onko sinulla trauma imetyksestä?

Minulla on trauma vastikkeen ostamisesta. Kun jouduin vastiketta ostamaan, niin monta kertaa joku täydellinen mamma puhisi siellä kaupassa, että hän ainakin rakastaa lastaan niin paljon, ettei tarjoa lapsilleen tuollaista keinotekoista moskaa. Nuo kommentit oli ilmiselvästi tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta ne lauottiin kauppakaverille oli tämä sitten oma mies, äiti, ystävä jne.

Jotkut kasvot ovat jäänett kovin hyvin mieleen. mielenkiintoista onkin se, että muutama näistä kommenteista jakaneista onkin osoittaunut myöhemmin hieman kyseenalaisiksi äideiksi, kun lapsemme ovat olleet samoissa hoitopaikoissa ja koulululuokassa. Eli varmaankin yrittivät pönkittää sitä omaa äitiyttään sillä imetyksellä. Niin kuin hyvä äitiys olisi pelkästään siitä imetyksestä kiinni.

Kiitos vastauksesta! Haluatko kertoa miksi et imettänyt? Kylmää ajatus että joku voi olla noin ilkeä kaupassa huh. Odotan vasta esikoistani enkä ole mammamaailmaan niin uponnut ap

Kiitos vastauksesta! Haluatko kertoa miksi et imettänyt? Kylmää ajatus että joku voi olla noin ilkeä kaupassa huh. Odotan vasta esikoistani enkä ole mammamaailmaan niin uponnut ap

Mulle jäi trauma siitä kohtelusta,  jota sain kun yritin hakea apua imetysongelmiin. En siis voi imettää fysiologisista syistä. Tai siis, voin laittaa rinnan vauvan suuhun, mutta maitoa sieltä ei tule.

Mua loukkasi tosi paljon epäilyt siitä, että oikeasti multa toki tulisi maitoa, jos olisin vain ymmärtänyt mennä nettiin ja googlettaa "imetys" ja lukea sitten täältä netistä että kaikki voivat imettää. Niin hekin tekivät, ja ai että maitoa tuli! Pahimpia arvostelijoita olivat kaveripiirin lähihoitajat, jotka sanoivat että kyllä maitoa tulee vain kunhan imettää. Silloin ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, koska on se mahtavaa että lähihoitajan koulutus pätevöittää myös naistentautien erikoislääkärin tutkintoon. :D

Ja siis julkiselta puolelta ei saa yhtään mitään apua. Kun esikoiselta soitin läpi neuvolat, imetystukipuhelimet ja yritin varata aikaa lääkärille, sain lääkäriajan kuuden viikon päähän (!), neuvolasta ei vastannut yksikään th soittopyyntöihin eikä sähköpostiin, ja imetystukipuhelimessa oli niin paljon ruuhkaa etten päässyt kertakaaan läpi. Ainoastaan yksityiseltä sai asiallista apua, kun tajusin toisen lapsen kohdalla alkaa etsimään sitä jo raskausaikana. Ensimmäistä kertaa joku halusi nähdä rinnat ja tutkia ne, eikä vaan suoralta kädeltä, rintojani näkemättä, laukonut että kaikkien maailman naisten rinnat on samanlaisia, ja jos ne eivät toimi niin vika on korvien välissä. (kuten siis olikin, eli aivolisäkkeessä joka ei pysty nostamaan prolaktiinitasoa riittävän nopeasti. Että sinänsä olivat toki ihan oikeassa.) 

Joten joo, mulla on jäänyt trauma. Hirveää meuhkausta asiasta josta on vaan joko oma kokemus tai oma kokemus+nettikeskustelut.  Vältän kaikkea keskustelua mikä liittyy imettämiseen. Nykyään se onneksi onkin helppoa, kun lapset ovat jo isompia.

Minulle jäi trauma, koska maitoa ei tullut. Olisin kovasti halunnut imettää ja etukäteen suunnittelin ties mitä täysimetystä. Neuvolan ja synnytyssairaalan raskausvalmennuksissa painotettiin kovasti, että imetyksessä vauva saa tärkeintä ja parhainta ravintoa.

