Miltä tuntuu olla ainoa lapsi?

Minä en koskaan kaivannut sisaruksia. Mutta miten sitä kuvaisi ainoana lapsena oloa? En tiedä kun olen ollut aina sellainen. :) Minulla ei ole ollut yksinäistä. Toisaalta en tiedä millaista olisi ollut jos olisi sisarus kokoajana paikalla. Varmaan jos ensiksi olisi ollut aina sisarus (=leikkikaveri) kotona ja sitten ei enää olisikaan niin kaipa se yksinäiseltä olisi tuntunut. 

Olen saanut viettää paljon aikaa aikuisten kanssa jo lapsena. Mielestäni oli ihana kuunnella aikuisten juttelua. En siis dominoinut keskustelua vaan olin enemmän kuuntelija. Ehkä olisin ollut joka tapauksessa vaikka olisi ollut paljon sisaruksia? 

Kilpailutilanteita inhoan. Ehkä se johtuu siitä etten lapsena joutunut kilpailemaan kenenkään kanssa huomiosta? Tai sitten ei.

Lapsuuteni oli oikein hyvä ja muistelen sitä lämmöllä. :) 

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 17:58"]

Minä en koskaan kaivannut sisaruksia. Mutta miten sitä kuvaisi ainoana lapsena oloa? En tiedä kun olen ollut aina sellainen. :) Minulla ei ole ollut yksinäistä. Toisaalta en tiedä millaista olisi ollut jos olisi sisarus kokoajana paikalla. Varmaan jos ensiksi olisi ollut aina sisarus (=leikkikaveri) kotona ja sitten ei enää olisikaan niin kaipa se yksinäiseltä olisi tuntunut. 

Olen saanut viettää paljon aikaa aikuisten kanssa jo lapsena. Mielestäni oli ihana kuunnella aikuisten juttelua. En siis dominoinut keskustelua vaan olin enemmän kuuntelija. Ehkä olisin ollut joka tapauksessa vaikka olisi ollut paljon sisaruksia? 

Kilpailutilanteita inhoan. Ehkä se johtuu siitä etten lapsena joutunut kilpailemaan kenenkään kanssa huomiosta? Tai sitten ei.

Lapsuuteni oli oikein hyvä ja muistelen sitä lämmöllä. :) 

[/quote]

Olen täysin samaa mieltä. Olin ainoa lapsi, mutten koskaan yksinäinen. Minulle ei ikinä tullut mieleenkään, että olisin halunnut sisaruksen. Ympärilläni oli paljon turvallisia ja rakastavia aikuisia.

samaa mieltä en ikinä kaivanut sisaruksia...

Miksi monet tuomitsevat, jos ei aio hankkia yhdelle lapselleen sisaruksia? Tulee kommentteja tyyliin: "Lapsestasi tulee tosi yksinäinen ja huono ihminen ainoana lapsena"

En ymmärrä tätä. :D

No kyllä mun lapsi on tosi yksinäinen. Ei sisaruksia.

Mä olin kyllä lapsena(kin) yksinäinen, ei mun vanhemmat jaksaneet mun kanssa puuhailla ja pelailla jatkuvasti. Sisarusten kanssa olis oppinut jakamista ja rakentavaa riitelyäkin, jonka olen siis vasta nyt parisuhteessani päätä senään hakaten joutunut opettelemaan. Aikuisempana olen kaivannut ihmistä joka tuntisi elämänkaartani pitemmältä ajalta ja jakaisi muistoja lapsuudesta. Kaipaisin myös tukea nyt kun vanhemmat vanhenevat ja heistä joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Isäni kuoli vastikään ja ainoana perillisenä kaikki hautausjärjestelyt, asunnon tyhjentämis- ja siivousasiat ym. jäi yksin minulle.

Riippuu varmaan henkilön perusluonteesta ja siitä minkälaiseen perheeseen on syntynyt. Itse en kovin paljon osannut kaivata sisaruksia lapsena. Olin jo lapsena aika omissa oloissani viihtyvä. Toisinaan äitini yritti hankkia minulle lisää kavereita minkä koin hieman nöyryyttäväksi. Muistan kuinka vanhempani kerran leikillään ehdottivat, että perheeseen adoptoitaisiin toinen lapsi ja olin heti innoissani, mutta vaikka jäin ainoaksi lapseksi, ei sekään mikään pettymys ollut.

