Oletko kasvanut/elätkö todella isossa perheessä? Millaista se on?

Meillä oli 16 lasta ja elämä oli yhtä kaaosta, meteliä ja köyhyyttä. Todella stressaava kasvuympäristö. Vanhempien kanssa välit ovat viileät kaikilla aikuisilla lapsilla. En suosittele kenellekään!

Itse haluan korkeintaan 2-3 lasta.

Minäkin olen viidestä vanhin. Otsikon perusteella en meinannut uskaltaa vastata, kun eihän se ole mikään todella iso perhe, mut menköön sitten kun on näköjään muitakin.

No jakamaan ainakin oppi (jäätelölitran voi jakaa millintarkasti viiteen samankokoiseen osaan vain hetken silmäyksen jälkeen) ja lapsenvahtina sai toimia. Ikinä ei käyty etelänlomilla, mutta ei niitä osannut kaivatakaan. Peleistä hävisi aina nappulat (en sano, että tämä johtuisi nimenomaan viidestä lapsesta, vaan ehkä enemmän heidän luonteistaan ja kasvatuksestaan) ja Aku-taskukirjoista kannet ja sivutkin. Opin pelkäämään ja huolehtimaan hirveästi nuoremmistani, tavallaan sama jatkuu vieläkin. Esikoisena sain varmasti vanhempien huomiota ainakin aluksi, mutta enpä muista että kanssani olisi hirveästi tehty mitään, keskusteltu juurikaan jne sinä aikana, kun jotain muistan, koska minähän jo "hoidin itseni". Pidän tätä kaikkea ihan normaalina.

Meillä oli 11 lasta. Perhe ei ollut uskovainen, ei kai vaan osattu ehkäistä. Olen nuorin sisarussarjasta, joten minulla on erilainen mielikuva lapsuudestani kuin vaikka vanhimmalla tai keskimmäisellä. Lisäksi meillä on suuret ikäerot, eli vanhimmat olivat jo maailmalla syntyessäni ja vanhimmilla oli jo omia lapsia, kanssani saman ikäisiä. :)

Meillä oli köyhää, isä joi jonkun verran. Kaksi huonetta ja keittiö oli tilaa, mutta ei sitä lapsena osannut muuta kaivata. Vettä ei tullut, eli ei ollut suihkua. Peseydyttiin ulkosaunassa tai pesuvadissa. Ulkovessa tietysti. Isompana sitten ehkä kadehdin kaveria, joille rakennettiin uusi talo ja hän sai oman huoneen.

Sisarusteni kanssa olemme väleissä, mutta emme hakeudu toistemme seuraan mitenkään ahkerasti. Yksi veljistä, keskeltä laumaa, on sosiaalisin ja pitää kaikkiin yhteyttä ja pitää juhlia. Hän on kaikille rakas, mutta me muut emme oikein osaa olla yhdessä. Minulle on hankalaa se, että melko moni juo paljon, mutta minä en humalahakuisesti. Häpeän humalaisia sukulaisiani enkä jaksa katsella heitä. Häpeän, kun sisar kirjoittelee Facebookiin kännipäivityksiä.

Toisaalta ystäväni on myös kymmenlapsisesta perheestä ja he ovat kaikki todella läheisiä, käyvät kaikki syntymä- ja nimipäivät toisissaan ja pitävät tosi tiiviisti toistensa puolta, ovat lapsesta asti tehneet niin.

Meitä ei ollut kyllä kuin neljä. Asuimme alussa pienessä talossa ja pirtin nurkassa oli minulle ja siskolle eristetty hyllyllä tyttöjen huone. Kun muutimme, saimme isonsiskon kanssa yhteisen oman huoneen.

Minulla on hyviä muistoja. Oppi jakamaan ja antamaan ja riitelemäänkin :) Huomiota kyllä olen saanut vanhemmiltani ihan tarpeeksi. Olen sen luonteinen,että en olisi kyllä tykännyt hyysäämisestä ja hössöttämisestä. Olin aika itsenäinen sillä tavalla ehkä nykyajan lapsiin verrattuna, että hoisin kouluasiani itse ja muutenkin siskon kanssa opeteltiin tekemään ruokaa yms. Tai isosisko opetti ruoanlaiton ja jopa kantapään kutomisen :)

Nyt kun äiti on leski ja asuu yksin, on mukava, kun meitä on neljä jakamassa hoitovuorot. Ei ole niin huono omatunto, jos ei ehdi aina käymään. Jaamme käyntivuorot juuri siksi, että kenellekään ei käy liian raskaaksi. Äiti tarvitsee jonkin verran apua ja nyt tämä homma toimii hyvin.

