Mieheni kuoli 2 vuotta sitten

Voi sinua! Voin kyllä kuvitella, miten raskasta sinulla on ollut ja on yhä, sillä itsekin menisin ihan rikki, jos noin kävisi. En tiedä, miten lohduttaisin, mutta virtuaalihalaus sinulle.

Otan osaa. Kaksi vuotta ei ole vielä mikään pitkä aika. Todennäköisesti vuosien kuluessa alat pärjätä vähitellen paremmin. Minulla kävi toisinpäin, lapsi kuoli ja mies on mun syy herätä aamuisin. Ekat pari vuotta oli hankalimmat, neljännen kohdalla alkoi vähä helpottaa.

Lämmin halaus! 

Hyvä, että sinulla on rakas lapsesi. 

Tuliko kuolema täysin yllättäen?

Kiitos teille. Kuolema tuli yllättäen.

Ei oikein osaa sanoa mitään, koska kaikki kuulostaa latteuksilta. Kaipaisitkin varmaan enemmän kuulijaa ja rinnallaeläjää kuin ketään lausumaan sinulle elämän 'totuuksia'.

Oma läheiseni sairastaa syöpää. Se ei oletettavasti poistu koskaan ja johtanee kuolemaan, jonka olisi toivonut vasta vuosikausien päähän. Tässä sairauden myötä on kuitenkin ehtinyt totutella ajatukseen tulevasta. Toki se iskee vasten kasvoja sitten, kun kuolema todella tulee, mutta silti varmasti helpottaa tilannetta. 

Onko lapsesi pärjännyt tilanteessa ja onko tämä koettelemus lähentänyt vai loitontanut teitä?

Lapseni oli vasta vuoden ikäinen,ajatus oli luopua lapsesta ja lopettaa oma elämä. Kuitenkin joku pään sisällä kielti tämän. Hyvä niin..

Minäkin mietin että helpompi olisi ollut jos miehen kuolemaa olisi saanut sulatella..

niin paljon jäi kesken.

Tunnen välillä vihaa omaa "perhettä ja kavereita" kohtaan kun ei auttanut tai ollut tukena. Ei edes minun äitikään kysynyt että miten jaksan tai pärjään.

Elät nyt elämäsi raskaimpia vuosia. Olen pahoillani puolestasi, ettei sinulla ole ollut lähelläsi ihmistä, joka olisi osannut olla sinulle henkisenä tukena ja konkreettisena apuna surussasi. 

Toivottavasti elämä alkaa taas näyttää valoisaa puoltaan ja löydät elämääsi rakkaan ystävän tai uuden kumppanin. Yritä löytää voimia sinnitellä siihen asti!

Minulla oli samanlainen särkynyt olo kauan. Aika ja asenne auttavat. Tuska muuttuu parhaimmillaan voimaksi. 

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 19:43"]

Lapseni oli vasta vuoden ikäinen,ajatus oli luopua lapsesta ja lopettaa oma elämä. Kuitenkin joku pään sisällä kielti tämän. Hyvä niin..

Minäkin mietin että helpompi olisi ollut jos miehen kuolemaa olisi saanut sulatella..

niin paljon jäi kesken.

Tunnen välillä vihaa omaa "perhettä ja kavereita" kohtaan kun ei auttanut tai ollut tukena. Ei edes minun äitikään kysynyt että miten jaksan tai pärjään.

[/quote]

Itselläni oli sama tilanne, että en saanut tukea. Oli kummallista ja surullista istua hiekkalaatikon reunalla kun kuuli joukon äitejä tukevan yhtä äitiä jossakin parisuhde ongelmassa, itse istuin siinä yksin vailla mitään tukea ( päinvastoin).

On ollut monia uupumisen hetkiä jolloin olen ollut viemässä lasta lastenkotiin ja itse ajatellut mennä jostakin korkealta hyppäämään jotta tämä päättyisi.

Olen ollut surullinen koska kaiken kokemuan jälkeen en ole jaksanut olla hyvä äiti. Lapsen takia jatkan kuitenkin vaikka välillä mietin olisiko tällä parempi hyvässä sijaisperheessä. Ehkä jos tietäisin, että lapsi pääsee hyvään kotiin päättäisin elämäni, mutta koska en tiedä jatkan ja jatkan.

Toki sitten tulee hyviä jaksoja ja alan jo välillä nähdä elämän kiinnostavuuttakin.

Ihmsiet eivät oikein tajua surua ennenkuin itse se kokevat suuresti.

