Koulukiusaamisen jättämät arvet

Opiskelin yliopistossa maisteriksi, enimmäkseen masentuneena ja stressaantuneena. Työelämässä en kuitenkaan ole edennyt pitkälle, eikä minulla ole vieläkään vakituista työpaikkaa. Pelkään ja inhoan kaikenlaisia sosiaalisia tapahtumia. Mieheni ei kohtele minua kovin hyvin, mutta totuin jatkuvaan huonoon kohteluun jo kouluaikana enkä välitä. Lapsemme ovat onneksi säästyneet kiusaamiselta, sekä koulussa että kotona.

Koulukiusaamisesta jää ikuiset arvet. 

Olin kiltti ja hyvä koulussa. Siksi minua kiusattiin. Opin peittelemään osaamistani ja häpeämään kiltteyttäni.

Olen menestynyt ja opiskellut itselleni hyvät korkeakoulututkinnot, mutta "alisuorittaen" rimaa hipoen. Olen esittänyt hälläväliä-tyyppiä, jota ei kiinnosta menestyä, joka juhlii eikä pänttää. Ihan kuin elänyt yliopistoaikoina parikymppisenä elämääni tavalla, jonka kiusaajani peruskouluajoilta olisivat hyväksyneet. Olen hakenut hyväksyntää olemalla huono, vaikka yliopistossa huonous ei enää ollutkaan hyve.

Olen ollut todella hyvä ja taitava tutustumaan aina uusiin ihmisiin täysin uusissa kuvioissa, kun ketään "entisestä elämästä" ei ole ollut mukana todistamassa. Olen ollut pidetty ja saanut nopeasti uusia ystäviä. Minun on kuitenkin vaikea ylläpitää ystävyyssuhteita, oikeastaan en itse ylläpidäkään. Odotan ystävien ottavan aina minuun yhteyttä. Jotenkin pelkään että vaan tuppautuisin, ettei seuraani tai yhteydenottoan kaivattaisi, että tuttavuus mielessään miettisi että miksi tuonkin pitää roikkua minussa, eikö se tajua ettei seura kiinnosta. Tavallaan heitän aina pallon vastapuolelle - hän saa päättää, onko kanssani tekemisissä. Varmaan alitajuisesti näin tekemällä välttelen torjutuksi tulemista, josta sain yliannoksen peruskouluaikoina.

Pahin painajaiseni on, että huomaisin lapsiani kiusattavan koulussa. Olen koko ajan tuntosarvet pystyssä asian suhteen.

Ap, olethan sä nyt jo aikuinen, eikö vain? 

Olet jo kokenut koulukiusaamisen ja vissiin kotonakin on arvosteltu, joten se tie on jo koettu. Nythän sun on aika ryhdistäytyä, tutustua itseesi ja kasvattaa itsetuntoasi. Et oikeasti voi piiloutua vuosien takaisiin asioihin ja syyttää niitä elämäntilanteestasi nyt ja tulevaisuudessa. 

Jos kuitenkin mielestäsi voit etkä halua hakea apua, vika ei enää ole aiemmin koetussa kiusaamisessa vaan halusta päästä helpolla, jatkaa samaa mallia missä on junnannut monta vuotta koska se on turvallista. "en mä voi hakea tuota työtä kun silloin yläasteella kiusattiin" Ja taas on epäonnistumisen pelko selätetty olemalla yrittämättä.

Apua voi hakea ensihätään vaikka niinkin yksinkertaisesta kuin kirjaston itsetuntoa käsittelevistä kirjoista.

Ja kyllä, minä tiedän mistä kirjoitan. 

"Ja olin todella epävarma 16-vuotias, kun piti valita mitä sitten opiskelee ja kuinka itsensä elättää. Paitsi silloin ajattelin vain, että mikä kiinnostaa."

Täsmälleen samalla tavalla varmaan 90 % yhä edelleen yhteishaussa hakevista nuorista ajattelee. Et siis poikennut heistä silloin, etkä nykyään, millään tavalla.

