Lue keskustelun säännöt.
Masennus ja jatkuva epäonnistuminen. Olen hukassa. Oletteko olleet vastaavassa tilanteessa?
21.10.2020 |
Taakkaa on yksinkertaisesti itselleni liikaa ja yritän vain sinnitellä.
Tuntuu, että olen väärässä kaupungissa, elämässäni on vääränlaisia ihmisiä, paha olo on jatkuvaa ja epäonnistumiset vain jatkuvat.
En onnistu yksinkertaisissakaan asioissa ja elän sumussa. Mitään elämäniloa ei ole.
Olen tipahtanut korkealta todella syvälle, jälleen kerran.
Aikaisemmin oli hyvä ura, säästöjä, itsenäinen hyvä elämä ja haaveita. Vaikka olen aina ollut ehkä hieman eksyksissä niin olen kuitenkin voinut olla onnellinen ja kestänyt kolhuja.
Ura tyssähti uupumiseen, en saa enää itsestäni kovaa tekijää töissä. En yksinkertaisesti enää osaa mitään ja olen unohtanut taitoni. Nykyinen työ ei myöskään herätä mielenkiintoa joka onkin eri työtä kun se jossa ennen pärjäsin. Se on kuitenkin sen verran yksinkertaista, että pitäisi pärjätä.
Muutin asumaan paikkakunnalle miehen vuoksi joka olikin väkivaltainen ja murjoi mieleni lopulta tähän, ettei itseluottamusta enää löydy ja joudun kovasti prosessoimaan joka vie voimia.
Rakastin häntä mutta valitettavasti käyttäytyminen oli toisinaan järkyttävää.
Ero tietenkin tuli ja nyt olen täällä missä en viihdy, teen töitä missä en viihdy ja kuulen kritisointia josta pulpahtaa mieleen muistoja miehen kritisoinnista kun kertoi kuinka surkea ja tyhmä, reppana olen.
Masennus on saanut otteen pahasti ja mietin myös viimeisintä vaihtoehtoa.
En pysty ajattelemaan positiivisesti, ei ole mitään päämääriä eikä tietoakaan siitä mihin tahtoisin mennä. Hävettää jo muuttaakin taas uudelle paikkakunnalle mutta täälläkään en voi hyvin.
Tuntuu, että en vain tiedä enää kuka olen ja mitä tulisi tehdä.
Olen aivan eri ihminen kun mitä olin ennen miestä ja uupumisia. Minusta on tullut niin sulkeutunut ja huonostivoiva, että sekin hävettää. En saa otetta oikein mistään.
Kommentit (17)
Taustalla on vielä traumalapsuus(alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia) jota pitäisi työstää terapiassa. Uskoisin, että sekin on osa tätä kaikkea väsymystä elämään.
Olen aina oirellut, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Töissäni sitten uupunut ja ihmissuhteet ovat satuttavia, melko rajattomia.
Olen rajaton muutenkin kai.
Tuntuu, että olen elänyt elämäni väärin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi niin tuttuja tuntemuksia. Takana loistava tulevaisuus. Nyt olen lopenuupunut lähes 50-vuotias yh, joka yrittää tehdä ”uravaihdoksen” huomattavasti omien kykyjensä ali, koska en vain kestä enää haasteita. Ja toisaalta tarvitsen tarpeeksi positiivista haastetta etten ihan jämähdä tähän aivosumuun. Olen jo osittain päässyt yli omasta pettymyksestä itseeni, mutten ole ihan varma onko tämä nyt negatiivista tyytymistä vai positiivinen tasapainon ja harmonian löytyminen. Toisinaan osaan iloita kaikista niistä pienistä ihanista asioista mitä ihminen voi ympäriltään löytää ja olen oikeasti syvällisen onnellinen, toisena päivänä taas tuntuu että jumitan paksussa harmaassa sumussa ja olen jotenkin ärsyttävän turta...
