Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olit kun vanhempasi erosivat? Miten koit eron?
19.01.2014 |
Toisessa eroaiheisessa ketjussa kirjoittaja puhui että olisi hyvä kun nuorin lapsi olisi edes pari vuotta isompi ennen kun vanhemmat eroavat, hänen nuorimmaisensa oli 2-vuotias. Itse olen miettinyt myös samaa - haluaisin erota mutten oikein hennoisi kun kuopus on vasta 6, ja olen miettinyt että hänen olisi hyvä olla ainakin sen pari vuotta vanhempi. Onko tilanne aina se, että lasten uskoo pärjäävän paremmin eron kanssa sen maagisen kaksi vuotta vanhempina, riippumatta siitä minkä ikäisiä he ovat tällä hetkellä?
Onko koko ikäajattelussa mitään järkeä - onko vanhempien ero lapsille helpompi tai vaikeampi jossain tietyssä iässä?
Mikä on sinun omasta lapsuudestasi oma erokokemuksesi, ja minkä ikäinen olit silloin? Olisiko mielestäsi ollut parempi jos olisit ollut jonkin toisen ikäinen?
Kommentit (25)
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 13:56"]
Oliko silloin meidän lapsuudessa (oma lapsuuteni sijoittui 70-80-luvuille, mutta en tuntenut eronneita) tilanne melkein aina se että lapset jäivät äidille? Nykyään ei siihen varmaan miehet enää yhtä helposti suostu.
Onko kellään nyt aikuisella kokemusta lapsuudesta viikko-viikko tms. kahden kodin järjestelyllä?
[/quote]
Ei ihan viikko ja viikko, mutta joka viikko yhden tai kaksi yötä isällä asumisesta minulla kokemusta, lopun aikaa äidillä.
Mirä haluaisit tietää?
Meillä asia oli järjestetty niin, että vanhempani asuivat lähekkäin, saman koulun alueella, eli kummastakin paikasta oli kävelymatka kouluun. Se oli minulle tärkeää, mutta lapset sopeutuvat varmasti samaan, jos matka vain ei ole kauhean hankala, vaikka menisivätkin sen eri välineellä, kuin "normaalisti" . Ainakin minä olisin soputunut toki siihenkin, että isä heittää koululle autolla vähän kauempaakin tai bussimatkaan :)
Kavereita ei ollut samalla lailla isän luona (pienet reviirit) mutta yksi luokkatoveri asui lähellä, leikin hänen kanssaan, mutta kavereita oli välillä ikävä. Leikin sitten ulkona yksinkin, mutta sen taidon olen aina osannut. Isä aina antoi jakamattoman huomionsa minulle kun olin siellä ja mikäs sen mukavampaa ;) Eli sikäli kaverit ei niin tärkeitä ja nykyäänhän niillä on nuo kännykät...
Isän luona oli oma huone ja vakiotavarat, mun mukana tuli vain vaatteita. Oikein hyvää elämää oli tällainen kahden kodin elämä, mutta se on vähän epäreilua ollut äidilleni, koska isän luona oleminen oli aina juhlaa ja äiti sitten kantoi kaikki ikävät vastuut...
Olen nyt nelikymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18 v. Ero tuli puskista, ei riitelyä, alkoholia tai väkivaltaa. Äiti lähti yhtäkkiä, jäin lohduttamaan itkevää isää. Oli traumatisoivaa ja en olisi toivonut eroa. Mieluummin sen olisi kokenut ihan pienenä, ettei ois joutunut siihen keskelle samalla tavalla eikä ois joutunut huolestumaan vanhemmista.
Ai niin ja siitä olen onnellinen, ettei mitään uusperhekuvioita ollut. Olin isälläni yleensä yhden yön arkisin ja toisen kerran viikonlopuna (ehkä joka toisena)
21
Tuoltahan se vaikuttaa ja aika monia on sellaisiakin, jossa ei ollut väkivaltaa tai alkoholismia. Omat vanhempani eivät eronneet, vaikka vähän isompana, n. 10 v jälkeen toivoin että olisivat eronneet. Isä oli alkoholisti ja jotenkin tunnevammainen oman rankan lapsuutensa takia. Oli hänessä hyvätkin puolensa ja nykyään tietyllä tavalla kunnioitan äitiäni, joka hoiti hänet loppuun eli kuolemaan (52 v) asti. Minulle on kyllä myös jäänyt vähän sairas suhtautuminen miehiin hänen perujaan.
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 17:11"]
eli voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että älkää tuhlatko elämäänne jos olette eroamassa, erotkaa.
[/quote]
eli voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että älkää tuhlatko elämäänne jos olette eroamassa, erotkaa.