Te, joilla ei ole hyvä isäsuhde: pystyttekö kuvittelemaan millaista olisi

Tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta, mutta joskus olen miettinyt. Elämänlaatu olisi näin aikuisenakin parempaa, jos olisi ns. normaali isä, jonka kanssa voi käydä syömässä tai jutella. On ollut jotenkin outoa nähdä, miten muilla on normaali isä-tytärsuhde, oikeasti jutellaan yhdessä ja tavataan useamman kerran vuodessa. Jos joku sanoisi rakastavansa isäänsä, ymmärtäisin sen hyvin, mutta samalla se varmaan saisi oudon tunteen aikaan itsessäni, koska se ei tapauksessani olisi ikinä mahdollista minulle. Tähän on jo tottunut kuitenkin, mutta olisihan elämäni ja kasvuni ollut täysin erilaista, jos olisi (ollut) kunnollinen isähahmo.

Itse en koskaan voisi soittaa isälleni ja kertoa vaikkapa erosta, joka tuntuu pahalta tai ahdistuksesta, yhtään mistään, edes arkista keskustelua ei voisi syntyä, koska isäni kanssa ei yksinkertaisesti pysty kommunikoimaan hänen mielenvikaisuutensa vuoksi. En pahimpia asioita halua tässä jakaa, mutta hän on muun muassa hyvin vainoharhainen, aggressiivinen, raivostuu ilman syytä ja on väkivaltainen, kuitenkin toimintakykyinen eli varmaan joku persoonallisuushäiriö kyseessä. En ole isäni kanssa tekemisissä, hän on kamalin ihminen kenet tiedän.

Oma faijani lähti kävelemään kun olin vauva. Tapasin kerran kun olin teini. Faijapuoleeni minulla on ihan lämpimät välit ja aivan ihanat välit minulla oli nyt jo edesmenneeseen mufaani.

Olen mutsini ja systereitteni kanssa läheinen. En osaa kuvitella että minulla olisi lämpimät välit ihmiseen joka saattoi jättää vauvansa mistä syystä tahansa. Varsinkin kun olen omia lapsia saanut, olen tajunnut kuinka syvästi jotain faijassani oli vialla kun kykeni lähtemään katsomatta taakseen.

Yksi asia mikä ainakin olisi toisin: En vihaisi miehiä yleisesti niin paljon, jos ollenkaan.

Isäni kasvatusmetodit ovat isossa roolissa mielenterveydellisiin ongelmiini. 

Osaan tavallaan kuvitella. Rakastuin nykyiseen miesytävääni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin hänet puuhailemassa lastensa kanssa. Hän on todella ihana isä! Mikään ei ole miehessä seksikkäämpää, kuin lapsista huolehtiminen. Mieltymykseni johtuu varmaankin omasta sysipaskasta isästäni, jonka ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä.

Mieheni lasten kautta saan elää sitä fantasiaa katsojan roolissa, millaista olisi ollut, jos isäni olisi ollut kelvollinen isäksi. Samanaikaisesti olen helpottunut siitä, että löysin tuollaisen miehen ja toivottavasti saan hänen kanssaan yhteisen lapsen. On todella terapeuttista tietää, että omasta ja mieheni puolesta pystymme tarjoamaan turvallisen ja rakkaudellisen lapsuuden näille lapsille. Heidän ei tarvitse kokea mitään siitä paskasta ja kauhusta mitä minä koin. He saavat sitä mitä jokaisen lapsen kuuluisi saada.

Vierailija kirjoitti:

Osaan tavallaan kuvitella. Rakastuin nykyiseen miesytävääni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin hänet puuhailemassa lastensa kanssa. Hän on todella ihana isä! Mikään ei ole miehessä seksikkäämpää, kuin lapsista huolehtiminen. Mieltymykseni johtuu varmaankin omasta sysipaskasta isästäni, jonka ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä.

Mieheni lasten kautta saan elää sitä fantasiaa katsojan roolissa, millaista olisi ollut, jos isäni olisi ollut kelvollinen isäksi. Samanaikaisesti olen helpottunut siitä, että löysin tuollaisen miehen ja toivottavasti saan hänen kanssaan yhteisen lapsen. On todella terapeuttista tietää, että omasta ja mieheni puolesta pystymme tarjoamaan turvallisen ja rakkaudellisen lapsuuden näille lapsille. Heidän ei tarvitse kokea mitään siitä paskasta ja kauhusta mitä minä koin. He saavat sitä mitä jokaisen lapsen kuuluisi saada.

Kuulostaa ihanalta!

Tavallaan osaan. Olen ajatuksen tasolla miettinyt, millaista olisi ollut, jos isä olisi halannut tai kysellyt asioista kiinnostuneena. Toisaalta en kaipaa sitä tai tunne paitsijäämistä. On jäänyt sisimpään tunne, ettei sen sellaista kuulukaan olla isien ja lasten välillä, ainakaan meillä. Tai jos olisi pitänyt, ei kumminkaan ollut. Ehkä surullista, mutta itse en kärsi.

Voin kuvitella. Huono isäsuhde on heijastellut kaikkiin parisuhteisiini, ja kotoa opitut toimintamallit osoittautuneet tuhoisiksi.

12 vuotta terapiaa ei vielä ole riittänyt asian korjaamiseksi. Onneksi aviomies on kärsivällinen. Ja toki myös tavannut isäni, ja ymmärtää sitä kautta näitä "juttujani".

En ole oikeastaan ikinä osannut kaivata läheisempää isäsuhdetta. Minulla on todella läheiset välit äitini kanssa ja se enemmän kuin korvaa huonon isän. Joillain kavereilla on taas läheinen suhde isänsä kanssa mutta ei niin läheinen äitinsä joten eipä siinä muita ajatuksia oikein herää että kuin että hyvä että ainakin toiseen on hyvät välit. Oman tuttavapiirin perusteella tuntuu olevan harvinaista että olisi todella hyvät ja läheiset välit kumpaankin vanhempaan. Joten keskityn iloitsemaan omasta läheisestä äitisuhteesta enkä murehtimaan huonoa isää.

Luojan kiitos vanhempani ovat eronneet eikä tarvitse olla missään tekemisissä isäni kanssa.

Isänsä hyväksikäyttämälle ja hakkaamalle rakastava isäsuhde näyttäytyy aina jollakin tavalla perverssinä, vaikka järjen tasolla ja etenkin pitkän terapian läpikäytyään ymmärtääkin, ettei se ole sitä. :( Hirveän väärin ja surullista.

Televisiosarjojen kautta se joskus tulee konkreettisemmaksi. Eilen katsoin Yle Areenasta ruotsalaista sarjaa ja siinä nuori aikuinen poika painoi päänsä isän olkapäälle kun surivat äitiä. Mietin että onkohan jollakulla oikeasti tuollaista oman isänsä tai edes äitinsä kanssa. Ja miten ihmeellistä se olisi.

Juu, 57 vuoden aikana hän on ollut oma itsensä ehkä kuusi kertaa. Aina se on liittynyt sairaalassa oloon, joko hän itse tai äitini on ollut potilaana. Isä on oikeasti kiitollinen, huomaavainen, empaattinen ja sosiaalisesti lahjakas. Elämäni olisi paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Juu, 57 vuoden aikana hän on ollut oma itsensä ehkä kuusi kertaa. Aina se on liittynyt sairaalassa oloon, joko hän itse tai äitini on ollut potilaana. Isä on oikeasti kiitollinen, huomaavainen, empaattinen ja sosiaalisesti lahjakas. Elämäni olisi paljon helpompaa.

Sarkasmia tokavika lause?