Ei saa olla niin itsekäs että tappaa itsensä. Kuka sille lapselle sitten isästä kertoisi? Miltä lapsesta tuntuisi isompana kun sekä isä että äiti jätti? Sellaiset lapset surevat ikänsä etteivät tunne kumpaakaan vanhempaa. Ja kyselevät itseltään, että miksi en merkinnyt sen vertaa että äiti olisi jäänyt luokseni, vaikka isä kuolikin.

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:13"]

Ei saa olla niin itsekäs että tappaa itsensä. Kuka sille lapselle sitten isästä kertoisi? Miltä lapsesta tuntuisi isompana kun sekä isä että äiti jätti? Sellaiset lapset surevat ikänsä etteivät tunne kumpaakaan vanhempaa. Ja kyselevät itseltään, että miksi en merkinnyt sen vertaa että äiti olisi jäänyt luokseni, vaikka isä kuolikin.

[/quote]

No tällaisten ajatusten takia pakottaakin itsensä jatkamaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmettelen ihmisiä jotka lisäävät tälläistä taistelua käyvien taakkoja. Käsitykseni ihmisten yleisestä hyvyydestä on kyllä kadonnut. Nykyään en edes kerro, että lapseni isä on kuollut koska on kauheaa katsoa vahingoniloisia ilmeitä.

Hei, tiedän ja tunnen ikäväsi, itse menetin mieheni 3 vuotta sitten täällä kotona ihan yllättäen, illalla vielä juteltiin ja mentiin nukkumaan, aamulla hän ei sitten

enää herännyt, oli nukkunut ikiuneen,

tuska ja paniikki oli valtava, ikävä on tässä päivässä ja aina lopun ikääni kanssani, elimme yhteistä taivalta 27 vuotta, lapsia meillä ei ole,

aluksi sain paljonkin tukea ja ystäviä oli tukena, nyt kolmen vuoden jälkeen olen aivan yksin, ei kukaan enää käy ei soita,

kyllä ihminen voi maailmassa todella olla yksin, olen itseni pakottanut sen kanssa elämään,käytännön elämässäkin tarvitsisin apua, mutta tunnepuoli on

se vaikein kestettävä, joka ilta sänkyyn menessä tuska viiltää kun se toinen

ei ole enää ole siinä rinalla, ja aamuin yksin herätessä on aina ajatus: miksi

nousta ylös, kun jokainen päivä on toisensa kaltainen,

onneksi sinulla on lapsi, joka pitää sinut arjessa kiinni pakosta,

koita ajatella, että hän osa rakasta miestäsi ja elää sitä kautta luonasi aina,

minä en ole kertaakaan käynyt haudallaan, jotkut käyvät ja se tuo heille

lohtua, oletko sinä käynyt haudalla?

Mieheni on täällä kodissamme luonani joka päivä, siksi ei tarvetta muuhun,

voimia sinulle, matka on pitkä kuljettavana, mun niin kauan kun täällä ollaan se on vain kuljettava, vaikka kuinka koskee ja satuttaa ja tuntuu että edessä on

vain tyhjää ja pimeää, mutta sinulla on elämän valo lapsessasi ja edessä elämää hänen kauttaan, toivon että jaksat hänen vuokseen ja joskus vielä itsesikin vuoksi vaikka se nyt tuntuu aivan mahdottomalta, paljon voimia elämäsi jokaiseen päivään, lämmin halaus kanssasi ajatuksin eläen.

Etsi uus mies. Ei se elämä möllöttämällä parane.. ;)

Voi ei ap, olen todella pahoillani puolestasi! Voimia ja jaksamista <3

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 22:00"]Etsi uus mies. Ei se elämä möllöttämällä parane.. ;)

[/quote]

Ei parane. Mutta en voisi tähän tilaani uutta miestä etsiä. En halua

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:28"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:13"]

Ei saa olla niin itsekäs että tappaa itsensä. Kuka sille lapselle sitten isästä kertoisi? Miltä lapsesta tuntuisi isompana kun sekä isä että äiti jätti? Sellaiset lapset surevat ikänsä etteivät tunne kumpaakaan vanhempaa. Ja kyselevät itseltään, että miksi en merkinnyt sen vertaa että äiti olisi jäänyt luokseni, vaikka isä kuolikin.

[/quote]

No tällaisten ajatusten takia pakottaakin itsensä jatkamaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmettelen ihmisiä jotka lisäävät tälläistä taistelua käyvien taakkoja. Käsitykseni ihmisten yleisestä hyvyydestä on kyllä kadonnut. Nykyään en edes kerro, että lapseni isä on kuollut koska on kauheaa katsoa vahingoniloisia ilmeitä.

