina ollut sosiaalinen vahva pärjääjä, minä en koskaan ole sellainen ollutkaan. Olen aina ollut liian herkkä ja arka. Olen kuitenkin kiitollinen, että olen saanut pitää hänet elämässäni näin kauan, en olisi selvinnyt muuten tänne asti. Olen ollut aivan pohjalla ja osastohoidossakin, pelkään että se tapahtuu taas.
Äiti on ollut minulle paikka minne voin juosta kun ahdistaa, vaikka keskellä yötä. Tuntuu kauhealta ajatus, ettei minulla tulevaisuudessa ole enää paikkaa mihin voin juosta. On myös ihanaa kun me Skypessä jutellaan aina niitä näitä. Tyyliin "laitan saunan päälle" ja hän on siellä heti ihan kiinnostuneena ja kyselee kaikkea ja minä häneltä. Ihan sellaista arkista jutustelua. Ei vaan ole eikä tule toista ihmistä jota kiinnostaisi mitä mä teen tällä hetkellä, mitä ruokaa laitoin ja mitä tällä hetkellä telkkarista katson. Ei ketään kiinnosta!
-ap
Minkä ikäinen olet?
Kuulostaa siltä, että sinulla on ihana äiti. Äidin menettäminen on yllättävän vaikea paikka monille. Äiti on kuitenkin yleensä se elämän ensimmäinen tukiverkko, joka pysyy siellä kaiken pohjalla ja taustalla. Kun sen sitten menettää, tuntuu kuin koko turvallisuudentunteen perusta katoaisi. Sinulla äiti on vielä poikkeuksellisen iso osa ihan perusarkea. Mutta sanoisin sinullekin, että yritä elää tässä ajassa murehtimatta liikaa tulevaa. Menetykset on sellaisia, että kun ne lopulta kohtaa, se shokki voi jopa suojata. Jotenkin sitä menee eteenpäin, kun on pakko. Mutta etukäteen murehtiminen on kuluttavaa ja turhaa, kun on kyse asiasta, johon et voi vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otat vain äitisi esikuvaksesi ja seuraat jalan jäljissä.
Monessa mielessä hän onkin esikuvani. Mutta hän on kuitenkin ihmisenä täysin erilainen kuin minä. Hän on aina ollut sosiaalinen vahva pärjääjä, minä en koskaan ole sellainen ollutkaan. Olen aina ollut liian herkkä ja arka. Olen kuitenkin kiitollinen, että olen saanut pitää hänet elämässäni näin kauan, en olisi selvinnyt muuten tänne asti. Olen ollut aivan pohjalla ja osastohoidossakin, pelkään että se tapahtuu taas.
Äiti on ollut minulle paikka minne voin juosta kun ahdistaa, vaikka keskellä yötä. Tuntuu kauhealta ajatus, ettei minulla tulevaisuudessa ole enää paikkaa mihin voin juosta. On myös ihanaa kun me Skypessä jutellaan aina niitä näitä. Tyyliin "laitan saunan päälle" ja hän on siellä heti ihan kiinnostuneena ja kyselee kaikkea ja minä häneltä. Ihan sellaista arkista jutustelua. Ei vaan ole eikä tule toista ihmistä jota kiinnostaisi mitä mä teen tällä hetkellä, mitä ruokaa laitoin ja mitä tällä hetkellä telkkarista katson. Ei ketään kiinnosta!
-ap
Minkä ikäinen olet?
40v
-ap
Terkkuja sinulle, ap. Me kaikki menetämme vanhempamme joku päivä, jos saamme itse elää pidempään. Nyt voisit vain yrittää ottaa oman taloudenhoidon haltuusi. Kysy äidiltäsi neuvoa vielä, kun voit.
Kyllä sinä pärjäät. Suomessa huolehditaan kaikista. Ja jos on hätä, aina voi kysyä apua.
Voisit löytää uusia ystäviä jostakin harrastusporukasta tai kansalaisopiston kurssilta. Niissä usein hiljaisemmatkin tutustuvat muihin. Myös mielenterveyskuntoutujien Klubitaloilla on toimintaa ja siellä voi olla samanhenkistä porukkaa, joka ymmärtää tilannettasi.
Äitisi seuraa ja auttaa sinua sitten suojelusenkelinä, kun aika on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpas palstatrolli tänään ahkerana, kun noin pitkän sadun viitsi väsätä.
Voi kun olisikin kyseessä pelkkä trolli. Se olis ihanaa. Mulla nyt ei ole ketään muutakaan jolle vuodattaisin niin höpisen sitten tänne. Eihän tätä tietenkään uskoa tarvitse, mutta kyllä itse uskon olevan muitakin samassa tilanteessa. Tuntuu niin pahalta kun oon laittanut äidille Skypessä viestin 2 päivää sitten, eikä ole edes lukenut sitä. Hän siis on sairaalahoidossa. Kotiutui välillä, mutta joutui sinne heti uudestaan. Useita infarkteja jo ollut aiemminkin, en tiedä kestääkö keho enää. Olen elänyt tässä menettämisen pelossa jo vuosia. Ensin hänellä oli syöpä, sitten alkoi tämä infarktien sarja. Yritän vaan ajatella positiivisesti, että onneksi meillä Suomessa on todella laadukas sairaanhoito. Mutta pakko tässä on varautua pahimpaan.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi ketään toista ei voisi kiinnostaa sinun asiasi? Kun elät elämääsi yhden ihmisen kanssa, ei siihen tietysti ole tilaakaan kenelläkään muulla. Ymmärrän, ettet ole nyt tarvinnut muita kontakteja, koska olet saanut äidiltä tarvitsemasi, mutta ei se ole mahdotonta, että jollain toisellakin olisi annettavaa sinulle!