Noh.. Mua kiusattiin koulussa 1lk:sta aina 9lk:lle, kukaan ei ottanut todesta, vanhemmat haukkuivat ja löivät kotona. (eikä kehuja ikinä) kiusaaminen jatkui amiksessa, sielläkään ei puututtu. Nyt haen toiseen kouluun, toiseen kaupunkiin jossa mua ei tunneta, ehkä auttaa...

kuulostat ihan multa. itsellä jäänyt 2 amista kesken ahdistushäiriön takia.en vaan pysty menemään kouluun kun se kiusaaminen on vielä siellä päässä. ei nykyään kiusata ja elämä menee ookoosti mutta pitäisi päästä eroon tuosta koulu ahdistuksesta.mutta on vaihtoehtoja esim mennä oppisopimuksella opiskelemaan jolloin r

ei tarvitse käydä koululla.tsemppiä itse yritän pikku hiljaa pääsemään eroon muistoista.kenties psykologille keskustelemaan? uusi harrastus?itse aloitin liikunta harrastuksen ja auttanut paljon ahdistukseen :)

Kyllä, koulukiusaaminen jättää ikuiset jäljet. Minua kiusattiin, koska olin melko hyvä koulussa, myöhemmin myös ulkonäön takia. Nyt aikuisiällä olen alisuorittaja: epäilen jatkuvasti kykyjäni ja osaamistani. Sosiaalinen fobia ei helpota tilannettani yhtään.

Jättää se aina ne arvet jotka on ja pysyy. Sosiaalinen fobia joka vaikeuttaa työtä jota teen. Huono itsetunto, ei uskalla olla se ihminen joka haluaisi. Alisuoriutuja. Ja joo, en mieti enää kiusaamista mutta se on alitajunnassa.

Minua kiusattiin ala-asteen viimeisillä luokilla, joka sitten paheni yläasteella. Suurin osa kiusaamisesta oli porukan ulkopuolelle sulkemista, myöhemmin nimittelyä, naureskelua ja lopuksi myös fyysistä väkivaltaa.

Kiusatuksi tuleminen on vaikuttanut siihen miten suhtaudun muihin ihmisiin. Pelkään että ystäväni hylkäävät minut ja tunnen fyysisesti ahdistusta vatsassani jos kuulen jostakin illanvietosta tai tapahtumasta johon tuttujani tai ystäviäni on menossa mutta johon minua ei ole kutsuttu. En koskaan mene mihinkään tai kenenkään kotiin kyläilemään ilman erillistä kutsua. Epäilen että tuttavapariskuntamme kutsuvat minut ja mieheni kylään koska pitävät mieheni seurasta, ja minä tulen siinä tavallaan taakkana. Illanviettojen jälkeen monesti pohdin sanomisiani ja tekemisiäni ja mietin että teinköhän tai sanoinkohan jotakin noloa, tai jotakin josta joku on saattanut suuttua. Välttelen konflikteja ja pakenen tilanteista joissa joku vähänkään korottaa äntään. Koen myös jonkinasteista katkeruutta kiusaajiani kohtaan ja olen iloinen mikäli kuulen että he eivät ole menestyneet elämässään niin hyvin kuin itse olen.

Harva noita “arpiani” edes huomaa, sillä olen muuten iloinen, puhelias ja menevä tapaus, urallani menestynyt ja melko elämää pelkäämätön. Sosiaaliset tilanteetkaan eivät pelota, eikä esim puheiden pito. Mutta ystävyyssuhteisiin tuo kiusaaminen on kieltämättä vaikuttanut, ja en liikukaan kaveriporukoissa, vaan ennemmin muodostan ystävyyssuhteita eri ihmisten kanssa. Osa läheisimmistä ystävistäni ei ole edes koskaan tavannut toisiaan.

Eipä juuri mitenkään.

Hyssyttelyn ja päähän taputtelun voivotteluketju näköjään.

Arvet jää, niin kuin jokaisesta elämän kolhusta, mutta tällä palstalla saa jäädä vellomaan itsesäälissä koska on teininä ollut kiusattu.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 09:42"]

Hyssyttelyn ja päähän taputtelun voivotteluketju näköjään.

Arvet jää, niin kuin jokaisesta elämän kolhusta, mutta tällä palstalla saa jäädä vellomaan itsesäälissä koska on teininä ollut kiusattu.

[/quote]

Entisen koulukiusaajan vähättelykommentti taas?

Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, sekä lapsuuden että nuoruuden alun ajan. Minulla ei ole kiusaamisen vuoksi lainkaan normaaleja koulumuistoja, ei yhtään ystävää tuolta ajalta. Kouluaika oli pelkkää pelkoa, sillä kiusaaminen oli paitsi henkistä myös usein fyysistä.

En vello itsesäälissä, vaan käyn terapiassa ehkä loppuikäni että pystyn elämään normaalia elämää.