Minkä ikäinen olit kun vanhempasi erosivat? Miten koit eron?

5 -vuotias ja olen kärsinyt teininä ja aikuisena todella paljon!

Kyllä se ero ennemmin tai myöhemmin rassaa lasta. Mulla on kaksi kaveria eronnut lapsen ollessa 2-3 -vuotias ja ero meni tosi nätisti. Kumpikin lapsi alkoi eskari-iässä kysellä, miksi vanhemmat ei rakasta toisiaan ja miksi ovat eronneet jne. Kipuilu tuli siis viiveellä.

Olin 9v ja olisivat saaneet erota jo 9v aiemmin.

Tuo 9v oli täynnä pelkoa, alkoholismia ja väkivaltaa.

Jos minulle ja miehelleni tulisi nyt ero niin lapsemme olisivat 12v ja 10v. Mutta ei ole eroa näkyvissä.

Olin 4v, ero hoidettiin asiallisesti eikä traumoja jäänyt. Olen onnellinen että erosivat, hirveintä,olisi ollut saada tietää että olisivat olleet vain minun takiani yhdessä. Molemmat löysivät parin vuoden päästä kumppanit joiden kanssa ovat vieläkin. ja tästä siis aikaa 21v 

Olin 10 v kun vanhempani erosivat. Heidän ei koskaan olisi edes pitänyt mennä naimisiin, saati hankkia meitä lapsia. Lapsuus yhtä helvettiä, puukkohippasta, viinaa, kaikenlaista paskaa mitä vaan voi olla toisen ollessa alkoholisti. Kärsin asioista joskus vieläkin, painajaisina ym.

Vanhempani eivät eronneet mutta riitelivät niin paljon ja niin kovaäänisesti että koko ajan odotin heidän eroavan. Ihan tarkkoja vuosia en muista, mutta muistelisin että jonnekin ala-asteen ensimmäisille vuosille asti pelkäsin että he eroaisivat, sen jälkeen aloin toivoa että eroaisivat. Kyllä he käsittääkseni eroa pohtivatkin, mutta eivät saaneet aikaiseksi, ja sitten toinen kuoli (sairaus ei liittynyt avio-ongelmiin millään lailla).

En tietysti tiedä millaista se olisi oikeasti ollut jos se ero olisi tullut, mutta uskon että olisin ollut onnellisempi jos vanhempani olisivat eronneet ja me lapset olisimme jääneet äidin luokse. Se taas olisi ollut aivan kauheaa jos olisimme joutuneet asumaan joka toisen viikon isän luona. Isässäni ei ole mitään sellaista vikaa etteikö meitä olisi aikuisten mielestä voitu hänen huomaansa uskoa (ei siis ole väkivaltainen tai juoppo), mutta ainakin meidän lasten silmiin näytti että riidat alkoivat aina jotenkin hänestä, ja olimme aina äidin puolella. Olisi ollut kamalaa olla erossa äidistä puolet ajasta.

Sen sijaan lapsuudenkotini, ison omakotitalon, perään en olisi itkenyt vähääkään. Se ei ollut minulle lapsena koskaan tärkeä.

Itse olin 15 vuoden nurkilla ja sisareni muutaman vuoden nuorempi. Varmaan meillä molemmilla päällimmäinen tunne vanhempiemme avioeron tullessa oli helpotus. Suhde ei ollut väkivaltainen eikä siihen liittynyt alkoholiongelmaa. Mutta hyvin riitainen - joka tietysti kävi kaikkien hermoille. 

Avioero sattui varsin hyvään aikaan - molemilla lapsilla oli selkeä halu jatkaa yhteistä matkaa äidin kanssa. Suhde isään jatkuin kohtuullisen hyvänä jonkin aikaa mutta kariutui ja tyrehtyi aikanaan sekin aika pitkälti samoihin kommunikaatio-ongelmiin kuin em. avioliittokin. 

Löytyisikö lisää erokokemuksia, ehkä jopa sellaisia joissa syy ei ollut alkoholi tai väkivalta?

Tuliko kellekään sellainen olo ettei omien vanhempien olisi pitänyt erota, että ero olisi otettu liian helposti?