Synnytyksen jälkeen maitoa ei tullutkaan, mutta yhtäkkiä apua ei saanut mistään, ei neuvolasta eikä sairaalasta. Kaikenlaista koetin, pumppuja ja nettineuvoja, mutta kun ei maitoa tullut niin ei tullut. Vauva olisi kuollut nälkään, jos olisi pelkällä rinnalla pitänyt elää. Sitä tihkui niin olematon määrä.

Ne muutamat jotenkuten onnistuneet imetyskerrat ovat piirtyneet mieleeni niin suloisena muistona ja herkkänä yhteenkuuluvuuden tunteena, etten niitä varmaan ikinä unohda. Silloin rakastuin vauvaani. On niin tyystin eri asia pitää vauvaa sylissä ja juottaa korviketta tuttipullosta. Mutta aina asioille ei voi mitään.

Kokemuksienne perusteella ymmärsinkö oikein suurimmat syyt oli ihmisten raaka arvostelu, heittely paikasta toiseen muka saamaan apua ja aina sama vastaus: syy omassa päässä ? ja se kun tunsi olevansa huono äiti?

Jos nyt saisitte asiaa uudelleen ajatella miten suhtautuisitte imetykseen raskausaikana?

Miten suhtauduitte aijemmin?

olitteko ehdottomia siinä, että se onnistuu, eikä mielessä käynyt se mahdollisuus, ettei onnistukkaan ja siksi niin suuri järkytys vai voiko asiaan mitenkään valmistautua mielestänne.

Olen erittäin kiitollinen vastauksistanne

-ap

Maitoa ei tullut yhtään ja siitä suku ja tuttavat jaksoivat jauhaa kaksi vuotta turuilla ja toreilla. Erityisen tympeää oli vauvan isoäidin siskon voivottelu ruokakaupan edessä kovaan ääneen.

Mulla trauman aihe on se, että se imetys oli niin kamalaa. Senhän piti olla ihanaa, luonnollista, äidin ja vauvan yhteinen lämmin hetki. Ei ollut! Kestin 5 kk ja onnittelin itseäni siitä.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 10:38"]Kerro miksi ja miten siitä on tullut trauma? Haluaisin ymmärtää paremmin ystävääni siksi kyselen.

[/quote]

Joo ja ei. Sikäli ei, koska imetys on minusta ollut helppoa ja kivaa ensimmäiset 3-4kk. Sikäli kyllä, koska (täys)imetys on sen jälkeen minusta ollut vaivalloista ja stressaavaa lapsen painon nousun, pissaamisten ja "yleistyytyväisyyden" kyttäämistä. Sekä raastavaa tasapainottelua sen välillä, että tulee vauva imetettyä, muut lapset hoidettua ja oma järki säilytettyä sen jatkuvan tissin tyrkyttämisen ohella.

Puhumattakaan siitä, kuinka imetystä tukevat ovat koko ajan kertoneet, miten pitäisi asettua pesimään vauvan kanssa ja miten ei painon notkahtaminen haittaa, koska se on luonnollista. Sitten kun olen yrittänyt sanoa, miten stressaavaa on, kun tuntuu ettei sitä pissaakaan oikein vauvalta tule ja se haiskahtaa, niin sittenpä ei olekaan ollut kuin saman mantran toisto tai alistuva huokaus, että no kyllä vauva pitää ruokkia ja sinä teet itse päätöksesi. Että siinä vaiheessa se tuki kyllä putoaa pois kokonaan ja jäljelle jää vain ylimielinen maireus, kun ei äiti sittenkään tajunnut sitä olennaista ja voi voi voi. Että kyllä me tiedetään.

Lisäksi kun lapsia oli enemmän ja mies pitkää päivää töissä, en voinut jättää ruokaa laittamatta ja muiden vaippoja vaihtamatta siksi, että on 5h imetysmaraton käynnissä. Esikoisen kanssa saattoikin vaikka pesiä koko päivän ja antaa imuttaa koko yön. Tosin siitä huolimatta jouduin neuvolan ohjeesta alkaa kiinteille jo varhain.