Voimia ap. Yritä pienillä muutoksilla pikku hiljaa löytää se sun ”sweet spot” jossa voit oikeasti löytää onnen. Hyväksy itsesi. Rakasta itseäsi. Yritä päästää irti siitä kuvasta mihin meidät on ehdollistettu, kuinka meidän pitää menestyä, miltä näytämme ulospäin. Todellinen menestyminen on sisäisen harmonian löytäminen. Jatketaan harjoituksia...
Miksi olisi häpeä muuttaa taas? Onko muita syitä olla muuttamatta?
Minäkin tunnistan kaiken kuvaamasi. Toisaalta, olen sitä mieltä että tuo kaikki liittyy siihen vaiheeseen, jossa ensimmäinen bensatankillisesi on loppu etkä tiedä että on bensa-asemia ja miten niitä käytetään. Olet nuoruuden voimantunnossa saanut elämäsi ok-järjestykseen jossa se olisi pysynytkin, jos olisit osannut ympäröidä itsesi oikeilla ihmisillä ja onni olisi ollut myötä.
No, ei ollut onni myötä. Menetit uskosi omiin voimiin ja kykyihin, ja sinua vahvasti autettiin prosessissa. Eihän kenenkään voimat riitä koko elämää jos toiset roikkuvat nilkassa ja kiskovat alas.
Nyt kun olet saanut pallon pois jalasta, nuole haavasi ja opettele huolehtimaan itsestäsi rakastavasti. Jos se ei onnistu tuolla paikkakunnalla, jossa olet oppinut elämään ahdistuneena ja kyvyttömyydentunteisiin ja häpeään hukkuen, paikkakunnan vaihdos saattaisi todella tehdä hyvää.
Ja sitten alat etsiä niitä ihmisiä ja uusia tavoitteita, joista saat itsekin voimaa, etkä aina vain jaa sitä kaiken maailman vampyyreille.
En ole mikään poppamies tms. , mutta kokeile aswagandhaa. Suhtaudun epäilevästi näihin luonnontuotteisiin, mutta tuosta löytyy vakuuttavaa tutkimusta miten laskee merkittävästi kortisolitasoja jne. Ja noiden tutkimusten pohjalta päätin kokeilla ja on toiminut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastaajille ❤
Tuntuu todella, että ymmärrätte ja sekin tuo edes hieman voimaa ja tarmoa jotenkin kestää tämä elämänvaihe.
En aina saata ymmärtää miten rakentamani hyvä pystyi sortumaan niin nopeasti.
On kamala kohdata todellisuus kun on käynyt ennenkin hyvin pitkän toipumisen läpi, sitten elämä tuntunut jo hyvältä ja omilla valinnoillaan tipahtanut lähtöpisteeseen.
Tuntuu kidutukselta ja epätoivoiselta tämä.
Olen siinä kaupungissa jälleen josta lähdin joitakin vuosia sitten kun en voinut hyvin. Nyt olen täällä taas enkä edelleenkään voi täällä hyvin.
Muutamissa vuosissa sain tehtyä elämästäni hienoa aikaisemmin, lähdin vain pois ja nuoren innolla saavutin asioita.
Tosin en käsitellyt asioitani ja siksi sorrun varmaan uudestaan samoihin yhtälöihin.
Nyt tuntuu vaikeammalta koska sitä intoa ei ole.
Olen edelleen nuori ja hoetaan, että elämä on edessä. Toistuvat uupumiset yms ovat vain ottaneet sellaisen ylivallan, että en tiedä uskallanko taas ottaa askelta uuteen aivan heti vaikka tekisi mieli.
Mutta eihän minulla ole oikein menetettävääkään täällä.
Tosin työpaikka on tärkeä näin korona aikana varsinkin kun omalta alalta työt vähissä mutta rehellisesti sanoen, toivoisin jopa toisinaan potkuja jotta voisin rauhassa lähteä taas uuden ääreen, pois tästä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ymmärrettävää, että pelottaa lähteä taas, jos kerran on sen tehnyt ja työläs hanke on lopulta epäonnistunut.
Mutta voit ottaa pelkojasi niskaperseestä. Oppimassa täällä ollaan, ja jos ei epäonnistu ei opi.