Se, mikä oli kaverini kanssa eri, joka oli ainoa lapsi, että minulle ei pantu paineita. Kun meitä oli neljä, oli vanhemmat jo luovuttaneet aikoja sitten sen, että meistä pitäisi tulla hienoa. Kuten äiti sanoi, että kolmannen kohdalla tajusi, että ette te olekaan tabula rasa ja hänen kunnianhimon jatkeita. Kaveriltani odotettiin aina onnistumista, koska oli ainoa lapsi ja häneen satsattiin kaikki odotukset. Muutenkin oli jatkuvan huomion kohde ja hänestä oltiin koko ajan huolissaan ja toivottiin vaikka mitä ja painostettiin yliopistoon. Kaveri koki, että jos olisi ollut sisaruksia, hänen ei olisi ollut niin pakko onnistua.

No, onnistuihan hän ja luki itsensä pitkälle ja on paljon parempipalkattu kuin minä

Minä olen  viisilapsisen perheen nuorin. Meidän perheessä asui myös mummo, pappa ja yksi vanhapiikatäti. Nämä vanhemmat ihmiset kuolivat yksi kerrallaan mutta jos siinä vaiheessa kun viimeinen heistä kuoli oli perheeseemme muuttanut jo vanhimman veljeni kihlattu. Ja kohta toinenkin veli toi kihlattunsa meille asumaan.

Vielä jossain vaiheessa toinen mummonikin muutti asumaan kanssamme mutta siinä vaiheessa muut sisarukseni olivat jo muuttaneet pois.

Huomiota riitti koska aikuisia oli monta perheessä. Meillä oli kotona yritys jonka töihin kaikki osallistuivat jaksamisensa ja kykyjensä mukaan. Kodinhoitoon liittyvät työt olivat pääosin äitini vastuulla.

Elämä oli värikästä. Välillä isommat sisarukset ottivat minut mukaan autoajelulle. Sitten täti luki minulle raamattua ja selitti lukemaansa (ainoa uskonnollinen porukassamme). Ja sen jälkeen menin mummolle kaveriksi kutomaan mattoa. Kaikki nämä ihmiset saman katon alla.

Saunavuorot jaettiin eli aina kun edellinen tuli saunasta seuraavan tuli mennä niin viimeisten saunominen ei mennyt liian myöhäiseksi. Vessavuoroista en muista ainakaan mitään ongelmaa ja vessoja oli kuitenkin kaksi.  Ruokapöytä oli iso ja ruokaa tehtiin paljon kerrallaan. Kaupassa ei tahtonut ruuat mahtua yhteen ostoskärrylliseen.

Hieman minua harmittaa kun meillä on nyt vain kolme lasta ja me vanhemmat. Onneksi omat sisarukseni ja heidän lapset käyvät välillä kylässä ja käymme usein vanhemmillani kylässä. Miehen äiti on paljon meillä ja miehen sisarukset käyvät monta kertaa vuodessa meillä ja viipyvät monta vuorokautta. Ja lapset tuovat paljon kavereitaan meille kyläilemään.

Asuin kahdeksan lapsen perheessä, olen kolmanneksi vanhin. Ei Kai siinä muuta huonoa ollut kuin se, että sain todella harvoin uusia vaatteita, ja varsinkin teininä se suututti, kun mulla ja isosiskoilla oli ihan eri tyyli. Pyörät Sain kans kaikki käytettynä.

Pienemmille aloin olee lapsenvahti noin 12 vuotiaasta asti ja nyt 11v myöhemmin olen sitä edelleen vaikka omiakin lapsia olen saanut.

Kasvoin viiden lapsen perheessä. Talo oli pieni ja olen koko lapsuuteni jakanut jonkun kanssa huoneen. Kylppäreitä oli kaksi, niistä ei tullut tappelua mutta melkein kaikesta muusta. Vaatteet olivat aina jonkun vanhoja (olin toiseksi nuorin) ja vanhempien kanssa ei ollut omaa aikaa. 

Silti - rakastan kaikkia perheenjäseniäni ja aikuisenakin on ihanaa, kun on niin monta läheistä ihmistä. 

Haluaisin itse vähintään kaksi lasta.

Meitä oli neljä lasta ja koin etten saanut tarpeeksi huomiota. Toisaalta ainakin oppi sosiaaliseksi ja arvostamaan muita. Hyvät ja huonot puolensa. Ei se isossa perheessä eläminen sen kummepaa ole, kaikki ovat kuitenkin omissa oloissaan ihan samoin kuin pienessä perheessä.

