Lapsesta ei ollut mitään positiivista sanottavaa :(

Meillä oli ihan sama homma. Kysyin keskustelun lopuksi onko todella näin ettei lapsesta ole mitään positiivista sanottavaa? Muuttu homma sitte ihan täysin sen jälkeen. On vähän yliokoulutettua väkeä noi lastentarhanopettajat ja ettii koko ajan jotain "diagnooseja".

P.S. ei kannata uittuilla kuitenkaan pahemmin tarhan tädeille ettei ne kosta lapsellesi.

Oliko ap:n tilanteessa keskustelu jotenkin negatiivisilla äänenpainoilla sanottua vai miten tuossa ei ollut mitään kehumista?

Meidänkin lasten rauhallisuutta on "ihmetelty" ja kehuttu. Lapset pystyvät keskittymään hommiinsa pahimmankin mölypetterin vieressä. On kehuttu, kuinka ensin miettivät ja sitten vasta menevät mukaan. On pidetty hyvänä sitä että vaikka arkoina eivät heti menekään mukaan leikkiin, niin katselvat kuitenkin muiden toimia kiinnostuneina. Arkuus on ollut selittävä tekijä, ei mikään ongelma.

Meillä siis nuo keskustelut ovat olleet aina positiivissävyisiä, vaikka joskus on mainittukin joistain asioista joita kannattaa kotonakin harjoitella.

Onpa ikävää, jos lapsi ei saa olla rauhallinen. Aina pitää ilmeisesti löytää lapsesta joku ongelma, johon etsitään ratkaisua. Meillä on ylivilkkaat ja ylisosiaaliset lapset ja he ovat tietenkin myös vääränlaisia. Onneksi päiväkoti on meidän perheen osalta pian ohi.

Se on tätä suomalaista tyyliä. Aina sanotaan, että Yhdysvalloissa ihaillaan ulospäinsuuntautuneita persoonia ja introvertteja pidetään omituisina. Mutta kyllä se aika usein tuntuu olevan tilanne täällä meilläkin. Minusta se on täällä vielä pahempaa jollakin tavalla, koska täällä ihmisiä ei osata rohkaista eikä myönteistä palautetta osata antaa.

Luin joululomalla kirjan "Quiet", joka kertoi introverttipersoonan hyvistä puolista. Me ihmiset olisimme ajat sitten kuolleet sukupuuttoon, jos olisimme kaikki sellaisia, että säntäisimme heti ajattelematta kaikkiin uusiin ja ihmeellisiin tilanteisiin. Hiljaisia ja harkitsevia ihmisiä tarvitaan oikeasti, samoin kuin ulospäin suuntautuneitakin.

Jätä hoitajien jutut omaan arvoonsa.

Ja kyllä, minulla on lapsuuskokemuksia sekä suomalaisesta että amerikkalaisten pitämästä tarhasta. Suomalaisten tarhassa oli paljon vapaata leikkiä ja tunsin oloni siellä usein yksinäiseksi ja vähän hylätyksi. Yhdysvaltalaisessa tarhassa oli enemmän ohjelmaa ja hoitajat vaikuttivat oikeasti kiinnostuneilta meistä lapsista. Meitä rohkaistiin tuomaan esiin omia taitoja. Se sopi minulle, koska tykkäsin esiintyä, mutta ilman rohkaisua en olisi uskaltanut, koska olin ujo.

varhaiskasvatuksen puolella on tosiaan tuollaista vian etsimistä. Osittain se kuuluu heidän työhönsä tarkkailla lapsia ja nostaa esiin mahdolliset ongelmat, jotta niihin saadaan apua ajoissa. Tarkoitus on siis hyvä, mutta...

Lasta seurataa negatiivisten lasien läsi, zoomataan vikoihin, jolloin erilaiset persoonallisuuden piirteetkin kääntyvät uin huomaamatta vioiksi: vilkas lapsi nähdään levottomana ja rauhallinen arkana.