Uudelle kierrokselle voit lähteä nykyisen tietosi kanssa ja äkkiä alatkin oppia, että useampikin epäonnistuminen ei ole niin paha asia kuin kaukaa katsoen näyttää. Niihinkin kun oppii suhtautumaan, ja jokaisen myötä kyky välttää virheitä sitten kuitenkin myös kasvaa. Joskus toisten avulla. Hanki luottoystäviä, ja kysy heiltä tukea ratkaisuillesi, jos olet epävarma. Ja ehkä etenkin silloin, jos olet kovin varma asiastasi, koska silloin teet sen vanhassa moodissa, odottaen pelastusta.
Ennen kaikkea, muista että pelkoa oppii pelkäämään jolloin sen voima kasvaa. Mutta sitä voi myös oppia käsittelemään, ja äkkiä huomaakin olevansa yllättävän peloton.
Ja kun ei pelkää, järki pääsee ruoriin.
Tsemppiä Ap!
Terapeuttini sanoi minulle joskus että masennus on kuin kuoppa: kun olet sen pohjalla niin et näe ympäristöä joka voi olla vaikka kuinka kaunis. Sen sijaan kannattaa pitää mielessä että kaikki tuo hyvä on kyllä siellä kuopan ulkopuolella, sitä ei vain tilapäisesti näe.
Itseäni on auttanut kun olen tajunnut että hankalasta taustastani johtuen minulla on ehkä hieman pienemmät voimavarat kuin joillain muilla. Olen oppinut huomaamaan että stressi lisää masennusoireilua, ja huomaan kun voimavarani alkavat ehtyä. Tämä on auttanut säätelemään omaa jaksamista, kun stressin tai oireilun lisääntyessä otan hieman rennommin pari päivää tai viikkoa. Paha masennusoireilu on jo lähes kokonaan poissa! Tämä on kuitenkin vaatinut omalla kohdallani vuosikausien terapiaa.
Kehotan että laita paperille seuraavaa:
a) Ne asiat joista saat tai olet ennen saanut mielihyvää -> loogisesti ajateltuna nämä tekevät luultavasi vieläkin sinulle hyvää, vaikkei juuri nyt huvittaisi
b) Ne asiat jotka ovat neutraaleja ja siedettäviä -> asioita joita voit tehdä huonovointisenakin
c) Asiat jotka pahentavat oloasi -> näitä ehkä pystyt hyvinvoivana sietämään, mutta ne tuskin tekevät hyvää sinulle silloinkaan. Nämä voivat olla ihmisiä, paikkoja tai asioita.
Sitten kehotan pyrkimään aktiivisesti kohta a) ja b) suuntia, niin että vaikka aloitat niistä helpoimmista asioista ja pyrit lisäämään hyviä asioita elämääsi (ja vähentämään huonoja). Ehkä ensimmäinen askel on ottaa etäisyyttä hankaliin ihmisiin, toinen voi olla jonkin kivan pienen harrastuksen jatkaminen, kolmas ehkä jo se muutto paikkaan minne haluat. Jokainen askel kohti hyvää parantaa oloasi ja lisää voimavarojasi, joten vaikket nyt jaksaisi muuttaa niin vuoden kuluttua se voi olla jo mahdollista!
Yritä olla kärsivällinen - se on ehkä vaikeinta masennuksessa. Älä haihattele yksinkertaisten ratkaisujen perään (tyyliin "uusi poikaystävä parantaa minut ja kaikki on taas ihanaa") vaan tee pitkäaikainen suunnitelma ja hinaudu kohti onnea askel askeleelta. Näin vahvistut päivä päivältä. Jos mahdollista, hanki itsellesi hyvä terapeutti joka tukee ja auttaa sinua matkan varrella! Kaikki muuttuu hyväksi kyllä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heikot sortuu elon tiellä. Luuletko ettei jokaisen alkoholistin taustalla ole samanlaista nyyhkytarinaa? Sinä olet uniikki lumihiutale.
Vierailija kirjoitti:
Heikot sortuu elon tiellä. Luuletko ettei jokaisen alkoholistin taustalla ole samanlaista nyyhkytarinaa? Sinä olet uniikki lumihiutale.
