Lue keskustelun säännöt.
Hyväksyisittekö lapsenne itsemurhan?
28.01.2014 |
Jos tekee tietoisesti uusia eläviä olentoja tähän maailmaan, pitäisi kyetä hyväksymään, etteivät nämä olennot välttämättä halua olla olemassa. Minä ainakin toivon, että vanhempani olisivat ehkäisseet tai abortoineet minut. Minua on aina rakastettu, mutta silti olemassaoloni tuntuu turhalta ja jopa haitalliselta Oletteko jotenkin varautuneet jälkeläistenne olemassaolohaluttomuuteen?
Kommentit (22)
18: Pitää olla riittävän onnekas selvitäkseen. Se voi olla pienestä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki ongelmistaan voi selvitä. Minäkin selvisin, vaikka tuli taloudellinen konkurssi, menetin peräkkäin kaksi todella läheistä ja rakasta ihmistä, olin pienten lasten äiti, lähipiirissä oli vakavia sairaustapauksia...pari vuotta siinä meni kituessa, surressa, kärsiessä. Sitten vain eräs päivä päätin, että nyt teen jotain elämälleni. Päätin aloittaa joka aamu päiväni hymyllä ja kiitoksella, suhtautua kaikkeen positiivisesti. Ensimmäiset viikot tein tuon naama irvessä, mutta vähitellen jokainen päivä tuntui hivenen paremmalta. Vuoden kuluttua pystyin sanomaan, että minä selvisin. Ja ajatella kaiken tuon koin, vaikka söin todella terveellistä ruokaa, en tupakoinut, en käyttänyt alkoa ja harrastin liikuntaa.
Mutta vaikka minä selvisin, ymmärrän, että kaikki eivät selviä eivätkä jaksa. Me ihmiset olemme kestokyvyltämme erilaisia ja omaamme erilaisen elämänhistorian. Minä selvisin, koska minulla oli ollut hyvä lapsuus ja nuoruus ja oli rakas perhe. Kaikilla ei näin ole, ei ole sitä perustaa. Ja vaikka sellainen olisikin, niin ei se ole mikään tae, että jaksaa tätä elämää. Enimmäkseenhän maailma on paska paikka ja jos vain sitäkin pysähtyy miettimään, siinä herkempi mieli masentuu ja synkistyy. Pitää olla riittävän itsekäs selvitäkseen.