Keskustelussa kannattaa sanoa ihan suoraan miltä tuntuu, kun lapsesta ei tunnu löytyvän mitään hyvää, miksi kerrotaan vaan huonoja asioita? Se saattaa herättää jonkun, mutta monet eivät pysty muuttamaan asennoitumistaan.

Itselläni on kaksi erityislasta ja päiväkotiaika oli aivan hirveää, kunnes lapset pääsivät erityisryhmään. Yhtäkkiä mahdottomasta, rasittavasta lapsesta alkoikin löytyä kehuttavaa, kivoja poiirteitä, kerrottiin mitä hauskaa oli tokaissut päivän aikana, kehuttiin reippautta uudessa tilanteessa, kehuttiin, että oli ollut ainoa joka oli istunut rauhallisesti bussissa retken aikana jne...

Varhaiskasvatuksen henkilökunnalla on suuri vastuu siinä millaista kuvaa he heijastavat lapselle itselleen ja vanhemmille. Älä ota vastaan pelkkää negatiivista vaan kysy myös hyvistä asioista, haasta toinen osapuoli katsomaan lasta toisin.

Meillä tyttö on aina ollut sellainen, että hän haluaa ensin seurata ja tarkkailla, jos kyseessä tuntemattomia ihmisiä. Sitten alkaa lämpenemään ja menee muiden mukaan täydellä tohinalla. Päiväkodissa olivat isaman asian huomanneet aikoinaan, mutta eivät kyllä kokeneet asiaa ongelmaksi, kun lapsi kuitenkin lähti itse leikkeihin mukaan ja "alkukankeuden" jälkeen ei ollut mitään "ongelmia".

Meillä tekivät tuosta haloon neuvolassa, kun tyttö ei heti parin minuutin tapaamisen jälkeen ollut valmis tekemään jotain, mitä täysin outo ihminen häntä käskee tekemään. Eivät millään uskoneet, että päiväkodissa ja kotona menee täyttä päätä muiden mukana, kunhan vain ensin tutustuu outoihin henkilöihin. Neuvolasta jopa pyysivät lupaa soittaa päiväkotiin, kun eivät meitä vanhempia uskoneet asian suhteen.

Minä en vain ymmärrä tätä, että miksi kaikkien ihmisten pitää olla täsmälleen samanlaisia. Kuka senkin määrittelee, että mikä on normaalia? Meillä tuo "ongelma" lapsen suhteen on pienentynyt sitä mukaa mitä vanhemmaksi hän on kasvanut. Tunnistan myös itsestäni samat piirteet kuin lapsellani on, mutta eivät ne ole elämääni rajoittaneet millään tavalla esim. ystävien saamisen tai töiden suhteen.

Ärsyttävää tässä on, että ujo lapsi ei juurikaan saa kehuja missään - ei neuvolassakaan, eikä tavallisten äitien keskuudessa. Meillä nimittäin toinen reipas ja harkitsematon tyttö kerää kaikki positiiviset kehut. Toinen jää ihan paitsioon, vaikka on reipastunut koko ajan iän mittaan ja hänellä on lukuisa määrä hyviä puolia ja toimii monissa tutuissa tilanteissa hyvin reippaasti. Kannattaa oikeasti herätellä ihmisiä.

Kiitos vastauksista! Tuosta keskustelusta saadaan kotiin papereita jotka pitää allekirjoittaa, hyväksyä siis ne seikat jotka ovat heidän mielestään ongelmia. Päätin että en allekirjoita jos mitään muutoksia niihin ei tehdä. Alan siis hankalaksi vanhemmaksi. Keskustelun aikana otin puheeksi erilaisia näkökulmia jne. Mutta hoitaja lähinnä ärsyyntyi, hänen puheensa selvästi kiihtyi.Toivottavasti lapsi ei tästä kärsi kun pistän vastaan.. Olen itsekin rauhallinen ihminen, katselen ensin muiden puuhia enkä sano pahasti vaikka joskus olisi tarpeenkin joissakin tilanteissa. Mutta nyt en vaan hyväksy tämmöistä. 