Valitettavasti lisäksi mun lapsilla ne kiinteät tai korvikkeen tarjoaminen on tehnyt lapsista päivällä tyytyväisiä, yöllä ei niin usein heräileviä ja painossa sopusuhtaisia. Näinhän ei pitäisi käydä, koska

- ei sitä tiedä miksi lapsi herää

- kiinteä tai korvike pitää nälän loitolla

- kiinteä tai korvike ei ole yhtä energiarikasta joten vauva itse asiassa alkaa laihtua

Huoks...

on se väärin miten vapaata riistaa äidit muka ovat !

Hekin ovat ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Tekee lastensa parhaaksi asiat omalla tavallaan. Poikkeuksiakin on, muttei takerruta siihen.

Todella väärin miten ihmiset luulevat voivansa jakaa mielipiteitä kaikesta, koska itse on äiti. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa.

En nyt ihan sanoisi traumaksi, mutta kahden lapsen kokemuksella ymmärrän nyt hyvin, miksi niin monet luovuttavat imetyksen kanssa alkumetreillä.

Itselläni maito nousi molemmilla kerroilla todella hitaasti (2-3vkoa). Molempien lasten kohdalla sama tarina: liian suuri painonlasku ja hidas painon nousu, kellastuminen, lisämaidon tarve (kunnes oma maito nousi kunnolla, sitten jätin pois). Esikoisen kanssa varsinkin ensimmäiset viikot pelkästään itkin ja imetin. Itkin sitä, että rinnat olivat pirun kipeät, ettei maitoa tullut riittävästi, itkin syyllisyydentunnosta, kun oma maito ei riittänyt lapsen tarpeisiin. Itkin väsymystä ja baby bluesia. Toisen kanssa tilanne oli hieman helpompi, kun saman olin jo kerran käynyt läpi.

Onnekseni/epäonnekseni olen itse kätilö ja imetysohjauskoulutukset käynyt. Siispä päähäni oli iskostunut ajatus, että kun vaan sitkeästi jaksan imettää, maidon tuotanto alkaa vastata lapsen tarpeisiin. Siispä jatkoin ja jatkoin, ja tosiaan muutaman viikon kohdalla maito nousi kunnolla ja lisämaidot jäivät pois. Rintojen kipu helpotti ja aloin nauttia imetyksestä! Molempia lapsia täysimetin 5-6kk. 

Ensimmäiset viikot olivat varsinkin esikoisen kanssa ihan kamalia, ja jos olisin luovuttanut imetyksen suhteen, olisivat ne ehkä jopa traumaattinen kokemus. Mutta onnistuneeksi kääntynyt imetyskokemus on helpottanut "traumaa". Uskon, että monella imetyksen alkuunsa lopettaneella äidillä olisi samankaltainen tarina kerrottavanaan (kuinka "maito ei riittänyt"). Heillä ei ole ollut ehkä yhtää lujaa (hullua) uskoa imetyksen onnistumiseen, eikä tarvittavaa tukea tai tietoa. En siis yhtään ihmettele, että siinä tilanteessa moni luopuu imetyksestä. Ja jos tavoitteena on ollut imettää, saattaa siitä tulla jopa trauma.

Minulle ei jäänyt traumaa, pikemminkin päinvastoin, onneksi silloin kun sain esikoiseni  (80-luvulla) oli pikemminkin vallalla ajatus että maitoa ei tule ja vastikkeet on hyvä olla varoiksi kotona.

Onneksi ei ollut nettipalstoja ja imetystukia, joku jossain sanoi että kannattaa nipistellä raskausaikana nännejä että tottuvat vauvan imemiseen, tiedä sitten oliko siitä apua ainakin nännit ei sattuneet kun meloniksi maidosta paisuneen herumattoman rinnan vauvan suuhun väkersin. 

Varmasti se rentous että jääkaapissa on tuttelia jos tämä ei onnistu auttoi siihen että imetys onnistui ja toisella kertaa kun alku oli vielä  vaikeampaa tietoisuus että imetys on ihanaa ja helppoa auttoi ensimmäiset kaksi viikkoa. 

Uskon kyllä että aika monessa tapauksessa se vika on oikeasti sielä päässä, harvalla kaiketi on vikaa rinnoissa, mutu tuntumalla ja lukion psykalla.

12 tätä olen itsekin miettinyt ja siihen itsekin uskon on sen verran luonnollinen asia.

