Kun aika on...

Ensiksi sanottakoon, että arvostan sukusolujaan luovuttaneita epäitsekkäitä ihmisiä. Mieheni lukeutuu heihin. Hän luovutti siittiöitään nuorena ja kertoi asiasta minulle aika pian tavattuamme.
Aika paljon kirjoitetaan juttuja luovutetuilla sukusoluilla lapsen tai lapsia saaneiden vanhempien äänillä, mainitaan jopa erikseen, ettei luovuttajilla ole vanhemman oikeutta. Sitä tuskin luovuttajat haluaisivatkaan, mutta onko kellään kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun yhtäkkiä yhteyttä ottaa joku vieras ihminen ja kertoo olevansa lapsenne tai biologinen jälkeläisenne?
Minua hieman jännittää, millaisia kohtaamiset tulevat olemaan ja ottaako yhteyttä joskus joku, joka odottaa mieheltäni jotain, siis löytävänsä isänsä. Meillä on mieheni kanssa asiasta aika erilainen näkemys, koska mieheni ei koe olevansa ”jälkeläisilleen” yhtään mikään ja minä taas, vaikka hänen tekoaan arvostankin, koen hänellä olevan lapsia ”tuolla noin”, emmekä edes tiedä, montako.