Edellinen oli siis Ap.

No mun mielestä on aika turhaa pitää sitä keskustelua vielä tuossa vaiheessa, kun lapsi on ollut noin vähän aikaa päiväkodissa ja tuostakin ajasta lomapäivien takia poissa tosi paljon. En ymmärrä alkuunkaan keskustelun tarkoitusta tuossa vaiheessa.

Sitten se, että tuossahan on nyt sitten henkilökunnalle haaste saada lapsi "kotoutumaan" päiväkotiin ja saavuttaa lapsen luottamus. Yritän ajatella positiivisesti, että näitä asioita arkuudesta tuotiin ehkä siksi, että henkilökunnan pitää ottaa tämä haaste ja tehdä jotain.

Mutta on tosi älytöntä jankata arkuudesta ihmetellä sitä. Omat lapseni on menneet päiväkotiin alle 2vuotiaana ja tosi äkkiä vaan oppineet ne päiväkodin toimintatavat (niin hyvässä kuin pahassakin). Eli pitää olla nopea ja äänekäs, että saa jotain. Kyllä mun mielestä ihan maalaisjärjellä ajateltuna on normaalia, että jos 5v on tottunut "normaaliin" menoon, jossa noin ei tarvitse käyttäytyä. Ihan varmaan oppii, mutta kyllä se enemmän vie aikaa kuin sen kuukauden =)

Siitä r-viasta vielä. Hyvä jos se on huomioitu ja lapsi voisi alkaa saamaan puheterapiaa. Sehän olisi hyvä, jos se onnistuisi päiväkodissa päiväkotiaikana...

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 12:35"]

Meillä tyttö on aina ollut sellainen, että hän haluaa ensin seurata ja tarkkailla, jos kyseessä tuntemattomia ihmisiä. Sitten alkaa lämpenemään ja menee muiden mukaan täydellä tohinalla. Päiväkodissa olivat isaman asian huomanneet aikoinaan, mutta eivät kyllä kokeneet asiaa ongelmaksi, kun lapsi kuitenkin lähti itse leikkeihin mukaan ja "alkukankeuden" jälkeen ei ollut mitään "ongelmia".

Meillä tekivät tuosta haloon neuvolassa, kun tyttö ei heti parin minuutin tapaamisen jälkeen ollut valmis tekemään jotain, mitä täysin outo ihminen häntä käskee tekemään. Eivät millään uskoneet, että päiväkodissa ja kotona menee täyttä päätä muiden mukana, kunhan vain ensin tutustuu outoihin henkilöihin. Neuvolasta jopa pyysivät lupaa soittaa päiväkotiin, kun eivät meitä vanhempia uskoneet asian suhteen.

[/quote]

Mun sukulaislapselle kävi ihan samoin, ja tämän vuoksi lapsen ei millään annettu aloittaa koulua normaalisti, vaan hänet laitettiin jollekin erityisluokalle ensin, vaikka vanhemmat ja kaikki lapsen tuntevat olivat sitä vastaan. Nyt lapsi on kyllä normaalilla luokalla, tosin vuotta nuorempien kanssa, eikä hänellä ole yhtään kaveria, koska muut ovat hänestä lapsellisia. Muutenkin hän on syrjäänvetäytyneempi kuin koskaan. Pakostikin miettii tuhottiinko siinä lapsen psyyke keksimällä hänelle diagnoosi ihan ilman varsinaista syytä. Vähemmästäkin jää traumat, kun leimataan kehityshäiriöiseksi ja pistetään johonkin terapiaan, vaikka kotioloissa lapsi oli ihan normaali. Miksei voinut vaan antaa lapsen aloittaa koulua normaalisti ja katsoa sitten tarvitseeko apua? Surullista.