[/quote]

Vahingoniloa en tunne pätkääkään, vaan järkytystä, etenkin lasten vuoksi. Sen verran taakkaa pitääkin lisätä, että herättää ihmisen huomaamaan velvollisuutensa. Oikeasti, vastuun lapsesta pitää aina olla suurin tunne!

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:28"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:13"]

Ei saa olla niin itsekäs että tappaa itsensä. Kuka sille lapselle sitten isästä kertoisi? Miltä lapsesta tuntuisi isompana kun sekä isä että äiti jätti? Sellaiset lapset surevat ikänsä etteivät tunne kumpaakaan vanhempaa. Ja kyselevät itseltään, että miksi en merkinnyt sen vertaa että äiti olisi jäänyt luokseni, vaikka isä kuolikin.

[/quote]

No tällaisten ajatusten takia pakottaakin itsensä jatkamaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmettelen ihmisiä jotka lisäävät tälläistä taistelua käyvien taakkoja. Käsitykseni ihmisten yleisestä hyvyydestä on kyllä kadonnut. Nykyään en edes kerro, että lapseni isä on kuollut koska on kauheaa katsoa vahingoniloisia ilmeitä.

[/quote]

Vahingoniloa en tunne pätkääkään, vaan järkytystä, etenkin lasten vuoksi. Sen verran taakkaa pitääkin lisätä, että herättää ihmisen huomaamaan velvollisuutensa. Oikeasti, vastuun lapsesta pitää aina olla suurin tunne!

[/quote]

Jos ein pysty asettumaan toisen asemaan, eikä ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaisi vain pitää se leipäläpi tukossa!

Just näiden ihmisten takia en kertonut kenellekään omasta surustani, silloinkaan kun se näkyi selvästi ulospäin.

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 23:13"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:28"]

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 20:13"]

Ei saa olla niin itsekäs että tappaa itsensä. Kuka sille lapselle sitten isästä kertoisi? Miltä lapsesta tuntuisi isompana kun sekä isä että äiti jätti? Sellaiset lapset surevat ikänsä etteivät tunne kumpaakaan vanhempaa. Ja kyselevät itseltään, että miksi en merkinnyt sen vertaa että äiti olisi jäänyt luokseni, vaikka isä kuolikin.

[/quote]

No tällaisten ajatusten takia pakottaakin itsensä jatkamaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että ihmettelen ihmisiä jotka lisäävät tälläistä taistelua käyvien taakkoja. Käsitykseni ihmisten yleisestä hyvyydestä on kyllä kadonnut. Nykyään en edes kerro, että lapseni isä on kuollut koska on kauheaa katsoa vahingoniloisia ilmeitä.

[/quote]

Vahingoniloa en tunne pätkääkään, vaan järkytystä, etenkin lasten vuoksi. Sen verran taakkaa pitääkin lisätä, että herättää ihmisen huomaamaan velvollisuutensa. Oikeasti, vastuun lapsesta pitää aina olla suurin tunne!

[/quote]

Jos ein pysty asettumaan toisen asemaan, eikä ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaisi vain pitää se leipäläpi tukossa!

Just näiden ihmisten takia en kertonut kenellekään omasta surustani, silloinkaan kun se näkyi selvästi ulospäin.

[/quote]

En todella voi ymmärtää asennettasi. Kaikkien ei pitäisi sada lapsia.

Voe vettu, yläpeukutin nro. 17 vahingossa. Se on kuule suru iso asia, huomaa ettet sinä ole mitään sellaista ikinä kokenut. Ei ihminen osaa ajatella kovin järkevästi pahimpina hetkinä ja on ihan täysin normaalia, että itsemurha voi käydä mielessä, vaikkei sitä koskaan toteuttaisi. Kyllä erilaisia tunteita tulee ja saa tullakin, mennäkseen taas ohi. 

[quote author="Vierailija" time="23.01.2014 klo 23:48"]

Voe vettu, yläpeukutin nro. 17 vahingossa. Se on kuule suru iso asia, huomaa ettet sinä ole mitään sellaista ikinä kokenut. Ei ihminen osaa ajatella kovin järkevästi pahimpina hetkinä ja on ihan täysin normaalia, että itsemurha voi käydä mielessä, vaikkei sitä koskaan toteuttaisi. Kyllä erilaisia tunteita tulee ja saa tullakin, mennäkseen taas ohi. 

[/quote]

Olet niin oikeassa. Ja siinä tapahtuu sitten niin, että ei ole ketään kelle kertoa niistä kauheista tunteista koska ihmiset eivät kestä niitä vaan kauhistuvat.