Aikuisena olen joutunut olemaan (hieman liian lähellä) mukana erilaisissa kriiseissä joihin vanhempani ovat elämässään ajautuneet ja kokenut nämä tilanteet aika raskaiksi. Kun joutuu katselemaan vierestä vanhempiensa rankkoja elämäntilanteita kykenemättä juurikaan auttamaan, silloin todella toivoisi että olisi sisaruksia myötäelämässä. Samaistun myös aiempaan kommenttiin sittä, että olisi ollut helpompaa oppia erilaiset konfliktitilanteet kotona sisaruksen kanssa eikä vasta aikuisena esim. parisuhteessa.

Jos perhe-elämä on muuten suht tasapainoista ja vanhemmat osaavat opettaa riittävästi elämässä tarvittavia taitoja, ei mielestäni ole mitään haittaa vaikka olisi ainoa lapsi.

Riippuu varmasti ihmisestä. Itse ainokaisena kaipasin kovasti sisaruksia ja kadehdin kavereitani, joilla niitä oli. Loin kyllä itselleni mielikuvitussiskon ja mielikuvitusveljen, mutta eivät ne ihan aitoja korvanneet :D.

Nyt aikuisena taidan kaivata sisaruksia vieläkin enemmän. Olisi ihanaa, jos minullakin olisi se "elämän pisin ihmissuhde", joka monella muulla on. Kannan myös jo nyt huolta vanhenevista vanhemmistani ja varmaan vielä raskaammalta tuntuu sitten, kun ovat vielä nykyistä enemmän avun tarpeessa.

Itselläni on sisaruksia, mutta lapsellani ei pitkään aikaan ollut, koska erosimme lapsen isän kanssa kun hän oli vauva. Puuhasin todella paljon lapsen kanssa ja olimme paljon tekemisissä siskoni ja hänen lasten kanssa. Siltikin lapsi jostain syystä aina toivoi sisaruksia. Varmaan n neljävuotiaasta lähtien hän useasti mainitsi asiasta.

Kun hän oli n 7-vuotias niin tapasin nykyisen mieheni, jolla sattui sopivasti olemaan kaksi suurinpiirtein samanikäistä lasta. Lapset tulivat yllättävänkin hyvin toimeen heti alusta asti ja nyt meillä on jo pieni vauvakin joukon jatkeena. Aiomme hankkia vielä yhden, koska ikäero isompiin on niin suuri. Sitten lapsia on jo 5, mutta ihaniahan ne kaikki on. Ja paljon hauskempaa meillä on nyt lapsen mielestä suurperheellisenä kuin silloin kun oltiin vaan kahdestaan.

Siis lapsellani voisi olla sisaruksia mutta kun mies jätti meidät. Uutta en osannut hakea.

En kaivannut koskaan sisarusta, enkä vieläkään sellaista haluaisi. Olen tyytyväinen elämääni.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 18:12"]

Miksi monet tuomitsevat, jos ei aio hankkia yhdelle lapselleen sisaruksia? Tulee kommentteja tyyliin: "Lapsestasi tulee tosi yksinäinen ja huono ihminen ainoana lapsena"

En ymmärrä tätä. :D

[/quote]

Itse en tuomitse muita, mutta mietin olenko liian julma, jos en halua lapselleni sisarusta. Toisaalta tuntuisi oudolta ajatukselta tehdä lapsia vain esikoiseni takia.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 18:18"]

Mä olin kyllä lapsena(kin) yksinäinen, ei mun vanhemmat jaksaneet mun kanssa puuhailla ja pelailla jatkuvasti. Sisarusten kanssa olis oppinut jakamista ja rakentavaa riitelyäkin, jonka olen siis vasta nyt parisuhteessani päätä senään hakaten joutunut opettelemaan. Aikuisempana olen kaivannut ihmistä joka tuntisi elämänkaartani pitemmältä ajalta ja jakaisi muistoja lapsuudesta. Kaipaisin myös tukea nyt kun vanhemmat vanhenevat ja heistä joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Isäni kuoli vastikään ja ainoana perillisenä kaikki hautausjärjestelyt, asunnon tyhjentämis- ja siivousasiat ym. jäi yksin minulle.

