Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko ihmisen elämässä todellakin olla sellainen suru,
19.01.2014 |
siis niin valtava, ettei siitä koskaan pääse eroon kunnolla kuten muista suruista on päässytkin jo. Siis siltä minusta on alkanut tuntua, enkä vaan enää tiedä miten sen selättäisin. Olen kuin jumittunut ikuiseen suruun tai jopa kyllä sanoisin että masennukseen, vaikka kohtuullisesti pidänkin itseäni ja asioita kasassa, ainakin sen mitä nyt ihan pakko on. En vaan saa itseäni irti siitä, en saa. Ja olen kyllä käsitellyt tunteitani, olen puhunut, ole järkeillyt, olen yrittänyt kaikenlaista niin paljon että se ihan ällöttää hetkittäin. Ja on kulunut aikaakin, on vaikka mitä.
Kommentit (12)
Kyllä voi. Mun elämäni hirvein asia tapahtui jo melkein kymmenen vuotta sitten ja suru jatkuu aina vaan, e pääse irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuresta surustahan sanotaan, ettei se koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii ajan myötä elämään. Ehkä sinun ei tarvitsekaan yrittää päästä siitä eroon, se saa olla, ja sinun elämä jatkuu sen kanssa yhdessä. Lähde joku kerta surun kanssa yhdessä kävelylle, älä hätistele sitä pois vaan katselkaa ja kuunnelkaa yhdessä maailmaa, miltä talvinen maisema näyttää, alkaako aurinkoakin pikkuhiljaa näkyä taivaalla, laulaako talitintti.
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 13:05"]
Suuresta surustahan sanotaan, ettei se koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii ajan myötä elämään. Ehkä sinun ei tarvitsekaan yrittää päästä siitä eroon, se saa olla, ja sinun elämä jatkuu sen kanssa yhdessä. Lähde joku kerta surun kanssa yhdessä kävelylle, älä hätistele sitä pois vaan katselkaa ja kuunnelkaa yhdessä maailmaa, miltä talvinen maisema näyttää, alkaako aurinkoakin pikkuhiljaa näkyä taivaalla, laulaako talitintti.
[/quote]
Todella kauniisti kirjoitit. Näin se juuri on.
Miksi ei voisi olla. Minun suuren suruni alusta on jo monta vuotta, se alkoi, kun poikavauvani kuoli. Ei se suru ikinä mihinkään katoa, mutta olen oppinut elämään sen kanssa niin, ettei se enää hallitse elämääni. En edes yritä päästä siitä irti, ei se kuitenkaan onnistu. Mutta sitä voi oppia sietämään ja elämään sen kanssa. Ehkä vähän niin kuin eläminen kroonisen kivun kanssa, voisin kuvitella.
Mä olen kävellyt sen kanssa jo satoja kävelyjä, alleviivannut siitä sen raskaasta painosta huolimatta kaikkea kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta ja arkista ja taiteellista mitä silmilläni näen (mitä ENNEN näin, mistä ENNEN osittain niin hyvin täytyin), purkanut sen turhuuteen, tarpeelliseen, melkein jo mihin vaan. Olen kuin joku kurja kulkukissa, joka olisi valmis tarttumaan jo melkein mihin vaan, mutta tietäen jo valmiiksi että kotia ei vaan enää löydy. Ei se lähde, enkä minä enää koskaan ole entiseni niiltä tärkeiltä osiltani, mitkä tekivät minusta minut. Tuntuu hetkittäin melkein kuin tuomiolta elää vielä jäljellä olevat kymmenet vuodet. Olla. Yksi vaihtoehto voisi tietysti olla joku nuppilääkkeiden nappailu kivun poistoon. Ehkä katse muuttuisi surullisesta lähinnä tyhjäksi, ja se voisi olla parempi niin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi varmasti olla, esimerkiksi oman lapsen menettämisesti en selviäisi koskaan. Olen jäänyt leskeksi nuorena, ja vaikka sekin oli aivan järkyttävä tuska, voin kuvitella, että on olemassa vieläkin kamalampaa...
Ainoa suru mistä ei voi päästä eroon on oman lapsen kuolema. Muut surut pystyy selättään. Silloin on aika kattoo itteensä peiliin ja ryhdistäytyä ja tehdä asialle jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tuo kuulostaa kyllä sairaudelta, lähinnä masennukselta. Se tulee hiipien ja siihen tottuu niin, ettei edes ymmärrä olevansa sairas.
Ei tavallinen suru vuosien kuluttua pitäisi enää viedä toimintakykyä noin, eikä ainakaan aiheuttaa kuolemantoiveita.
Neuvoisin sinua etsimään apua, ensin vaikka tk:n psykologilta. Hän osaa ohjata eteenpäin, jos ei itse saa solmuja avautumaan.
Kaikkea hyvää sinulle, t. asiantuntija
Miksi pitäisi olla entisenlainen? Ihmisille käy elämässä milloin mitenkin, sinulle kävi niin että sinusta on tullut itse sanomasi kulkukissa. Voi olla ettei sinusta koskaan tulekaan kotikissaa, mutta voit silti olla ihan tyytyväinen kulkukissa.
Jos olet vuosikaudet jo eri terapioiden jne kautta purkanut surua, etkä ole mielenterveyslääkkeitä vielä koittanut, olisi ehkä korkein aika. Se on keino siinä missä muutkin, jos tarvitset oloosi helpotusta, niin ilman muuta kannattaa kokeilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
surun "pahin vaihe" kestää usein kuukausia. Sitä ei pääse pakoon,sitä ei voi järkeistää eikä selittää täysin itselleen. Pikkuhiljaa suru helpottaa. Se ei koskaan kokonaan lähde pois mutta pehmenee ja muuttuu kaipaukseksi.
En tiedä, mistä surusi johtuu (eikä sinun tarvitse sitä tänne julkisesti kertoakkaan), mutta anna itsellesi lupa surra! Pyydä rohkeasti apua jos vaikka tiskaaminen tuntuu ylivoimaiselta!
Paljn voimia ja halauksia sinulle!
Alue: Aihe vapaa
Kiitos, 3. En tosiaan tänne enempää kertoisikaan. On kyse jo vuosista, ei edes kuukausista. Ei se mihinkään ole pehmennyt vaikka aikaa ja lupa surra mulla on kyllä ollut. Viiltää kuin kylmä rauta edelleenkin läpi kropan, jos saa vain jostakin pontta siihen, ja se on sikäli ikävää että periaatteessa elämä itsessään muistuttaa siitä sen kaikin tavoin, joten ei kummoisesti toimi että poissa silmistä jne.