Kysymys kuuluukin, tekeekö samalla muille pahaa vaiko hyvää. Sinäkin voit valita sen joka päivä uudelleen.
Älä ole kateellinen. Aggressiivista ihmistä on vaikea auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä aloittaja, kerron sulle tarinan jonka toivon luovan uskoa sun omaan elämään❤ Ja tämä on varmaankin aika pitkä sepustus.
Olin todella hukassa ja aivan sekaisin oman elämäni kanssa muutamia vuosia sitten. Kaikki alkoi jo lapsuudesta ja vanhempieni vääränlaisesta kasvatustyylistä. Ei meitä ole sentään lyöty mutta on tullut tukkapöllyä, luunappeja, huutamista, vähättelyä, syyttämistä sun muuta. Ja tähän väliin totean, että kyllä nykyään on todella hyvät ja lämpimät välit vanhempiin. Nuorempana ei todellakaan ollut. Mutta mutta... Olin myös koulukiusattu. Oikeastaan ihan koko sen ajan kun jotain koulua olen käynyt. Kaikki tämä aiheutti monenlaista kapinaa lapsena jo, ja teini-ikä vasta olikin aivan karmea. Mukaan mahtui paljon viiltelyä pahan olo unohtamiseksi ja olin kyllä tosi vaikea ja melkeimpä kamala ihminen. Viimeinen niitti koko roskaan tuli sinä kesänä kun syksyllä alkoi ammattikoulu. Kaveri nimittäin hirttäytyi ja se löi kyllä multa jalat alta ja kaiken muunkin. Tosin, heti seuraavana päivänä mulle niin rakas isoisoäiti kuoli enkä kyennyt enää edes itkemään vaikka suretti ihan kamalasti. Vielä samaan syssyyn tuli ero silloisen poikaystävän kanssa. Tuolloin tuntui ettei elämä enää jatku tästä. Miljoona asiaa lyö päin naamaa viikon sisällä. Ammattikouluun tosiaan raahauduin silloin syksyllä ja äiti oli luokanvalvojalle vähän selventänyt kesän tapahtumia. Eipä sillä ollut mitään erityiskohtelun vaikutusta minuun, mutta tiesipä kuitenkin mistä kiikastaa. 17v kun olin niin löytyi alkoholi ja tupakka, ja siihen rinnalle pari vuotta nuorempi kakara niin sanotuksi poikaystäväksi. Sen muutaman kuukauden aikana viikonloput tuli enempi ja vähempi ryypiskeltyä. Kun erottiin niin sama homma jatkui omien kavereitten kanssa. Koulu meni niin ja näin ja olin kyllä ihan sekaisin ja tosi masentunut päivästä toiseen. Muutamaa kuukautta ennen 18v synttäreitä tämä viimeisin exä löytyi elämään taas, ei poikaystäväksi vaan panokaveriksi. Toisaalta siitä oli jotain hyötyäkin, sillä puhuttiin ummet ja lammet aina toisillemme. Oltiinhan sentään aiemmin seurusteltu. Toki ryypiskely jatkui samaan malliin mihin se seurusteluaikanamme jäi... Oli miten oli, näytin päälle päin oikein hyvin voivalta ja sisältä löytyi pelkkää sirpaletta. Kaikki tämä: lapsuus, kiusaaminen, kuolemat, alkoholi, panokaveri... Se oli saanut mun elämäni aivan sekaisin. Lopetin ammattikoulun kesken kolmantena vuonna kun en vaan jaksanut enää. Ei ehkä fiksu päätös monen mielestä, mutta se oli eräänlainen pelastus kuitenkin. (JATKUU)