Eikö tosiaan ole enempää isoissa perheissä kasvaneita? Minuakin kiinnostaisi.

T: yhden sisaruksen kanssa kasvanut

Luin lapsena suurperheen elämästä kertovan kirjan Tusinoittan halvemmalla, ja toivoin aina, että olisin saanut itse olla osa sellaista porukkaa. Ainoana lapsena oli leikkikaverit vähissä :-(

Kirjasta esim. täällä: http://pigeonnaire.blogspot.fi/2013/11/frank-b-gilbreth-ernestine-gilbreth.html

Mä olen viisilapsisen perheen vanhin. Mulla ja kuopuksella on yli kymmenen vuotta ikäeroa, eli perhe on kasvanut pikkuhiljaa.

Minä ja vanhin veli ollaan aina oltu tosi läheisiä ja nuorimpiinkin on hyvät välit. Tällä hetkellä ollaan vähän eri elämäntilanteissa kun nuorimmat on vielä yläasteikäisiä.

Monilapsisuudesta on vain hyviä muistoja. Ei tietty käyty etelässä joka vuosi, mutta suht. usein matkusteltiinkin, Suomessa joka kesä. Vanhempien tulot kasvoivat perheen mukana, isä sai ylennyksiä ja äiti ryhtyi pphksi. Liekö pienen paikkakunnan, taloudellisesti järkevien vai muuten vaatimattomien vanhempien syytä, mutta ostokset vaatteista autoihin ja ravintoloihin on ollut sellaista "s-kaupan" tasoa. Muuta en kyllä kaivannutkaan, kännykät, mopot sun muut tuli kyllä pyytämättäkin.

Aikaa vanhemmilla on aina ollut, molemmat olivat aktiivisesti meidän lasten harrastuksissa mukana ja ovat aina kuskanneet pyydettäessä.

Minä olen kasvanut nelilapsisessa perheessä, ja minusta se oli pelkästään ihanaa. Jouduin 5-13 vuotiaana jakamaan huoneen pikkusiskon kanssa, mutta onneksi tosiaan juuri tuohon murrosiän alkuun sain oman huoneen. Vanhemmilla ei aina ollut aikaa, mutta se oli enemmänkin työn kuin sisarusten vika. Kotona oli aina seuraa kun halusi ja juuri sellaiseen aktiviteettiin kuin itse halusi (osa haluaa lenkkeillä, osa pelata lautapelejä jne.) Vanhempien sisarusten kanssa pääsi tekemään uusia jänniä juttuja, veivät esimerkiksi shoppailemaan uuteen kaupunkiin kun saivat ajokortin. Itsekin haluaisin useamman lapsen, vähintään kolme.

Up

Mulla kyllä ihan eri kokemukset 16-lapsisessa perheessä kasvamisesta. Puutetta ei isosti ollu ja ehkä sitä mielikuvaa vielä kohentaa se, että erityisesti äiti huolehti perusturvallisuudesta ja meille lapsille oli aina aikaa. Äiti oli siis kotiäitinä. Oon toiseksi vanhin.

Kasvettiiin tekemään kaikenlaista ja ottamaan vastuu omasta osuudesta. Meillä oli tilaa olla itsekseen, asuttiin maalla ni omaa tilaa haettiin joskus ulkoakin. Kaikki ollaan tykätty lukemisesta, kirjasto oli naapurissa, sielläkin sai olla ikään kuin rauhassa.

Tottakai sisarukset käy väliin vähän valtataisteluita ja riitelee, mutta opittiin siinä käsittelemään asioita ja hoitamaan ne loppuun. Ja selvittämään hankaliakin asioita rakentavasti.

Yhteishenki on ollu aina vahva. Ja vaikka keskenään kinattiin, niin aina perheen ulkopuolelta tulleen uhkan tai kiusaamisen yhteydessä, oltiin omien puolella.

Kummasti niitä vessavuorojakin oppi jakamaan ja ottamaan huomioon, että oven takana voi olla jo joku.

Toki muistan, ettei esim. siivoaminen ollu aina hirveän mukavaa ja joskus salakuljetin kirjan paidan alla vessaan ja luin siellä.. :) toisaalta siivoaminen oli silloin oikeasti mukavaa, kun alettiin oikeasti yhdessä hommiin..

Nyt seitsemän lapsen äitinä, oon ollu kiitoollinen siitä kaikesta, mitä oon saanu.