[/quote]

Sama kokemus. Meillä isä ja äiti oli töissä ja eivät jaksaneet tai halunneetkaan pelailla lautapelejä ja leikkiä kanssani. Asuin vielä paikassa, mistä oli pidemmät matkat kavereiden luo. Naapurissa asui kyllä kaksi tyttöä, mutta en voinut heilläkään jatkuvasti roikkua.

Olin tosi kateellinen heille, koska heillä oli lyhyt ikäero ja heillä oli aina toisensa. 

Mutta nämä on perhekohtaisia. Jos vanhemmat viettää aikaa ainoan lapsen kanssa paljon ja on leikkikavereita lähellä, niin eihän sitä koe oloaan orvoksi.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 18:17"]

No kyllä mun lapsi on tosi yksinäinen. Ei sisaruksia.

[/quote]

Ja tätä ei taas olis saanu sanoa, kun näköjään saa alapeukutusta, ellei sano just niin ku osa haluaa täältä lukea. Viis siitä miten heidän perheessä asia on, kunhan vaan perheet joissa on yksi lapsi ei vaan loukkaannu...

Mulle se on ainaki ollu elämäni suurin tragedia.Yksinäinen lapsena ja yksinäinen aikuisena,ei jaksanu vanhemmatkaan leikkiä piltin kanssa.Koskaan en oo ryhmässä oppinu olemaan ja toimimaan ryhmän sääntöjen mukaan,mikä on aiheuttanu tietenki ongelmia..ja varmasti ikuinen tämä ulkopuolisuuden tunne,vaikka ystäviä on ollu.Nuorena pelkäsin,että kaverit "jättää" aikuisena ja niinhän siinä on käyny ku on oletuksensa mukaan toiminu..sisarukset on aina mukana,riidoista huolimatta.Tutun kans ku saa sukset ristiin ni se on siinä tai elämä kuljettaa toisaalle ja yhteydenpito jää varsinki vanhemmuuttaan.

Nyt on mies (sisarusperheessä kasvanut) ,perhe ja uudet tutut.Ja on pitäny oikeasti opetella "olemaan" toisten kanssa ja siinä on ollu työmaata kun toinen päättääki mukana asioista ja kestämistäkin,kun on itse niin reviiritietoinen ja toinen tekis kimpassa.Positiivista on ehottomasti se,että on oppinu ainaki itsenäiseksi ja saanu aina päättää omista asioista,on ollu aikaa mietiskellä.

Ehottomasti kannatan sisarusta lapsille omasta mielestäni,mutta tiedän kyllä sellasiaki jotka ei pidä minään vaikka ovatki ainoita lapsia.Luonnekysymys!

Mä muistan lapsuudesta sunnuntai-illat. Kello meni hitaasti eteenpäin, mulla oli tappavan tylsää. Monta tuntia tuijottelin kelloa ja odottelin nukkumaanmenoaikaa. Ystävääni en saanut mennä hakemaan, koska yleensä hän teki läksyjään silloin, mitkä minä olin tylsyyksissäni tehnyt jo heti perjantaina. Tai sitten ystävä vietti perheensä kanssa aikaa, hänellä kun oli sisaruksiakin.

Minulla oli siis lapsena yksi tosi hyvä ystävä, yläkoulussa ja lukiossa onnistuin saamaan lisää ystäviä. Etten varsinaisesti ollut yksinäinen. Kun seuraan, miten serkkuni ovat nykyään aikuisena yhdessä, minkälaista heillä on keskenään perheenä, olen tosi kateellinen. Minulla ei ole ketään, kenen kanssa voisin jakaa perheen menneisyyden, tai olisi yhteiset muistot.

Kun vanhempani vanhenevat, heistä on "vastuussa" vain minä, en voi jakaa asiaa kenenkään kanssa.

Noh, ainoa positiivinen asia olla ainoa lapsi on se, ettei tarvitse jakaa vanhempien jakamaa rahaa kenenkään kanssa. Paitsi että luopuisin jokaisesta lantista jos olisin saanut sisaruksen.