Voikohan ihmisen perusluonne muuttua?

Aloituksesta tuli mieleen yksi hyvin vanha lapsuudentuttu, joka soitti mulle ainakin kuuden vuoden tauon jälkeen. Ei mennyt kuin viisi minuuttia niin muistin miksi olen aina kokenut hänet hyvin rasittavana. Puhelun jälkeen olin lopen väsynyt, mutta huomasin silti sopineeni, että mennään koronan jälkeen joskus syömään. Huoh.

Perusluonne ei muutu.

Mutta ihminen kyllä muuttuu kokemusten kautta vuosien kuluessa.

Kokemus on hyvä opettaja kaikissa asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Perusluonne ei välttämättä muutu, mutta kehitystä silti onneksi tapahtuu. Kuka esim. tunnistaa olevansa täysin sama ihminen 20 ja 40-vuotiaana? Jos näin on, kannataa katsoa peiliin. Elämän yksi tarkoitushan on reflektoida ja kehittyä ihmisenä, joten ystäväsi on aivan hyvin voinut tiedostaa ja muokata vahingollisia piirteitään. Antaisin mahdollisuuden jos mitään peruuttamatonta ei ole välillänne tapahtunut. Kuka jaksaa takertua vanhoihin kaunoihin.

Eipä kukaan kai väittänytkään, ettei millään tavalla muutu. Se olisi jo erikoista. Mutta en ole hirveästi huomannut perusluonteen muuttumista itsessäni tai muissakaan näin lähes 60 vuoden elämänkokemuksella. Kuitenkaan kukaan meistä ei ole täydellinen, joten jonkinlaista tasapainoilua on itse kunkin rasittavuuden kanssa aina. Kovin lähelle ei mielestäni kannata päästää sellaisia, jotka kokee raskaina ja energiaa vievinä, vaan heidät voi pitää hiukan kauempana ystävyyden kehällä. Ellei sitten suoranaista ilkeilyä ja kaunaisuutta ole, silloin ei kannata enää tuttavuuttakaan jatkaa.

Ratkaisevaa siis mielestäni on haluatko kuulla tämän ihmisen elämästä ja viettää aikaa hänen kanssaan? Vai onko se ylimääräinen velvollisuus? Jälkimmäisiä ei kannata elämäänsä haalia, kun niitä on muutenkin tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Oletko kenties liian kiltti? Jos et ole pitänyt tästä tyypistä ennenkään (ei niin kiva, kirjoitit), niin mistä syystä nyt pitäisi viritellä ystävyyttä uudestaan? Tunnetko syyllisyyttä välien katkaisusta, mikä ilmeisesti tapahtui ihan oikeasta syystä? Vai kaipaatko tätä ystävääsi oikeasti?

En kaipaa. Hän oli raskas luonteinen mutta lähinnä se harmittaa jos hän on todella tehnyt töitä itsensä kanssa ja minä joudun ehkä nyt torjumaan hänet. Mietin miten se vaikuttaa häneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perusluonne ei välttämättä muutu, mutta kehitystä silti onneksi tapahtuu. Kuka esim. tunnistaa olevansa täysin sama ihminen 20 ja 40-vuotiaana? Jos näin on, kannataa katsoa peiliin. Elämän yksi tarkoitushan on reflektoida ja kehittyä ihmisenä, joten ystäväsi on aivan hyvin voinut tiedostaa ja muokata vahingollisia piirteitään. Antaisin mahdollisuuden jos mitään peruuttamatonta ei ole välillänne tapahtunut. Kuka jaksaa takertua vanhoihin kaunoihin.

Eipä kukaan kai väittänytkään, ettei millään tavalla muutu. Se olisi jo erikoista. Mutta en ole hirveästi huomannut perusluonteen muuttumista itsessäni tai muissakaan näin lähes 60 vuoden elämänkokemuksella. Kuitenkaan kukaan meistä ei ole täydellinen, joten jonkinlaista tasapainoilua on itse kunkin rasittavuuden kanssa aina. Kovin lähelle ei mielestäni kannata päästää sellaisia, jotka kokee raskaina ja energiaa vievinä, vaan heidät voi pitää hiukan kauempana ystävyyden kehällä. Ellei sitten suoranaista ilkeilyä ja kaunaisuutta ole, silloin ei kannata enää tuttavuuttakaan jatkaa.

Ratkaisevaa siis mielestäni on haluatko kuulla tämän ihmisen elämästä ja viettää aikaa hänen kanssaan? Vai onko se ylimääräinen velvollisuus? Jälkimmäisiä ei kannata elämäänsä haalia, kun niitä on muutenkin tarpeeksi.

Kyllä se on velvollisuus mutta ehkä olen liian kiltti niin kuin täällä on muutamaan otteeseen tuumailtu.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesta tuli mieleen yksi hyvin vanha lapsuudentuttu, joka soitti mulle ainakin kuuden vuoden tauon jälkeen. Ei mennyt kuin viisi minuuttia niin muistin miksi olen aina kokenut hänet hyvin rasittavana. Puhelun jälkeen olin lopen väsynyt, mutta huomasin silti sopineeni, että mennään koronan jälkeen joskus syömään. Huoh.

Taitaa olla toinenkin liian kiltti linjoilla.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesta tuli mieleen yksi hyvin vanha lapsuudentuttu, jol

ka soitti mulle ainakin kuuden vuoden tauon jälkeen. Ei mennyt kuin viisi minuuttia niin muistin miksi olen aina kokenut hänet hyvin rasittavana. Puhelun jälkeen olin lopen väsynyt, mutta huomasin silti sopineeni, että mennään koronan jälkeen joskus syömään. Huoh.

Nää rasittavat voi olla hyvinkin ystävällisiä, jotain tyhjää siellä alla kuitenkin on mikä väsyttää.

Intuitio on tavallaan sellainen suoja itselle jota kannattaa kuunnella. Jos se varoittaa sinua niin kuuntele sitä. Jokaisella on oikeus ja vapaus valita kenen kanssa on tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kenties liian kiltti? Jos et ole pitänyt tästä tyypistä ennenkään (ei niin kiva, kirjoitit), niin mistä syystä nyt pitäisi viritellä ystävyyttä uudestaan? Tunnetko syyllisyyttä välien katkaisusta, mikä ilmeisesti tapahtui ihan oikeasta syystä? Vai kaipaatko tätä ystävääsi oikeasti?

En kaipaa. Hän oli raskas luonteinen mutta lähinnä se harmittaa jos hän on todella tehnyt töitä itsensä kanssa ja minä joudun ehkä nyt torjumaan hänet. Mietin miten se vaikuttaa häneen.

Olet hyvin empaattinen, mutta valitettavasti sellaiset ihmiset juuri joutuvat ylikävellyiksi, koska haluavat ajatella toisesta hyvää silloinkin, kun se ei ole kovin realistista. Tarkoitan, että ei sinulla ole mitään syytä olettaa pelkän yhteydenoton perusteella, että hän olisi muuttunut vuodessa. Jos elämä opettaa, niin se opettaa toisella tavalla kuin sillä tavalla, että saa ystäviltä kritiikkiä. Yleensä ottaen kritisoiminen saa aikaan vain puolustuskannalle menemisen.

Enpä hämmästyisi, jos kylään mentyäsi saisit kuulla valitusvirren näistä muista ystävistä, jotka ovat hänet hylänneet. Aika pieni todennäköisyys, että olisi muuttunut.