On ihan yleistä että masentuneelle kaikki kääntää selkänsä. Masentunut itsekin lopulta tajuaa olevansa muille vain taakka ja alkaa myös työntää ihmisiä pois/ei päästä ketään lähelle.
Masentuneen ajattelumaailma on varsin myrkyllinen.
Olen lähellä sinun tilannettasi.
Sinun turvasi on työsi. Sen avulla selviät talousasioista. Itse olen työkyvytön. (tuki- ja liikuntaelimet) Mulla on kylläkin mies. Äiti on mua aina ohjannut. Hän osaa ja uskaltaa. Minä olen arka ja herkkä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niin, just toisessa ketjussa valitettiin kun vanhoja ihmisiä suojellaan koronalta ja nuoret menettää työnsä ja vanhat joutaakin kuolemaan eikä niitä kukaan tarvitse ja kaipaa.
Näköjään tarvitsee ja kaipaa.
Joo järkytyin itsekin siitä ketjusta. Minä kuolen itse mieluummin kuin antaisin äitini kuolla. Menetän mieluummin vaikka työpaikkanikin. On varmasti muitakin työssäkäyviä joille oma vanhempi on elämän tärkein ihminen, vaikkei asiat olisikaan niin huonosti kuin mulla.
-ap
Juuri kaltaistesi takia jaksan. Olet hyvä ihminen.
Olen melkein samassa tilanteessa. Mutta siihen päälle tämä, että olen yhden lapsen yksinhuoltaja ja työtön, ja äiti on tässä äärimmäisen raskaassa tilanteessa ollut ainoa taloudellinen tukensi myös. Mulla ei ole ketään muuta ihmistä joka auttaisi millään tavalla. Olen todella yksin. Sisaruksista ei ole apua. Pelkään ihan hirveästi, olen ihan sairastunut pelosta.
Pelkään myös ihmisiä johtuen vaikeista kokemuksista ja hylkäämisistä lapsena ja nuorena.
Isäni kuoli ja se toi jotenkin vielä enemmän tunteen siitä että koska vain voin menettää myös äidin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ketään toista ei voisi kiinnostaa sinun asiasi? Kun elät elämääsi yhden ihmisen kanssa, ei siihen tietysti ole tilaakaan kenelläkään muulla. Ymmärrän, ettet ole nyt tarvinnut muita kontakteja, koska olet saanut äidiltä tarvitsemasi, mutta ei se ole mahdotonta, että jollain toisellakin olisi annettavaa sinulle!
On ihan yleistä että masentuneelle kaikki kääntää selkänsä. Masentunut itsekin lopulta tajuaa olevansa muille vain taakka ja alkaa myös työntää ihmisiä pois/ei päästä ketään lähelle.
Masentuneen ajattelumaailma on varsin myrkyllinen.
Näin se juurikin on. Nuorena masennukseni ja huono itsetuntoni pilasi kaikki ystävyydet ja sen ainoan parisuhteen, jonka onnistuin saamaan. Myönnän olleeni silloin nuorena dramaattisempi ja tyhmempi, no kukapa ei nuorena olisi? En kuitenkaan usko, että nykyäänkään kukaan jaksaisi seuraani pidempään, koska vaikka kuinka pitäisin mölyt mahassani, ei ne mun päästäni kuitenkaan poistu.
En jaksa teeskennellä muuta kuin olen. Riittää, että työpaikalla teeskentelen olevani ok ja "normaali", en jaksa vetää sitä showta vapaa-ajallanikin vain sen takia, että joku edes jaksaisi mun seuraani.
En toki äidillenikään valita jatkuvasti, en todellakaan ole pitänyt häntä minään oksennusämpärinä. Mutta niinä huonoimpina aikoina jolloin en kyennyt edes teeskentelemään iloista hän on joutunut kohtaamaan sen pimeän puoleni, tosin silloin päädyinkin osastolle ja sain vahvan lääkityksen.
Äidin kanssa olen nauttinut siitä, että voin vaan höpistä niitä näitä, hän tietää mun ongelmat ja tuntee pimeän puoleni, mutta rakastaa minua vilpittömästi silti. Voin luottaa, että vaikka itsetuntoni on huono ja vihaan itseäni, hän rakastaa minua silti. Se ei mene muissa ihmissuhteissa niin, muut ihmissuhteet sisältää aina ehtoja. Aina painotetaan sitä kuinka pitää ENSIN rakastaa itseään, sitten vasta voi saada rakkautta.
Entäs jos siihen ei vaan pysty? En minä rakasta itseäni eikä ketään kiinnosta alkaa hullun yksinäisten höpinöjen kuuntelijaksi. Moi, täytin just ristisanoja, mitäs sä oot tänään puuhaillut? Pesin juuri pyykkejä ja siivosin, mitäs sinne kuuluu?
No niin, just toisessa ketjussa valitettiin kun vanhoja ihmisiä suojellaan koronalta ja nuoret menettää työnsä ja vanhat joutaakin kuolemaan eikä niitä kukaan tarvitse ja kaipaa.
Näköjään tarvitsee ja kaipaa.