Väkivaltaisesta suhteesta lasten kanssa lähteneet, kaipaan kuulla kokemuksianne!

Kannatti lähteä. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Salaa hommasin kaiken valmiiksi. Asunnon yms. Muuttopäivänä vaan ilmoitin, että muutan pois.

Jaksoin paremmin, kun ei ollut miestä enää riesana. Muuttamisesta alkoi oma hyvinvointi. Taloudellisesti olin tietenkin tiukilla, mutta pärjäsi sitä.

Soita turvakotiin, he osaavat auttaa.

Itse ilmoitin miehelle että nyt jompikumpi lähtee ja mies lähti, vaikka helppoa ei ollut. Piinasi puhelinsoitoin, uhkailuin ja oven takana kuukausia. Hyvin kävi, en provosoitunut, kommentoinut, riidellyt enkä vaatinut yhtään mitään niin jätti viimein rauhaan. Erosta on kuusi vuotta ja en ole katunut, pärjätty on eikä tarvi pelätä omassa kodissaan. Tsemppiä sulle, ihan varmasti kannattaa.

Kyllä kannatti lähteä, elämäni paras päätös. Olimme viisi vuotta naimisissa, miehellä oma yritys, oli paljon työssä..sitten lipitteli kotona kaljaa. Lapsi oli yksivuotias ja minä en sitä alkanut katselemaan, puhuttiin siitä ei lopettanut vaan mätkäisi minua nyrkillä päähän. Ensimmäinen ja viimeinen kerta. Lähdin siitä paikasta taksilla vanhemmilleni ja aloin järjestellä eroa. Yritti maanitella takaisin, vanhempansa mukana maanittelemassa. En pyörtänyt päätöstäni ja hyvä niin. Alkuun oli taloudellisesti tiukkaa mutta kaikki järjestyi, miehen uhkailuista huolimatta. Jo vuosia aikaa ja olemme saaneet uuden hyvän elämän. Mies katosi kuvioista kokonaan. Voin suositella muillekin, kannattaa lähteä heti kun alkaa tuntua siltä ja varsinkin jos tulee yksikin lyönti, toista ei kannata jäädä odottelemaan.

Edellisellä asenne kohdillaan. En miehenä ymmärrä miten jotkut naiset jatkavat vuodesta toiseen väkivaltaisessa suhteessa.

Lähde!

Minä olen sietänyt henkistä väkivaltaa kohta 20 vuotta, enkä kykene lähtemään, kun en pärjäisi taloudellisesti. enkä varmaan muutenkaan. Ja silti haluan uskoa, että mieheni muuttuisi, Onhan meillä niitä parempiakin päiviä.

[quote author="Vierailija" time="09.01.2014 klo 13:41"]Lähde!

Minä olen sietänyt henkistä väkivaltaa kohta 20 vuotta, enkä kykene lähtemään, kun en pärjäisi taloudellisesti. enkä varmaan muutenkaan. Ja silti haluan uskoa, että mieheni muuttuisi, Onhan meillä niitä parempiakin päiviä.

[/quote]

Ajattele jos jokainen päivä olisikin paras päivä. <3

Itse elin lapsena väkivallan uhrina ja silminnäkijänä. Äiti pieksi kaikki ja isoimpana meninkin usein ja " otin turpaan pienempien puolesta. Rukoilin ja maanittelin isää muuttamaan pois ja vakuuttelin ( olin itse ekan kerran n 12v kun yönselkään lähdettiin pakkasella) että kaikki järjestyy. Ei järjestynyt!

Muutin 17v pois kotoa. Vihaan äitiä ja halveksun isää joka salli kaiken. Jos katsoo selkäsaunaa/väkivaltaa vierestä voi samantien lyödä itse.

[quote author="Vierailija" time="09.01.2014 klo 13:41"]

Minä olen sietänyt henkistä väkivaltaa kohta 20 vuotta, enkä kykene lähtemään, kun en pärjäisi taloudellisesti. enkä varmaan muutenkaan. Ja silti haluan uskoa, että mieheni muuttuisi, Onhan meillä niitä parempiakin päiviä.

[/quote]

Voi mikä haaskattu elämä. Pistää niin vihaksi lukea tällaista. Eikö olisi parempi tehdä itsemurha kuin kitua hiljaisella tulella koko elämä? Miten sä pystyt heittämään oman ainutkertaisen elämäsi vapaaehtoisesti haaskiin?

Mikse te naiset ette lähde heti ensimmäisestä lyönnistä?! Ette varmasti voi olla niin sokeita etteikö silmiinne olisi koskaan osunut kirjoituksia, tv-ohjelmaa, leffaa, artikkelia yms. siitä miten lyönti juuri koskaan ei kuitenkaan siihen yhteen jää, kauniista lupauksista ja anteeksipyytelystä huolimatta. Miksi jäätte odottamaan sitä seuraavaa ja sokeasti uskotte, että niin ei omalla kohdalla käy?

Haluisin kuulla jonkun järkevän syyn.

Varsinkin jos on lapsia, miksi laitatte miehen halun lasten koko loppuelämän edelle? Jos ette ajattele itseänne niin ajatelkaa edes lastenne parasta. Taloudellisesti varmasti voi olla tiukkaa ja pärjääminen senttien laskemista aluksi, mutta entäs jos toisessa vaakakupissa on esimerkiksi lapsen tai sinun henki? Kai sen eteen voi vähän tiukemmallakin budjetilla tovin elellä? Mitä jos se ukko joku kerta pimahtaa oikein tosissaan ja kännissä ottaa seuraavan askeleen pelkästä lyömisestä? Tuleekin puukolla tai asella hellimään? Koska terve ja normaali ei lyö perheenjäseniään (etenkään heitä) eikä muitakaan. Silloin on jo sairas ja on vain ajan kysymys ksoka se lopullinen sekoaminen tapahtuu.

Minulla ei henkilökohtaista kokemusta, mutta muistan aina tätini sanat "mitään muuta en kadu kuin sitä etten lähtenyt aiemmin". Kolme serkkuani ovat nyt aikuisina mielenterveyskuntoutujia ja nuoria eläkeläisiä, eivät kovin onnellisia ihmisiä.

Voimia sinulle ap ja kaikille muille saman asian kanssa taisteleville!

Samassa tilanteessa. Tosin itse löysin rohkeuteni viimein ja eroamassa. Tajusin, että suhteella ei tulevaisuutta, vaikka kaikkeni olen yrittänyt 20v aikana. En silti kadu, en ole katkera, päinvastoin olen oppinut paljon elämästä ja tästä voi suunta olla vain ylöspäin.