(JATKUU) Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui kun olin viikkoa vajaa 19v. Sama kevät kun ammattikoulun lopetin. Mulle meinaan tuli facebookkiin viesti 18v mieheltä, jonka olin nähnyt yksissä rippijuhlissa vuotta aiemmin. Ei sanaakaan silloin vaihdettu ja olin sitäkin välillä katunut. Joka tapauksessa, nyt tämä mies halusi minut tavata ja kirjoittipa vielä että olin ollut tosi kaunis niissä juhlissa. Loppu onkin sitten historiaa. Ensinnäkin kun niille jännittäville treffeille lähdin ja tämän miehen näin... Se oli kyllä sitä kliseistä rakkautta ensisilmäyksellä. Tiesin, että tuo mies olisi lasteni isä ja hänet nain. Kuukauden verran tapailtiin ja seurusteluksi se muuttui. Yhtä sekaisin olin vieläkin, nyt vain aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Mies ymmärsi uskomattoman hyvin minua ja oli tukena kaikessa. Tuli kihlat ja yhteinen koti. Jossain vaiheessa romahdin lopullisesti ja silloin mies sanoi että nyt on pakko hakea apua. Niimpä menin mielenterveysyksikköön, masennushan se oli niinkuin itse ihan tiesinkin ja siihen sain lääkkeen ja paljon keskusteluapua. Asiat alkoi selkiintyä ja parannuin koko roskasta suht normaaliksi. Otettiin tuona aikana kissa ja hän oli kyllä myös aivan mahtava apu mulle. Jotain töitäkin aloin löytää ja tehdä, vähän se oli hankalaa kun jollain tavalla motivaatiota ei siltikään ollut vaikka virallisesti masennus oli jäänyt taka-alalle. Nyt olin jo kuitenkin onnellinen ja rakastunut. Lapsistakin oli puhuttu moneen kertaan ja se ajatus lämmitti mieltä. Jopa minä, täysi katastrofitapaus, voisin saada karvalapsen lisäksi oikean ihmisvauvan. Ja 2018 itsenäisyyspäivän aattona sen ihanan plussan siihen testiin sain. Lapsi syntyi aikanaan ja meidätkin vihittiin ristiäisissä. Aika pitkän matkan olen tullut siitä surullisesta lapsuudesta tähän hetkeen. Nyt olen onnellinen taaperon äiti, viljelijän emäntä ja tästä kaikesta on tuota mahtavaa aviomiestä kiittäminen❤ Ilman sitä faceviestiä olisin varmaan jo todella pohjalla, en edes halua tietää missä ja kenen seurassa. Ja vaikka tämä tarina oli sekava ja pitkä, eikä siitä varmaan saa täysin sitä kuvaa miltä minusta tuntui läpi nuo vuodet... Niin pointtina kuitenkin se, että selvisin. Ja tämän vuoksi olen varma, että jokaiselle on se mahdollisuus olemassa. Jos joku olisi minulle sanonut silloin kun olin 16, että 25-vuotiaana elämäni on tällainen... En olisi kyllä uskonut. Mutta totta tämä on ja niin kiitollinen kyllä olen kaikesta siitä, mitä isäntä sai minussa aikaan. Hänen ilmestymisensa oli sen nuoren ja sekaisin olevan naisen elämän pelastus❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika mahtava elämäntarina tuo edellinen! On hienoa, että noinkin nuori haluaa jakaa puolet elämästään toisten toivoksi.
Elämässäni tuntuu menneen kaikki pieleen. Olen vaivoin ja monen mutkan kautta saanut raavittua ylioppilastutkinnon kasaan, mutta normaalisti työ- tai opiskelukykyistä itsenäistä aikuista minusta ei ole ikinä tullut. Olen aina ollut täysin keskinkertainen kaikessa enkä ikinä erityisen intohimoinen mitään asiaa kohtaan. Toisaalta, koulutukselliset tavoitteeni ovat hyvinkin korkealla ja siksi ristiriidassa kykyjeni ja itseluottamukseni kanssa. En erityisesti koe ymmärtäväni maailmaa tai elämää. Luonteeltani olen hyvin armoton sekä itseäni että muita ihmisiä kohtaan. Täysi-ikäistymisestä lähtien olen elänyt enemmän tai vähemmän verovaroin tuettuna. Tällä hetkellä yo-tutkinnon lisäksi vyön alta löytyy mt-diagnoosi ja toivottomat tulevaisuuden näkymät. Säälin vanhempiani, olen varmasti aivan hirveä pettymys ja häpeä heille. Se mitä voin enää tehdä, on toimia varoittavana esimerkkinä
N32
Tutulta kuulostaa.