Minä taas olen ymmärtänyt, että jos ero joka tapauksessa tulee, niin silloin olisi hyvä kun tulisi silloin kun lapsi on mahdollisimman pieni - mitä enemmän perhe-elämää takana, sitä enemmästä lapsi myös joutuu luopumaan.

14v ja toivoin myös että olisivat eronneet jo aikaisemmin

jatkuvaa tappelua, väkivaltaa, ryypiskelyä, pettämistä.

14v ja toivoin myös että olisivat eronneet jo aikaisemmin

jatkuvaa tappelua, väkivaltaa, ryypiskelyä, pettämistä.

18 vuotias.

Ja kyllä se tuntui pahalta, vaikka vanhemmat olivat siitä puhuneet ja toisiaan uhkailleet lähes 18 vuotta. Jopa meiltä lapsilta kyseltiin monesti "asiallisesti" mielipidettä mahdollisesta erosta.

Kun ero lopulta tuli oli se niin vaikea tilanne vanhemmillemme, ettei meidän lasten tunteille jäänyt sijaa. Uudet kumppanit tuotiin kehiin saman tien ja heidät olisi heti pitänyt hyväksyä ja kun näin ei käynyt, niin me lapsethan oltiin inhottavia.

Vanhempiemme avioliitto oli täynnä mustasukkaisuutta, alkoholia, riitaa ja suurta draamaa. Silti he ovat juuri meidän omia vanhempia, jotka haluaa pitää lähellään...

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 13:01"]

Minä taas olen ymmärtänyt, että jos ero joka tapauksessa tulee, niin silloin olisi hyvä kun tulisi silloin kun lapsi on mahdollisimman pieni - mitä enemmän perhe-elämää takana, sitä enemmästä lapsi myös joutuu luopumaan.

[/quote]

Niin ja omat vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias. Se oli silloin varmasti helpotus, koska elämäämme sävytti väkivalta ja alkoholismi, mutta jos syy olisi vain ollut puolisoiden kyllästyminen toisiinsa, olisin heidän kyllä suonut jatkavan yhdessä - nyt 20 vuoden jälkeen ajattelen että voisivat ihan hyvin itse asiassa tulla toimeen ja olla pari edelleen, ellei niitä tiettyjä tapahtumia olisi silloin ollut, ts. jos isäni ei aikoinaan olisi sekoillut alkon kanssa. Minulle ero jätti syvät haavat, joita en tosin tajunnut kuin vasta aikuisiässä. Olen aina pyrkinyt miellyttämään miehiä joiden kanssa olen ollut parisuhteessa, toisaalta en ole koskaan uskonut että he voisivat oikeasti pitää minusta, vaan ajattelivat että ihastuivat vain koska olen nätti, mutta lopulta kuitenkin todennäköisesti hylkäävät minut. (Silloin en tajunnut että johtuu isäsuhteesta, mutta nyttemmin osaan yhdistää: miehet hylkäävät minut siis samoin kuin isäni.) En siis uskaltanut lähteä suhteisiin, joihin oikeasti olisin halunnut, koska pelkäsin liikaa. Sen sijaan valitsin puolisokseni itseäni niin paljon "vaatimattomamman" ihmisen, jonka ajattelin, ettei minua koskaan petä ja jätä. VÄÄRIN!! Nyt olen eroamassa lapseni (5 vuotta) isästä, joka petti minua ja haluaa jatkaa elämää uuden kanssa. Mies oli vuosia "unelmavävy", mutta niin vain sekin petti ja jätti. Nyt siis jatkan elämääni eronneena, mutta hiton paljon tietoisempana itsestäni ja siitä mitä haluan. Kadun niin paljon niitä kaikkia mennettyjä mahdollisiuuksia, joihin en tarttunut vain siksi että pelkäsin epäonnistuvani. En kadu itseni takia, vaan lapseni, joka nyt siis joutui erolapseksi omien (molempien) vanhempiensa virheiden takia. :(

Olin 2,5 enkä muista siitä mitään. Aiemmin ajattelin, että ero ei vaikuttanut minuun mitenkään, eikä ehkä itse ero faktisesti vaikuttanutkaan - jos se olisi hoidettu vielä pikkuisen paremmin. 