Toisaalta ei voi syyttää jos ei "yritä" tarpeeksi. Kaikki kokee asiat niin eritavalla ja toisilla ne kuormittavat mieltä enemmän varsinkin herkillä joihin lasken itsenikin.

Vielä kaikille kysymys miten kannattaa valmistautua imetykseen odotusaikana?

-ap

Minulle tuli kyllä trauma kun pidin imetystä itsestäänselvänä ja sitten esikoisen kanssa ei maito noussut rintoihin ollenkaan. Imetin ja lypsin mutta tuli vain vähän "vettä" ja tyhjässä rinnassa tuntui ihmeellistä kipua...ihan kuin salamoita olisi leiskahdellut rinnan sisällä.

Lopuksi nännit vielä hajosivat täysin ja olivat ihan mustat (arpikudosta) ja pieniä verisiä haavoja täynnä.

Ilman korviketta vauva olisi kyllä kuollut nälkään!

Anna mennä vaan omalla painollaan ja yritä olla stressaamatta. Mun kaikki 3 lasta ovat olleet juurikin alussa ihan ihanteellisia imetettäviä, kun ovat tissin nähneet, ovat heti haukanneet hampurilaisotteella ja imeneet kuin viimeistä päivää.

Itse tosiaaan aloin stressata asiaa, kun vauvat muuttuivat levottomiksi ja sitä pissaa/painon nousua piti alkaa tarkkailla. Meillä oli kuopuksen ollessa pieni 5 lasta puolet vuodesta (kaikki ei minun) joten oli siinä muutakin tekemistä kuin maata nänni suussa tai imettää koko yötä läpeensä. Yritin kyllä parhaani mukaan.

Ei se imetys välttämättä ole ollenkaan kamalaa, se voi olla ihan mukavaakin.

Minua ei kukaan syyllistänyt, onneksi. Neuvolassakin sanottiin että korvike käy ihan hyvin. Minulla on ahdistuneisuushäiriö ja olin silloin imetyksen alkuvaiheessa olin todella ahdistunut elämäntilanteen takia.  

Ei nyt ihan traumaa tullut, mutta suuri pettymys. Luulin että imetys olisi helpompaa, senkun vaan laittaisi tissin vauvan suuhun...näin se ehkä joillakin onkin, mutta itselleni oli järkytys se kipu maidonnousun aikaan, kun pienet rinnat turposivat järkäleiksi, tuli tiehyttukoksia jne.....eikä unelias, etuajassa syntynyt vauva jaksanut oikein imeä, vaan häntä piti herätelläja suorastaan pakottaa imemään tissiä tai tuttipulloa. En oikein tiedä vieläkään mitä olisin voinut tehdä toisin, luin kaiken tiedon mitä löysin ja kätiöt synnörillä auttoivat... Osittaisimetin kyllä 4kk, mutta se oli vaivalloista ja itkin monet kerrat kun se ei oikein onnistunut, vauva alkoi kieltäytyä kun pullosta sai helpommalla. Näin jälkikäteen ajateltuna, olis ehkä kannattanut lopettaa kokonaan jo aiemmin eikä taistella ja itkeä asian takia.

Onneksi kuopus oli alusta asti terhakka imemään, kaikki sujui kuin tanssi ja imetin 2v.

Eipä sun kannata asian millään tavalla ottaa kantaa, parempi vaan olla tukena. Neuvot imetykseen voivat auttaakin jos jollakin on oikeasti tuoretta kokemusta ja aikaa neuvoa kädestä pitäen.... mutta yleensä neuvot vaan ärsyttävät ja tuntuvat syyllistävältä.

En usko että nyt traumaa on jäänyt, aijon siis imettää myös tulevat lapset. Mutta inhottavalta tuntui oman äitini painostus. Olisin joka tapauksessa imettänyt, asia tuntui minulle tärkeältä mutta äitini painosti ja vahtasi sitä niin että alkoi tuntua inhottavalta. Koko ajan oli naputtamassa ettei vauva saa tarpeeksi maitoa tai jotain vastaavaa. Ja sitten kun kerran halusin ottaa yhden drinkin vanhempieni hääpäivän kunniaksi, kun kaikki muutkin ottivat, niin äitini suuttui ihan hirveästi. En olisi imettänyt sen jälkeen vaan antanut korviketta mutta äitini sai syyllistettyä minua niin pahasti että siihen loppui se mukava ilta :( Ei koskaan sanonut minua huonoksi äidiksi mutta vihjaili siihen suuntaan. Ja kokoajan oli myös huomauttamassa että minun pitäisi syödä enemmän tai juoda enemmän, muuten maito loppuu.. 

Toinen mikä jäi kauheana asiana mieleen oli se alku, kun ei vauva ollut vielä oppinut oikeaa otetta. Imi nännit verille ja se sattui ihan hemmetisti. Välillä vielä nappasi ikenillä kiinni mikä tuntui ihan samalta kuin olisi hampailla purassut... tähtiä vaan näkyi. Olisiko se sitten ollut toinen yö kotona kun imetin ja huomasin että rintakumiin on tullut verta. Hätäännyin kun tajusin lapseni imeneen verta rinnastani. soitin samantien äitipolille josta vaan rauhoittelivat ettei siitä vampyyriä tule :D sen jälkeen reilun viikon pumppasin ja juotin vauvalle pullosta, en uskaltanut edes kokeilla imettää. Välillä tuli pumpatessakin pulloon vaaleanpunaista (veristä) maitoa :S Mutta alun vaikeuksien jälkeen homma lähti sujumaan. Kun sain pumppaillessa rinnat terveiksi, aloitimme taas kumin kanssa mutta pikkuhiljaa sekin jäi pois kun oikea ote löytyi :) 4 kuukautta täysimetin ja sen jälkeen jonkun aikaa vielä öisin.  Ja "traumoista" huolimatta aijon imettää seuraaviakin lapsiani. Sen muutoksen teen etten kuuntele äitini syyllistämistä. Se oli vaan hankalaa viimeksi kun kyseessä oli esikoinen ja olin muutenkin epävarma kaikesta. Kysyin paljon äidiltäni neuvoa jolloin hän myös pääsi sitten piikittelemään

Joku täällä sanoi, että imetys ei ollut samalla lailla tapetilla 80-luvulla, ja ole kuullut todella monen sanovan samaa. Sai olla ihan rauhassa hyvä äiti ja iloita vauvasta, vaikka imetys ei olisi onnistunut.  Nykyään asenne äitejä kohtaan on lähtökohtaisesti epäluuloinen, ja jokainen äiti on potentiaalinen huono äiti, jonka kohdalla kavereiten, tuttujen, tuntemattomien, neuvolan ja koko systeemin täytyy kytätä ja varmistella, että onhan äidillä tässä nyt optimaalinen tietotaso ja vahva sisäinen tahtotila täyttää kaikki suositukset, ja kai hän ymmärtää, että ilman jatkuvaa ponnstelua lapsesta tulee pelkkä vajaaälyinen lössykkä, joka ei herranen aika pärjää tässä globaalissa maailmassa. 

Kiitos paljon vastauksista!

Asia tuli esille kun rupesin kaverilta kyselemään imetyksestä. En tiennyt, ettei hän kyennyt imettämään aikoinaan kuin pari päivää. Asia selvästi ahdisti ja hän kierteli ja sanoin sitten, ettei meidän tarvitse asiasta keskustella. Hän kertoi imetyksen olleen hyvin traumaattista ja oli yrittänyt unohtaa koko asian ja siksi häkeltyi kysymyksestäni.

Tuli paha mieli ja laitoin illalla vielä pahoittelu viestin ja kerroin hänen voivan puhua minulle jos haluaa tai voin itsekin olla mainitsematta asiaa enää ikinä.

En ole ennen törmännyt vastaavaan ja itsekin vasta tulossa äidiksi. Rupesin vain ajattelemaan, etten halua itselleni samaa, vaikken pystyisikään imettämään ja haluaisin tehdä kaiken ettei sellaista pääse syntymään jos niin käy ja toiseksi haluan tukea ystävääni jos hän nyt haluaa joku päivä asiasta keskustella.

Kiitos kertomuksienne avulla ymmärrän nyt paljon paremmin !

-ap