Eli se oli jokseenkin sopuero, mutta välit rakkaaseen ja läheiseen isääni katkesivat liian äkillisesti, eli jo senkin ikäinen kaipaa todellakin isäänsä (etenkin tyttölapset) ja minulle on jäänyt joitain traumoja siitä, että isä silloin hävisi kuvioista, vaikka hän pysyi koko ajan olenassa olevana ja näin häntä ehkä 4- vuotiaasta alkaen taas hänen luonaan aivan säännöllisesti. 

Mutta isäni oli hieman tökerö siinä, että otti minua luokseen, vasta kun olin jo vähän isompi, enkä enää pikkuinen - omaa mukavuuttaan ajatellen. No, se oli 70-lukua se.

Minä oli 2-vuotias kun vanhempani erosivat, ja en muista siitä mitään, isäni on alkoholisti, ja olen aina ajatellut että oli hyvä kun äiti vihdoin silloin päätti paeta lopullisesti. Olen pitänyt äitini tekoa lähes sankarillisena.

Itse erosin esikoiseni isästä kun tytär oli 4-5-vuotias, eroa tehtiin kauan, halusin että mies löytää asunnon, mutta Helsingissä se oli aika epätoivoinen yritys, onneksi mies sai ylimääräistä rahaa ja sai yksityiseltä viimein asunnon. Halusin että lapsi muistaisi jotain hyvää isästään, vaikka tämä oli alkoholisti. Lopullinen ero tuli vasta kun muutin tyttären kanssa monen sadan kilometrin päähän, tytär tapasi isänsä vielä pari kertaa, mutta sitten kun menin nykyisen mieheni kanssa naimisiin, ex-avomies ei halunnut tavata tytärtään enää, eivätkä ole tavanneet, tytär on jo aikuinen.

Ei tytär kovin paljon kai isästään muista, ei ole vissiin paljon halunnutkaan muistaa.

Minä olen sitä mieltä että jos ero on tulossa, on parempi erota heti, ei se siitä kummene, jos lapsen isä haluaa olla hyvä isä, voi olla sitä eron jälkeenkin. Se eroa edeltänyt aika voi olla lapselle henkisesti rankkaa aikaa, parempi kertarytinä kuin pitkä piina.

Oliko silloin meidän lapsuudessa (oma lapsuuteni sijoittui 70-80-luvuille, mutta en tuntenut eronneita) tilanne melkein aina se että lapset jäivät äidille? Nykyään ei siihen varmaan miehet enää yhtä helposti suostu.

Onko kellään nyt aikuisella kokemusta lapsuudesta viikko-viikko tms. kahden kodin järjestelyllä?

Olin 3-vuotias, eikä vanhempien eroon liittynyt päihteitä tms. Jäimme 6 vuotta vanhemman veljeni kanssa asumaan äidillemme ja isästä tuli viikonloppuisä.

Vanhempieni kertoman mukaan isoveljeni kipuili tuolloin lapsena enemmän kuin minä, mutta itselläni ero varmasti vaikuttaa nyt aikuisena enemmän. Koen pientä kärsimystä siitä, että minulla ei ole lainkaan lapsuusmuistoja kokonaisesta perheestä ja niistä hyvistä ajoista, joita vanhempieni 10-vuotiaaseen liittoon kuului myöskin. Äitini keskittyi kasvattamaan lapsia ja isä hankki uuden perheen. Ydinperhemallia kävin sitten vakoilemassa isäni uudessa perheessä puolisisaruksena. 

21 v. Niiden olisi pitänyt erota jo 15 v aikaisemmin niin ei olisi mennyt lapsuus ja nuoruu pilalle. Pysyttelivät vaan yhdessä lasten takia  :/

Olin 16. Ja helpottunut. Viimein se tapahtui, mitä olin kauan odottanut. Kauheat riidat aina kotona ja vanhempien välillä ei näkynyt rakkautta.

Olin 13v ja tosi helpottunut. Olisivat saaneet erota 10 vuotta aiemmin, mutta sisareni syntyi ja äiti ei uskaltanut jäädä yksin kolmen lapsen kanssa. VAnhemat riitelivät ja vuoroin mököttivät. Sain ihan surkea parisuhteen mallin, josta kärsin itse aikuisena.